Ensimmäinen aamu parvekkeella. Nyt se on viimein sisällä, Suomen suvi.
Vilkas viikko takana, paineet purkautuvat. Pitää puhua Kreikasta! Ei jaksa. Toiset kommentoivat. Äärilaidat lehdistössä: Virve Kähkösen itkuinen traagisuus (HS) contra Matti Pitkon hällä väliä -vitsailu (Al), molemmat maanantaina. Väliin mahtuu satoja viisaita analyyseja eli arvailuja.
Terävimmästä päästä oli Timo Harakan essee eilen torstaina Hesarissa. Mutta sekin herättää enemmän kysymyksiä. Kun Harakka kirjoittaa, että Saksa säästää joka vuosi yhtä paljon kuin on Kreikan koko kansantuote, niin mistä hän sen niin varmasti tietää. Ilman indisioita hän latelee, että suurin osa Saksan 200 miljardin euron tuotosta on viety muun euroalueen tuotannosta ja kulutuksesta.
Hei tuolta tulee jo ensimmäinen ekonomisti, joka kumoaa tämänkin analyysin. Talous on kuin taide, siitä voivat kaikki olla eri mieltä yhtä hyvin perustein. Kummassakan ei ole puolueettomia asiantuntijoita, kaikki riippuu lähtökohdista.
Liian suuria asioita. Pysytään pienemmissä. Meidän talous notkuu täällä kädestä suuhun ihan kohtalaisesti. Kuinka tyytyväisiä saammekaan olla tähän tyveneen onneen. Kun katselimme maanantaina tv-dokumenttia kauniin virolaisen Lemmin kohtalosta kyyditysten survomana, tuli taas kouraisevana mieleen, mistä kaikesta Suomen sisukas kansa sentään säästyi sotiessaan. Olisivat muussa tapauksessa hyvin voineet kyyditä minunkin vanhempani, faija oli 30-luvun intomielinen ylioppilas ja hengeltään kova aks-läinen.
Edelleen muistan huokaista, kun pääni tyynyyn painan, että tää on sentään oma sänky eikä työleirin laveri, johon olen raahautunut jäisissä kamppeissa. Pienistä voimme aina valittaa, kun suuret asiat on ihmeellisen hyvin hoidettu ja pahimmalta säästytty.
Ei kreikkalaisiakaan minnekään kyyditä eikä maata miehitetä, kuten sotavuosina. Saksalaiset kovistelevat vain saataviaan, ja niistäkin vallitsee harakkamainen erimielisyys. Sydäntäni kyllä riipaisee tv-kuviin raahattujen kreikkalaisten tuska tuloistaan ja eläkkeistään. Ei tulisi mieleen Pitkon tavoin toivotella heille vaan herbaa ja zorbasta. He selviävät, mutta millaisin vaurioin?
Olemme tässä helleenien kärvistellessä näytelleet kaksi näytöstä Myllykolussa, ja kohtalaisesti on mennyt, eilen suorastaan hyvin. Ohjaaja Vilma paikkasi loistavasti sairastapauksen. Joitain unohduksia tulee, toinen näytäntö on tavan mukaan laimea. Paras puhku on puhallettu ulos. Mutta säät suosivat, notko kuivuu, kyllä se siitä taas nousee.
Tieto Lasse Koskelan kuolemasta hiljensi. Siinä kriitikko ja tutkija, joka yritti kaikin voimin aikoinaan upottaa Sillanpää-tutkimukseni. Kolmatta finaaliosaa vastaan hän hyökkäsi stereona kahdessa julkaisussa, kirjallisuudentutkijoiden vuosikirjassa ja Kanavassa. Yhdestä sitaatista löysi riemastuneena lipsahduksen, metodin haukkui maan rakoon. Erityisesti häntä suututti, että kirja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Haukkui opetusministeriön saman tien. Ne oli niitä aikoja ne.
Millaista kohtalon ivaa, että juuri kun kirjani saa uuden ylösnousemuksen ja kestävän statuksen, sen raivoisin kriitikko poistuu joukosta. Vähäiseksi jäi Lassen oma tuotanto. Mutta sinnikäs kaveri, parhaimmillaan hauskakin herjaaja. Minkäs luonnevialleen voi. Tavataan Lasse taivaissa ja jatketaan Sillanpää-väittelyä. Otetaan Taata mukaan.
Tänään penkkitalkoisiin Töllinmäkeen, ylihuomenna sunnuntaina puhutaan Inhasta (klo 13 alkaen) ja katsellaan kuvia Rauhamäen siimeksessä. Helle hehkuu, suvi syvenee, heinä heilimöi. Niittomies on jo asialla.
3.7.2015
