Mitäs sateella tehdään? Tietysti luetaan sisällä. Katon ropina on viihdyttävää säestystä.
Onkin jäänyt monta kirjaa kesken tässä alkukesän huiskeessa. Nyt niitä lopettelen. Mistä tarttui käteen Doris Lessingin esikoisromaani Ruoho laulaa (The Grass is singing, 1950) – hyvä löytö joka tapauksessa, Keltaisen kirjaston vankkaa satoa, Eva Siikarlan laadukas suomennos. Näkyy olevan Marjan kirja, hän on Lessingiä enemmänkin harrastanut.
Imevä ja salamyhkäinen kuvaus rotujen välisestä jännitteestä silloin ammoin Etelä-Afrikassa. Ihmisoikeustaistelu ei ollut vielä alkanutkaan, mustat olivat lähes epäihmisiä, orjiksi ja palvelijoiksi kelpasivat. Kun valkoinen nainen Mary liukuu liian läheiseen suhteeseen mustan palvelijansa kanssa, tapahtuu kauheita.
Romaani on hyvä äärimmäisen masennuksen ja epätoivon kuvaus, tässä tapauksessa valkoinen maanviljelijäpari Dick ja Mary ovat menettäneet otteen elämästä, sinnittelevät viimeisillä voimillaan. Naapuri ja jopa palvelusväki saavat heistä yliotteen.
Ei mitään kohottavaa luettavaa, mutta merkillisen tehoavaa, syöveriinsä ottavaa. Kun jatkan aina iltaisin ennen nukahtamista, kirja kesti koko alkukesän. Kirjan vaikutusta kuvaa, että heti lopetuksen jälkeen oli luettava uudelleen alkuluku, missä kaikki pohjustetaan.
Aivan toista maailmaa on Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset (2014), joka tuossa on saanut rauhassa odotella. Souteleva kirjallisuuskeskustelu on konkreettisuudessaan ja epämuodollisuudessaan virkistävä, päihittää monet oppineet esseet. Souturetki on vasta alkupuolellaan, mutta oivalluksia riittää.
Keskustelu alkaa Volter Kilven teosten silmittömällä ylistyksellä, joka pohjautuu Hurmeen innoittuneeseen lukukokemukseen. Muistamme hänen tulkintansa Kaaskerin Lundströmistä taannoin Kustavissa. Hurme on imenyt Kilven luihinsa ja ytimiinsä. Luvassa on muita kirjallisia tuttavuuksia. Keskustelun ryöpyt ja assosiaatiot noudattelevat merenkäyntiä eivätkä välttämättä osu tarkasti kohteisiin, mutta suurpiirteinen revittely on hauskempaa kuin pilkuntarkka tekstin tulkinta.
Sitä paitsi tässä löydetään vähälle huomiolle jääneitä teoksia. Odotan kiinnostuneena, mitä Aimo ja Köpi keksivät, kun tullaan Matti Hällin aluevesille. Kuka on aikoihin lukenut Hälliä?
Aina välillä täytyy karauttaa Myllykoluun näyttelemään, missä on pysytty pääosin kuivina viime päivät, eilen sunnuntaina tosin putosi vettä ensimmäiset 10 minuuttia, mutta sitten hiljeni ihmeen kaunis tyyni iltapäivä. Parhaat olosuhteet. Yleisö ei suorastaan rynnäköi paikalle, sadan katsojan tuntumassa ollaan pysytelty, mutta alkavalla viikolla odotellaan viimein yltyviä katsojavirtoja.
Fiksuimmat katsojat arvostavat tekstiä ja sen monitasoisuutta, vaikka kesäteatterissa ollaan. Myös heittäytyvät näyttelijäsuoritukset saavat kiitosta. Hyviä kommentteja kuulen väliajalla ja esitysten jälkeen. Kun alueen teattereissa ahkeroiva Marko Saario kehaisi näyttelijäsuoritustani, lupasin olla käytettävissä, kun hän joskus ohjaa esim. Kuningas Learin. Vähempään en enää tyydy.
Talvella jo kehuin, että nyt luen viimein Tolstoin Sodan ja rauhan rauhassa loppuun. Pääsinkin hyvään vauhtiin, mutta nyt kirja lepää pitkällä tauolla, hylätyn näköisenä hyllyn pinossa. Se ei jotenkin kulje keskellä Suomen suvea. Mutta odotetaas iltain pimenemistä, siihen taas tartun kaksin kourin.
20.7.2015