Aulis Aarnion päätä ei Ramppi-teatterissa palele, vaikka kesä on viileä. Hän poimii 70-luvulla etenevään näytelmäänsä Haaveet kauas kuljettaa ainakin seuraavia aiheita: innostus etelänmatkoihin, maaltapako, luonnonsuojelu, taistolaisuus, pettymys kommunismiin, eriarvoisuus, elintasokilpailu, äkkirikastuminen, opiskelu ja urheilu, ylioppilaiden ja ammattikoululaisten erot, poliittiset lehmänkaupat, luokkataistelu, keskusliikkeiden voitontavoittelu, Yli-Vainion uskonliike ja yleinen ihmisusko.
Ylinnä on kuitenkin nuorten tulevaisuus, heidän haaveensa ja rakkautensa. Eletään aikaa, jolloin vielä uskottiin parempaan maailmaan.
Aarnion tyyli on hieman luennoiva, näyttämöllä seistään paljon ryhmissä ja keskustellaan painokkaista asioista. Välillä pannaan tanssiksi ja laulahdellaan, koreografiassa on ilmeisesti tavoiteltu hassun kömpelöä komiikkaa ja onnistuttu siinä. Ilman tuttuja iskelmiä ei tämäkään esitys selviä.
Kun on paljon aiheita, kutakin ehditään sivuta aika ohimennen ja pinnallisesti. Henkilöt ja asenteet saavat edustaa ajan tyypillisyyksiä, yllätyksiä ei paiskota, ellei sellaiseksi lasketa Irwinin ilmaantumista laulamaan ”Haistakaa paska koko valtiovalta…”, kun kauppaliike on kiirehtinyt alaiseltaan maksujaan. Ehkä vielä muistamme, että protestilaulun taustalla olivat Irwinin omaa huolimattomuuttaan rästiin jääneet verot…
Ajan poliittisiin tapahtumiin viittaillaan ohuesti. Neuvostoloikkari Taisto Huuskonen valtaa suuren roolin. Hänen kirjastaan Laps Suomen TTT teki aikoinaan oman näytelmän, rohkeasti kyllä. Ei ole syytä tyrkyttää ainakaan lisää aiheita tähän näytelmään, mutta pieni yllätys on sekin, ettei tänä kesänä juhlittu Kekkosen uran kruunu ETYK vilahda siinä mitenkään. Pari kokoomusheppua vain harmittelee, että Kekkonen pitää puoluetta oppositiossa.
Näytelmä on hyvin puhdasmielinen. Kun näiden maalaisnuorten toimia seuraa, ei mitenkään uskoisi, että olut on vapautettu ja vapaa seksi villitsee, kuten omasta nuoruudestani Helsingissä olen muistavinani. Täällä ollaan vielä makuupussilinjoilla ja katsellaan kaulakkain kansallismaisemaa.
Rupesi suorastaan nolottamaan, kun muistin kuinka ronskilla otteella jopa meillä Myllykolussa kuvataan erotiikkaa, sukupuoliroolit nurin kääntäen. Mutta niinhän myös Pyynikillä, Sastamalassa, Heiskalla ja missä tässä on oltu seksi loistaa poissaolollaan. Kesäteatteri keventää muilla keinoilla.
Siinä suhteessa Ramppiteatteri on ihailtava harvinaisuus. Se on varmasti ainoa kesäteatteri, joka käsittelee tosissaan yhteiskunnallisia ilmiöitä. Joissain kohdin, kuten maanviljelijäperheen ristiriidassa jälkeläisen kanssa, osutaan ihan oikeasti kipeään hermoon. Emäntää esittävä Marja-Liisa Niittynen on aina uskottava näyttelijä ja osaa lisäksi ajaa vanhaa traktoria.
Rampilla on joukko hyviä, nousevia nuoria. Nuoruudesta laulettiinkin Mika Waltarin tekstillä, muisteltiin tulenkantajien elämänhurmaa, haikailtiin ulkomaille. Aarnio viljelee ahkerasti kirjallisia sitaatteja, luetaan niin Russellia kuin Kajavaa, muistetaan Lenin-setää ja lauletaan Junnu Vainiota ja Veikko Lavia.
Jotkut lavasteet ovat kaukana, ja sieltä joudutaan karrikoiden huutamaan. Joskus ohjaaja Mika Eerola käyttää kuluneita Suomi-filmin konsteja. Edetäänkin välillä hitaahkosti. Viimeiset puoli tuntia olisi huokeasti voinut leikata pois, kun iltakin alkoi kohmettua. Olisin lopettanut näytelmän runotyttö Kaisa Riitamaan esilaulamaan kysymykseen kansojen vai pääomien veljeydestä.
Sain hyvää seuraa, kun monia matkojani järjestellyt Salme Lampinen miehineen osui samaan penkkiin. Kuhisimme ja arvostelimme tietysti esitystä, me pitkän linjan katsojat. Väliajalla tapasin lisäksi hauskan Hilve Salmisen, joka aikanaan piti hupikauppaansa Punavuoren Viiskulmassa. Tänne hänkin on heittynyt.
Muuan kriittinen mieskatsoja valitti, ettei oikein synny näytelmän kaarta, vaan erillisiä kohtauksia. Niinhän käy, kun edetään leveällä rintamalla, siinä ei paljon ehditä ihmisiä ja kohtaloita syvennellä. Se on oikeastaan oma näytelmälajinsa: sosiologis-eeppinen nostalgiakronikka, kuten monia aloja tuntevalta tiedemieheltä sopii odottaa.
14.7.2015