Oli pikipäin käytävä Helsingissä, tavattava kustannusyhtiön hyviä herroja ja keskusteltava tulevista töistä.  Istuimme lounaalla ravintola Juuressa Topelius-puistikon kupeella Henrikki Timgrenin ja Joni Strandbergin kanssa, ja juttu kulki niin vauhdikkaasti, että huomasin äkkiä luvanneeni uuden kirjan!

Aihe, nimi, aikataulu ja tärkein kaikista – ennakko – tulivat hetkessä sovituiksi. Vain kirjoittaminen, tuo pieni vaiva, jäi enää kontolleni.

Ehdin illaksi takaisin ja suuntasimme Marjan kanssa Heiskan pihapiiriin, minne on rakennettu uusi katoksellinen tatteri. Mitähän saamme nähdäksemme, kuta kuullaksemme?

Vanha taistelukumppani Kauno Perkiömäki on tuottanut laulullisen näytöskappaleen Ikkunaprinsessa, kokenut musiikkimies Beni Siltala kirjoittanut ja ohjannut ja vielä kokeneempi teatterimies Tapio Parkkinen dramatisoinut. Iskelmien maailmassa pysytellään, muuta elämää ei juuri esitellä.

Aihe on siepattu Rauli Badding Somerjoen tunnetusta hitistä, mutta muuten ei hänen henkilöönsä puututa. Eikä tässä prinsessa ikkunassa istu, vaan purjehtii hyvinkin verevästi paikalle. Kepan baarissa ollaan, Hämeenkyrössä ilmiselvästi, mutta mitään Vepan baarin kaltaista vitsin vääntöä ei yritetä.

Sen sijaan puhellaan niitä näitä, laulellaan tuttuja schlaagereita, valmistellaan häitä, joita ei tule, pidetään pöytää Tapille (Suojaselle), joka ei myöskään tule. Kyröläinen versio Beckettin aiheesta ”Huomenna hän tulee”. Paljon tuttuja nimiä pudotellaan, enimmäkseen he pysyvät poissa.

Kun käytettävissä on niinkin virtuoosimainen komedienne kuin Mirka Myrskyranta (muistattehan viimevuotisen räiskynnän), olisi hänelle suonut enemmänkin tekemistä. Vähän tämä Glendora yhtä miestä vikittelee, mutta luopuu kovin helposti. Ei hän varsinaisesti miesten päitä pyörälle pane, kuten ennakkotiedot uhkasivat. Hyvin hän laulaa ja upea ilmestys hän on punaisessa peruukissaan.

Paula Salonen on luonteva baarin emäntä Kepa, miehet laulavat jopa muhkeasti (Aarre Aalto kappalaisena), ja erityisesti kunnostautuu veteraani Jussi Snellman vetäisemällä ”Aina hauskaa olla pittää” semmoisella innolla, että ainakin hänellä itsellään näytti olevan hyvinkin hauskaa.

Varttuneen väen keskellä säteilee raikas tulokas, Flora Heinäsuo. Raikun Kruuppi soittelee. Kuullaan tuttuja kappaleita toisensa perään. Ohut tai olematon juoni pitelee baarin asiakkaita koossa. Näytelmästä ei voi puhua, pikemmin vapaamuotoisesta paikalliskimarasta. Mikäs siinä, yleisö varmaan viihtyy (ensi-illassa kuutisenkymmentä päätä) ja pysyy ainakin kuivana katon alla. Järeää tekoa on katto, kestää kovatkin myrskyt.

Maaseudun Taiteellinen Teatteri on muuten reippaasti yliampuva nimi, jos tätä tuotosta punnitaan. Onko niinkin vaativaa käsitettä kuin ”taide” maaseudulla jostain syystä halpuutettava? Viihde on ihan reilu lajin määre sekin, turha iskelmiä on yrittää vängällä nostella taiteen korokkeelle vai mitä.

30.6.2015