Pappilan herra Juha.
Ensimmäinen kesäpäivä lämpeni, kun istahdimme vanhan pappilan lehtevään piharyhmään. Kuohuviinipullo poksahti punaisen aitan varjossa.
On ollut puhetta pitemmän aikaa, että kävisimme Juha ja Catarina Vakkurin vieraina Janakkalan pappilassa. Kutsu on ollut voimassa, ajankohtaa on siirrelty ja lykätty eri syistä. Liikaa kiireitä kummallakin. Mutta nyt vierailu viimein toteutui.
Olikin komea nähtävyys! Juha ja Catarina ovat hankkineet varsinaisen residenssin, joka on taatusti teettänyt kunnostustöitä. Näin vanhat hienot pappilat ovat laajemminkin aikojen saatossa yksityistyneet. Aika usein, kuten Hämeenkyrössä, niistä on tehty seurakunnan tai muun yhteisön toimitiloja. Älytön verotus ajoi kirkkoherrat tiilitaloihin. Kuinka muutos on vaikuttanut heidän nauttimaansa arvovaltaan, joka aleni kyllä muutenkin kaiken maallistumisen seurauksena.
Saunoimme Juhan kanssa, nautimme Catarinan valmistamaa illallista ja puhelimme puoleen yöhön kaikenlaisesta. Juha on monipuolinen ja intensiivinen keskustelija. Monista kysymyksistä olimme samaa mieltä, muun muassa suomalaisen futiksen alennustilasta, klassisten näytelmien osoittelevasta modernisoinnista ja Hesarin kulttuuriosaston viihteellistymisestä.
Töitäkin teemme kumpikin aika vilkkaaseen tahtiin. Juha kirjoittaa ilmeisesti aina milloin ei hoida Villa Karon asioita tai matkaile Afrikassa. (Silloin kirjoittaa tiheitä muistiinpanojaan, jotka jalostuvat kirjoiksi.) Hänen korkea työhuoneensa seinät peittävine kirjahyllyineen on varmasti inspiroiva. Majakovskin kuva vartioi hänen työrauhaansa, ikkunain takana rehevät syreenipensaat. Juha voi toisaalta kirjoittaa myös Helsingin asunnossa tai Beninin kattoterassillaan. Liikkuva maailmanmies.
Ihailimme pappilan lukuisten huoneiden, varsinkin laajan salin, huolekasta entisöimistä. Vertauskohtana kävi mielessä Matti ja Minni Huusarin kunnostama Tuomarin talo Ikaalisissa. Nämä urakat vaativat taitoa, pitkäjänteisyyttä, tyylitajua ja tietysti varoja.
Nukuimme hienossa vaaleanpunaisessa kamarissa. Aamulla selailimme lehtiä verannalla, nautimme hyvän aamiaisen ja ajelimme ripeksivässä sateessa takaisin Viehätykseen.
Pyynikin Avioliittosimulaattori saa kiintoisan ristiriitaiset arvostelut: Hesarin Lauri Meri tyrmää tyylien välillä huojuvan esityksen melko täydellisesti, Anne Välinoro Aamulehdessä taas on aivan innoissaan ja täräyttää 5 tähteä! Lauria vaivasivat esityksen kliseet kuten minuakin. Olisiko osuvin arvio silti jossakin puolivälissä. Positiivista on se, että vanha kesäinen päänäyttämö luottaa iskelmällisten vuosien jälkeen taas laadukkaaseen kirjalliseen perustaan. Veera Niemisen romaani on tietenkin monivivahteisempi kuin teatterissa nähty pelkistys siitä.
Pieni levähdys ja lounas kotona, taas areenalle. Sade vihmoo läpi Myllykolun harjoitusten. Urheasti painamme komediaa neljättä tuntia. Välillä tuli uskon puute, mutta kun aikamme jauhettiin, lopussa alkoi pieni toivo pilkahdella. Ehkä tästä vielä oivallinen näytelmä saadaan tästäkin.
Jotenkin jäin vaatteita kuivatellessani katsomaan Kalle Päätalosta kertovan sarjan viimeistä osaa. Olenhan sen nähnyt ennenkin, lukenut pohjana olevat opukset, tehnyt niistä sovituksen Pyynikille vuonna 2000. Silti kuvaus kosketti vieläkin. Elina Halttusen sovitus ja Hannu Kahakorven ohjaus tavoittavat jotakin hyvin aitoa, ennen muuta Kai Lehtisen erinomaisen näyttelijäntyön ansiosta. Kyllä siitä Kallen tunnisti.
Lopussa pari turhaa asiavirhettä: kirjamessuja ei ollut 1958, tavallinen matinea Kauppakorkeakoulussa kylläkin. Eikä esikoiskirjailijaa, tuntematonta rakennusmestaria vielä tituleerattu mestarikirjailijaksi! Mutta Ville Revon kustannusvirkailija oli hyvin tavoitettu, hänen tarkkasilmäinen otteensa, joka Kallesta nosti kirjailijan. Olisi hän kai muutenkin väellä ja voimalla murtautunut läpi, mutta hienosti Ville näki heti alussa miehen mahdollisuudet, kun muut hylkäsivät.
15.6.2015