Taatan lakitus on aika nuori perinne ja tuntui aluksi vähän keinotekoiselta. Kyllä täälläkin kun muuallakin. Nyttemmin se on vakiintunut ja tuntuu näin ollen jo luontevalta tapaukselta. Jussi Snellman töräytti komean fanfaarin trumpetilla kevään kunniaksi.
Tällä kertaa oli hyvä tilaisuus avata uusi puheenjohtajakauteni pitämällä perinteinen lakkipuhe patsaalla. Sääkin suosi, viileän aurinkoinen, sopivan tuulinen aattoilta. Kuohuviinipikarit kaatuilivat iloisesti. Kerroin patsaan historiasta, sillä sen paljastuksesta tulee kesäkuussa kuluneeksi 50 vuotta. Olinhan paikalla silloin 1965, varmaan ksälomalla Kyröskoskella. Kauko Kyyrö piti paljastuspuheen ja Tapani Perttu tulkitsi Elämää ja aurinkoa.
Patsas oli paikallisen Lions Clubin saavutus, kunta tai muut yhdistykset eivät olleet siinä mukana. Kunnanvaltuusto päinvastoin torppasi yrityksen pystyttää patsas arvokkaalle paikalle kunnantalon edustalle. Katsottiin, ettei Sillanpäällä ollut kylliksi ansioita kunnalliselämän puolella (!), jotta hänet siihen olisi voitu pystyttää. Hyvin kuvaava tapaus. Asiasta oikein väiteltiin ja taisteltiin, mutta lopputulos oli tämä: Taata nököttää yhteiskoulun edessä varjoisassa männikössä. Kunta ei ollut paljastustilaisuudessa mitenkään edustettuna.
Paljastuksessa Saara, mestarin vanhin lapsi, lausui perikunnan puolesta kiitokset. Muistan kuinka hän kiitti kuvanveistäjä Heikki Niemistä: patsas on erittäin näköinen. ”Juuri tuommoinen Taata oli ennen kuolemaansa.” Veistos onkin eräänlainen kuolinnaamio. Komeampi olisi Sillanpää voimainsa päivinä, muhkeassa kokovartalokuvassa.
Tällainen ehdotus tehtiinkin – Tampereella. Kolme kirjailijaa, Eino Arohonka (Aaro Honka), Ilpo Kaukovalta ja Väinö Linna tekivät kirjallisen ehdotuksen kaupungin johdolle Sillanpään patsaasta. Kirjailijoilla oli valmis ehdotus: kuvattava pystypäinen nuorukainen, joka kävi Tampereen Lyseota. He esittivät, että patsaasta tulisi yhtä kookas kuin Minna Canthin ja Yrjö Jylhän vastaavat. Hankkeesta ei tullut mitään. Vasta 23 vuotta myöhemmin Pyynikintorilla paljastettiin Kaarina Tarkan teos, joka kuvailee Sillanpään romaanin henkilöitä. Helsingissä ei ole muuta muistomerkkiä kuin puisto Herttoniemessä.
Patsaalta selvittiin Viehätykseen, jonne kokoontui johtokunnan jäseniä puolisoineen ja joitakin liitännäisiä, ja tyynen iloiset pirskeet päästiiin alkamaan. Tuulikki Nikkilä, joka laulatti jo patsaalla, jatkoi juhlan kunniaksi viritetyllä pianolla samaa tointa illan mittaan. Vähän tanssittiinkin, mutta etupäässä juotiin kuohuviiniä, puheltiin ja nautittiin pöydän antimia, Marjan taidolla koostamia.
Vaput ovat kerta kerralta rauhallisempia, enää ei hilluta aamuun saakka eikä särjetä paikkoja. Mistä johtunee, ei kai iästä? Niinpä päästiin säällisesti itse vapun päivänä Tuulikin kyydissä vielä Tampereelle onnittelemaan Katariina Flemingiä, joka rohkeni täyttää pyöreänsä ennen minua.
Siteeraan ilman lupaa Pertin ja Kristiinan viestä vastarannalta: ”Täällä istumme ihmiset suviyössä. Tuuli hiljenee ja kuiskii pitkin Mahnalan selkää. Elämän autuutta pohtien ja eilistä ehtoota muistellen. Oli hieno ehtoo! Kyllä kelpaa kesää odotella ja kulttuuria pureskella.”
Mitäpä siihen lisäämistä. Paitsi että Pertti Haaviston pitämillä FES-seuran sivuilla on kuvia ja tunnelmia tapahtuneesta. Iloista vapun jatkoa kaikille!