Merja Virolainen pisti railakkaasti runoja järjestykseen.
Huomenna, jos Luoja suo, Juha Sipilä ilmoittaa hallituspohjan. Elämme jännittäviä aikoja. Suomalaisella Klubilla Risto Uimonen kertoi taas kirjastaan ja Sipilästä ja spekuloi (lat. = silmäili) hallitusneuvotteluja. Isänmaan kannalta olisi sittenkin kuulemma parasta, jos neljä suurta muodostaisivat hallituksen, mutta turha toivo. Helsinkiläinen herraväki alkaa suhtautua keskustaan entistä suopeammin, kiitos Sipilän bisnestaitojen ja luontevan persoonallisuuden. Jospa kepu ei enää petäkään?
Tauno pelkää edelleen, että demarit äityvät pirullisiin lakkoremmakoihin, jos jäävät hallituksen ulkopuolelle. Ystävämme Auttilan Risto taas ei mitenkään toivo demareita hallitukseen. Verotuksen äkkiratkaisut kauhistavat yrittäjää. Postimatkoilla on helppo viritellä puheenaiheita, parrat pärisevät kylänraitilla. Kirkkaan kevätilman täyttää odotus.
Tuntuu että toimittajilla ja kommentaattoreilla on tuskaiset oltavat, kun tietoja neuvotteluista tihkuu niin vähän. He panevat joutessaan hallitusta keskenään kasaan ja kiukustuvat, ellei tulekaan sellainen kuin pöydissä on piirusteltu. Tämmöisellä normikansalaisella sen sijaan on ihan hyvää aikaa odotella todellisia uutisia. Sipilä etenee joka tapauksessa rivakasti kuten on luvannut. Pitäkööt puoluejohtajat kerrankin työrauhansa.
Tässä välissä onkin vilvoittavaa poimia esiin mahdollisimman epäpoliittisia uutisia. Radion Kultakuumeessa sytytellään vaihteeksi runosotaa, ja mikäs sen hauskempaa. Merja Virolainen ja Tuomas Karemo keskustelivat hersyvästi uuden runouden heikosta tasosta. Kerrankin suoraa puhetta vailla hämärtäviä kvasitaiteellisia kiemuroita. Merjaa suretti runokielen rappeutuminen keskinkertaiseksi proosaksi, joka vain pätkitään runon näköiseksi. Runoja julkaistaan liikaa ja heppoisin perustein. Julkaisukynnystä ei enää ole, jokainen voi läväyttää runotuotteensa maailmalle ja odotella huomiota ja mukavia apurahoja.
No tänään sitten pitkän linjan kriitikko Mervi Kantokorpi iski takaisin. Hän puolusti runouden korkeaa tasoa ja leimasi arvostelun asiattomaksi. Hyvään suomalaiseen tapaan hän siirsi keskustelun henkilötasolle: Merja Virolainen edustaa ylikypsää ikäluokkaa, jonka motiivina on kauna ja ammattikateus. Hohhoijaa. Merjan herkullinen itseironia jäi kriitikolta huomaamatta. Hänen varsinaisiin argumentteihinsa (kielen rappioon) Kantokorpi ei puuttunut mitenkään, joten keskustelu taitaa jatkossakin ajautua tuttuja ratoja henkilökohtaisuuksiin, ja lopuksi hakaudutaan jankkaamaan rahasta, mistäpä muusta.
Tässä olikin runokatsaukseni tällä erää. Olen aika heikoilla, koska luen uusia runoja aivan satunnaisesti jos silloinkaan. Yhteiskuntaan puuttuvaa runoutta joka tapauksessa kaivataan. Suosioon noussut lausuttu ja laulettu runous aniharvoin enää sekaantuu konkreettisen maailman tapauksiin, ja ehkä niin on parempi. Entä jos runous ryhtyisi kommentoimaan keskinkertaisella kielellä latteaa arkista todellisuutta. Kuka sitä kestäisi?
Kirsi Kunnas painotti juhlasyksynään runouden merkitystä nimenomaan ihmisten kielitajun kehittäjänä ja avartajana. Jospa runouden kielestä voitaisiinkin ihan oikeasti keskustella. Onko löysä proosa runon kieltä? Merja Virolainen on aiheen räväkästi alustanut, jatkakaa te muut, jotka runoja luette ja kirjoitatte.
Yllättyisimme aika lailla, jos Juha Sipilä ilmoittaisi huomenna hallituspohjan runomuodossa. Näin jäisi toisaalta ilmaa ja tulkittavaa, spekulanteilla riittäisi riemua. Mutta ei, asiaproosaa sieltä tulee. Jos se on ymmärrettävää ja hyvin perusteltua, olkaamme tyytyväisiä.
6.5.2015