Hieno elokuva tuottaa hyvän olon pitkäksi aikaa. Näin käy, kun näkee Klaus Härön uutuuden Miekkailija. Yksi parhaista vuosikausiin, suomalaisten joukossa ylivoimainen. Vain Härön aikaisemmat asettuvat kilpailijoiksi.
Onkohan epähienoa todeta, että helpottaa nähdä kotimainen elokuva, jossa ei ole tuttuja pärstiä kiroilemassa ja kouristelemassa. Tässä aukeaa toinen maailma. Härö näyttää, että koskettavan elokuvan voi tehdä ilman väkivaltaa ja seksiä. Tosin väkivaltaa on, se on vain syvempää ja totaalisempaa kuin hakkaaminen tai potkiminen tai suora sadismi. Tässä olisi Antti Jokisella ja Puhdistuksella oppimista. .
Härö on viittaamisen ja leikkaamisen mestari. Hänen lakoninen, kuvallinen kerrontatyyylinsä on monin verroin tehokkaampaa kuin raju alleviivaus. Hänen hillitty kosketuksensa ihmisiin tuottaa ihmeellisiä tuloksia. Ei tarvitse repiä sisuksia ulos, tragedian syvyys on muutenkin kyllin ammottava. Miten hän kuvaa vanhan miehen kyydityksen!
Härö kertoi, ettei ollut käynyt ennen Virossa. Hyvin on naapurimaahan soluttautunut, sen ihmisten aitoon karheuteen ja miljöön alakuloon. Hän osaa merkillisesti ohjata lapsia, näinkin suurta kömpelön hellyttävää joukkoa. Pääosan esittäjä, tiukkaan puristuva Märt Avandi näyttä sulkeutuneen kuoren alla kiehuvat tunteet paremmin kuin millään ilmehdinnöillä.
Endel Nelisin todellista elämäntarinaa on totta kai Anna Heinämaa käsikirjoituksessaan vähän muodostellut. Loistavan aiheen hän on löytänyt! Muistan hänet parinkymmenen vuoden takaa Pentinkulman päivien esikoistapaamisesta. Lahjakkuus säteili hänestä. Arvostettavaa on sekin, että ohjaaja luovuttaa käsikirjoituksen vain hänen nimiinsä eikä kerää siihen tavanomaista remppaa, joka on tekstiä matkan varrella kuviksi sovitellut.
Miekkailijan poika Peeter Nelis kertoi kiinnostavasti (HS 12.3.) isänsä tarinan ja elokuvan eroista. Suurin oli se, että todellisuudessa koulun johto kannusti eikä vastustanut miekkailukerhoa. Härö ja Heinämaa tekevät johtajaopettajasta alamaisen byrokraatin, sinänsä varmaan osuvan tyyppikuvan noilta sodan jälkeisiltä neuvostovallan vuosilta. Joistain arvosteluista saattoi huomata, että tähän todellisuuteen ei meillä vieläkään oikein tahdota uskoa.
Miekkailusäännöistä poikkeaminen on pikkujuttu, samoin urheiluelokuvan kliseiden noudattaminen. Enkä pitänyt ollenkaan pahana onnellista loppua Stalinin kuoltua. Väitettyä sentimentaalisuutta en tunnistanut. Onko vain niin, että se lämmin, urhea ja myönteinen ihmiskuvaus, jota Härö johdonmukaisesti harjoittaa, on meidän repivälle elokuvamaailmallemme kiusallisen vieras?
Kuka esittikään Miekkailijan vertauskohdaksi Kuolleiden runoilijoiden seuraa? Joka tapauksessa osuva rinnastus. Sama hienosti oivallettu pedagoginen idea, sama kannustus ja ihmisusko. Tällaisia elokuvia katsoo oman uskonsa vahvistukseksi. Härö on kansainvälistä tasoa, paremmin tämä osui rintaan kuin kumpikaan äsken näkemämme Oscar-leffa (Birdman, Boyhood).
Menkää ihmeessä katsomaan ja kannattakaa samalla Maximia, visuaalisten ilojen parasta salonkia!
1.4.2015
PS Tämä ei ole aprillia eikä sekään, että Juha Sipilä esiintyi hyvin sympaattisesti Risto Uimosen kanssa Akateemisessa Kirjakaupassa – kannustavaa uskoa on hänessäkin. Eikä ollut aprillia sekään, että hain Otavasta Juhani Salokanteleen opuksen Renqvist-Reenpää saagasta ja näin pian Espalla Heikki A. Reenpään ahtautuvan reippaasti Mersuunsa ja kaasuttavan tiehensä. Aprillia voisi jo olla se, että allekirjoitin veroilmoituksen ja neuvottelin menestyksellisesti jälkiverojen toisen erän lykkäämisestä…
Lehdet harrastivat ilahduttavasti aprillijuttuja. Toivoin vain että Hesarin juttu Mannerheimintien kaadettavista puista olisi samaa sarjaa, mutta epäilen että se on surullista kyllä totista totta.
