Nyt se on siellä, koko kolossaalinen vedosluntta. On sen kanssa kamppailtu. Omien teosten lyhentäminen ja toimittaminen uusiin kansiin oli yllättävän vaikea homma. Onneksi apuna oli toimittaja Pauliina Rihto, jonka giljotiini leikkasi terävästi. Sain hiki otsalla palautella joitakin mielestäni kimmeltävän kirkkaita kohtia takaisin teokseen.
Nyt luin lopullisen tuloksen ja tarkistin niin hyvin kuin pystyin. Tietysti sorkin sinne vielä viime hetken muutoksia ja lisäyksiä. En sentään niin kuin kohteeni, joka joskus innostui tosissaan kirjoittamaan romaania vasta korrehtuurin mariginaaleihin.
Sade räiski kaduilla, kun nousin luntta kainalossa hissillä SKS:n kerrokseen. Pauliinalla oli kotityöpäivä, joten hänen kollegansa Aino avusti viimeisissä kuvaliitteen ja takakannen tarkistuksissa. Aino tuntuu viihtyvän tilavassa työhuoneessaan, jonka ikkunasta näkyy Uspenskin katedraali. Tämä kodikkaan tieteellinen talo sopii muutenkin hänelle. Tytärtä ei sentään pantu kirjani toimittajaksi.
Olipa keventynyt olo, kun laskeuduin Mariankadulle. Pitkä matka on takana. Muistin kuinka tapasin itsensä Taatan viimeksi Ilvestiellä hänen 75-vuotispäivänsä aikaan syyskuussa 1963. Kävimme isäni kanssa mestaria onnittelemassa. Faija oli Eemelin serkun Mäkelän Suoman ja Rajalan Villen ”koottu teos kokonahkakansissa”, kuten Taata määritteli. Hän pahoitteli ryhtymistäni yliopistossa kirjallisuuden opintoihin. Asiallinen elämänoppi eli biologia olisi ollut hänen mielestään toista. Suistuin Taatan mielestä Goethen pesulaskujen tutkijaksi. Lohtua toi hänestä kuitenkin se, että kurssikirjoissa tulee sitten vastaan semmoinenkin otsikko kuin että: ”F. E. Sillanpää, teki ja kirjoitti kaiketi yhtä ja toista… Rajat katso kartasta!”
No niitähän sitten hartaasti tutkiskelin. Ensimmäisen esitelmäni Sillanpään nuoruudennovellien omaelämäkerrallisesta taustasta pidin Väinö Kaukosen johtamassa proseminaarissa keväällä 1964. Siitä se alkoi. Yli puolen vuosisataa olen siis tavalla tai toisella Sillanpään kanssa seurustellut. On jo aikakin, että lopullinen elämäkertani kesäkuussa tiivistettynä ilmestyy. Tämä kustannusjohtaja Tero Norkolan idea on suuresti mieltäni ilahduttanut. Kestäköön kirja aikojen painetta.
Nimittäin silloin kun trilogiaani hikoilin kokoon ja väittelinkin 1980-luvulla, elämäkerta eli biografinen metodi ei todellakaan ollut huudossa. Päinvastoin sain kuulla ja lukea riittämiin ilkkumista pyrinnöistäni. Tuli tunnustustakin, mutta ihmeesti mieleen syöpyvät vimmaisimmat hyökkäykset, kun niitä arkistosta taas silmille lennähti. Siirryin sitten hyvässä järjestyksessä kirjallisuustieteestä teatterin tutkimuksen puolelle, missä vallitsi vähän elävämpi henki.
Nythän aika on kokonaan muuttunut, päivä tehnyt kierroksensa. Nyt vakavat tutkijat tekevät kilvan elämäkertoja eikä niitä kukaan enää kyseenalaista – paitsi ehkä siellä yliopistojen viimeisissä varjoisissa loukoissa. Jotensakin lohdullista huomata, kuinka tälläkin alueella vanhat uskomukset ja kivettymät voivat murtua.
Nyt oli kustantajan tavoitteena pikemmin kiinnostava kirjailijan elämänkuvaus kuin teosten huolekas analysointi. Vastasin haasteeseen, mutta huolehdin myös teosten riittävästä esittelystä. Pekka Tarkka (joka kirjoitti kriittisen lausunnon ensimmäisestä käsikirjoituksestani 1982) kannusti pitämään edelleen huolta perinteisestä taspainosta, elämän ja teosten rinnakkaisesta kuljetuksesta. Parhaani yritin, katsotaan mihin se riitti.
Miten vietin vapautuneen yksinäisen illan Helsingissä? Kas kummaa, Tieteiden talossa oli esitelmätilaisuus, jossa Pentti Paavolainen (Olavin sukua) kertoi vauhdikkaasti Kaarlo Bergbomin ja Aleksis Kiven suhteesta. Uskottavasti Pentti osoitti, miksi Bergbom ei puolustanut sanallakaan Seitsemää veljestä. Koska hän oli estetiikaltaan itse asiassa Ahlqvistin linjoilla, ja muutenkin suhde professoriin oli suojelemisen arvoinen.
Sieltä kipaisin huvikseni Kansallisteatterin klubiin, jossa olin huomannut esitettävän tekstejä teemasta F. E. Sillanpää ja kesä! Mitä ihmettä? Onkohan se minun vedoslunttani kunniaksi? Todella huomaavaista. Vielä enemmän yllätyin, kun kuulin kolmen hyvän näyttelijän (Jukka Rantasen, Karin Paciuksen ja Veikko Honkasen) lukevan paitsi Sillanpäätä myös minun vanhaa elämäkertaani! Tuttuja kohtauksia! Olin aivan otettu ja suorastaan liikuttunut. Kiitin heitä, Jukkaa varsinkin, joka oli hyvin aiheen tutkinut. Palailisiko Sillanpää Kansallisteatteriin, missä kävi jo opiskeluaikoinaan 1900-luvulla..?
Ehdin vielä Maximiin, Leviathanin myöhäisnäytökseen, mutta siitä myöhemmin. Mikä päivä! Nukahdin kuin nuijalla tainnutettuna.
29.4.2015