Metsä ja ihmisen osa

Metsän talossa

Piti porhaltaa Tampereelle. Katso ja kummastele: Wäinö Aaltosen uroot Hämeensillalla pelaavat Tapparan joukkueessa! Oikeat pelipaidat päällä. Autojen tungosta jäähallin suuntaan.

Me petturit laistimme ja hilpaisimme Galleria Saskiaan. Inari Krohn esitteli uutta taidettaan otsikolla ”Metsän talossa”. Ilahduttavasti Inari on palannut juurilleen, alkuperäiseen tyyliinsä. Hienot luonnonkuvat ja arkinen, hienoisen naivistinen huumori kukoistavat. Upeita syksyisiä metsän värejä!  Suosikkini on se yksinäinen tatti sammalikossa. Myös kotoinen kirjasto kutsui puoleensa. Ja se vihreä sohva, jolla sisarukset ratsastavat. Hienoviivaisessa grafiikassa on vielä mukana japanilaista vaikutusta.

Inarin miehellä Pertti Lassilalla oli sekä nimi- että syntymäpäivä, uusi romaanikin tulossa. Meillä oli aikanaan yhteinen työhuone Helsingin yliopistossa. Viimeksi toissasuvena istuimme pitkän ikimuistoisen lounaan Kustavissa Inarin ja Pertin mökillä Volter Kilpi -päivien aikaan. Pertin teos Metsän autuus (2011) sisältää harvoja uusia Sillanpää-tulkintoja, joilla saatoin päivittää pian ilmestyvää kirjaani.

Huomaamme: metsä on tätä pariskuntaa yhdistävä elementti. Toinen tulkitsee sitä taiteen, toinen tieteen keinoin. Inari kertoi  karjalaisesta isoäidistään ja sadunomaisesta luontosuhteestaan. Luomakunnan yhteinen kiertokulku on hänen taiteensa hengityspohjaa. Luonnonsuojelun nykytila saa hänet surulliseksi. Muistamme vielä 70-luvun ”Vihreän vallankumouksen”.

Jatkoimme saman tien Tampereen Teatteriin. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on saanut toisen tulkinnan Helsingin Kaupunginteatterin jälkeen, Raila Leppäkoski sovittanut ja Marika Vapaavuori ohjannut. Anja Pohjola on esityksen vetovoimainen vieraileva päätähti.

Odotukset olivat aika korkealla, mutta miten ihmeessä esitys ei lähtenytkään elämään. Koko ensimmäinen puolisko oli oudon verkkaista ja totista meininkiä. Samojen ideoiden päällä viivyttiin tuskallisen pitkään (mm. hautajaisissa ja lihatiskillä). Ihmisten välillä ei ollut kipinää, erilliset kohtaukset etenivät. Vasta Arttu Ratisen reipas alastonkukkoilu kohensi tunnelmaa.

Onneksi odotimme loppuun, sillä sittenhän esitys tiivistyi ja kokosi lankansa. Se heräsi eloon oikeastaan vasta poliisikuulustelussa. Oliko kirjassa tosiaan näin hirveä loppu? Sadismia säästämättä haluttiin  rankaista pääpaholaista, esityksen rikasta öykkäriä. Ylimielisillä repliikeillä yleisö yllytettiin vihaamaan häntä jo ennen onnettomuutta. Olisiko Hotakainenkin perussuomalaisia? Ei hän ainakaan kuplasta maailmaa katsele.

Näytelmästä tuli vakava moraliteetti, ja saarnaajan vikaa Hotakaisessa on aina ollut, tosin tiukkahuulisen huumorin keventämää. Tässä huumori jäi vähemmälle, syytös ja kireys nousivat etualalle. Tarpeellinen esitys silti, herättäväkin. Elämme taas kovapintaisten rikkaiden aikaa, katsokoot peiliin vaikka sitten teatterissa.

Konkareiden Anja Pohjolan ja Heikki Kinnusen läsnäolo on tässä omaa luokkaansa. He ruumillistavat sanansa, vaikka niitä onkin melko vähän. Muut jäävät ohuisiin sivurooleihin, esityskin ohenee kun Pohjola on sivussa. Kannatti silti katsella tämäkin, mutta rangaistuksen idea, ”kieli kielestä” -kosto jäi kyllä kummastuttamaan. Näinkö ihmisen osaa, yhteisyyttämme parannetaan?

25.4.2015

PS Tappara voitti piru soikoon, joutuvat jauhamaan vielä yhden pelin Oulussa. Jatkuuko voittoputki, ei kaksi kolmannetta…