Puhuivat äsken jälkiviisaasti vaaleista. Kesti viitisen minuuttia ennen kuin mainitsivatkaan vaalien voittajan. Silloin repliikit olivat seuraavia: Isokallion mukaan keskusta on ilmoittanut ottavansa kaikki rahat veks Helsingistä eikä antavansa sinne mitään. Karvala ei ollut huomannut sitäkään, vaan hänestä  keskusta ei ole sanonut vaaleissa mitään.

Molemmat kommentit perustuivat puhujien omiin ennakkoluuloihin.  He osoittivat elävänsä ihan samassa kuplassa kuin Krista Kosonen, jonka perussuomalaisia koskevasta lausunnosta keskustelivat. Puolestani kallistun Erolan tulkintaan, että Kosonen osoitti vain vilpitöntä ja hieman naiivia itsekritiikkiä. Jälkiviisaat tuskin siihen yltäisivät.

Keskustelu näkyy lainehtivan taas Helsingin ja muun Suomen vastakohtaisuudesta. Missä on se oikea Suomi? Ulla Appelsin totesi aika napakasti eilisen Iltsikassa, että ei tämä olekaan mikään Krista Kososen maa. Täällä asuu myös ihan toisenlaisia ihmisiä kuin pääkaupungin studioissa pyörivien näyttelijöiden frendit.

Totta on sekin, että juuri perussuomalaiset ihmiset muodostavat sen katsomon, joka jaksaa katsella Krista Kososen ja kumppaneiden hölmöilyä erilaisissa sketsiohjelmissa viikosta toiseen. Putouksen katsojat tuskin  tuntevat hänen hienoja teatteriroolejaan. Joten heille kannattaisi olla vähän kohteliaampi ja huomaavaisempi. (Erola puhui muuten puppua, että Kososella olisi suomalaisista eniten kansainvälisiä rooleja elokuvissa. Minne unohtuivat Taina Elg, Anneli Sauli tai Peter Franzén.)

Mehän Marjan kanssa muutimme eilen taas Punavuoren kulmilta tänne syvälle maaseudulle kesää vartoilemaan. No tosin vain rintamaiden vakaaseen Hämeenkyröön, mutta kuitenkin. Pohjoiseen on vielä matkaa, täällähän eletään tiiviisti Tampere-nimisen cityn tuntumassa, josta Helsingin kuplaan sentään lentelee joitain lastuja. Mutta aitoa maaseutua täällä vielä on, ja siitä sopii kohdakkoin taas kertoilla.

Tänä aamuna oli upeaa herätä kuuden aikaan  ja ihailla kirkkaana kimmeltävää aurinkoa vastapäisen metsänlaidan yllä. Laulurastas liversi ikkunan takana raivokkaasti. Reipastuttavaa oli vetää lenkkarit jalkaan ja hölkätä nuo sata metriä postilaatikolle ja takaisin. Riemullista on kiskaista puhdasta ja raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa ja verrytellä jäseniään kevyellä aamujumpalla.

Eilen menin heti tultuamme illalla näytelmäharjoituksiin, missä laulettiin kovasti tulevan komediamme autuaallisia lauluja. Roope Mäenpää on säveltänyt tuttuihin runoihin kaikenlaista jekkua. Minäkin siellä vetelin kurkku suorana. Mitä, minäkö laulamassa? Ihan totta, vaikka tapani on ollut vähän oikaista nuotteja. Nytpä treenaan tosissani. Tulette vielä ihmettelemään.

Kulttuuria siis harjoitetaan täällä kulttuurikunnassa. Itseksenikin sitä harrastan, koska sain Helsingistä mukaani Sillanpää-kirjani vedokset, lähes 500 sivua. SKS:n kustannustoimittaja Pauliina Rihto on tehnyt tarkkaa työtä, ja nyt tätä kokonaisuutta ja lähes virheetöntä teosta lukee miltei riemun vallassa. Sillanpäätä aloin tutkia jo 60-luvulla yliopistossa, ja yli kolme vuosikymmentä sitten alkoi ilmestyä alkuaan kolmiosainen elämäkertani, joka nyt on hartaalla vaivalla survottu yksiin kansiin. Ja sehän elää jumankauta! Harvoin sitä iloitsee omaa tekstiään lukiessaan, mutta tässä syvässä huojennuksessa siihen on täysi syy.

Samalla luovutin tarkistamani F. E. Sillanpään Seuran historiikin vedokset Vilja Pylsylle eilen harjoituksissa. Sekin alkaa olla painamista vaille valmis. Pyörryttävä määrä hillitöntä kultturityötä ja toimintaa täällä aaltoilevien peltojen ja metsänlaitojen syleilyssä! Helsingin kupla ei varmasti käsitä, mitä merkitystä tälläkin voisi olla, eikä väliksi: on myös rahoituksesta riippumattomia arvoja ja saavutuksia.

Huvin vuoksi katselimme illalla ihmeellisen Susikoski-leffan Tuntematon ystävä vuodelta 1978. Kovia tekijöitä, eturivin näyttelijöitä – ja silti aivan hölmistyttävä floppi. Åke Lindmanin tyyppi oli muotivaatteissaan vaivautunut ja  mahdollisimman kaukana Mauri Sariolan luomasta miestyypistä. Näitä on kuplassa luotu ja edelleen tehtaillaan. Kaiken lisäksi leffa loppui yhtäkkiä kesken kaiken. Anne Pohtamo jäi sinne auton takaluukkuun lojumaan. Onneksi hänet on sieltä sittemmin pelastettu, sillä näimme hänet viimeksi elävänä Eevan kevätbileissä.

24.4.2015