Ruotsin kuningaspari maassamme, heja Sverige! Uskon että Jenni ja Sauli ovat oppineet hyvää pakkoruotsia. Suhteet lämpenevät kaikilla tasoilla. Carl XVI Gustaf näyttää vapautuneelta ja hyväntuuliselta, pienet vaikeudet on voitettu. Kuvitelkaa painajaista: Silvia olisi toiminut kuin Mercedes Alcantara ja heitellyt miehensä kruunut ja univormut parvekkeelta linnanpihalle.
Ei, Silvia on tyylikkäästi niellyt kunkun pienet kompastelut ja yökerhoviftailut. Rojalistit ovat muutenkin vahvoilla. Antirojalistit eivät menesty missään päin Eurooppaa, vaikka kuningashuoneet ovat horjuneet. Espanjassakin marssitaan taas kuninkaallisesti eteenpäin. Matti Klinge on Hesarissa oikea mies kommentoimaan Suomen ja Ruotsin historiallisia suhteita.
Lilla Teatern esittää älykkään poliittisen näytelmän, Alec Aalloon kirjoittaman Rådgivaren. Kirjoittaja tuntee aiheensa toimittuaan pääministerin erikoisneuvonantajana ja muissa valtiohallinnon huipputehtävissä, myös diplomaattina. Hän näyttää vallankäytön muuttumattomuuden: kun tulee ongelmia, valtiaat uhraavat ensimmäisenä neuvonantajansa riippumatta siitä kuinka nämä ovat toimineet. Usein vallankäyttäjä ei kuuntele kallista neuvoa ja kostaa oman kovakorvaisuutensa alaiselleen.
Aalto osoittaa, että mekanismi toteutuu samalla tavoin nyt ja 500 vuotta sitten. Hän risteyttää näytelmässään oman aikamme ja Macchiavellin opetukset, suomalaisen pääministerin (naisen) ja renessanssihovin herttuan. Vähän ohkainen näytelmä kiteyttää joitain (tosin aavistettavia) totuuksia näppärästi, sivaltaa ikään kuin toisesta suupielestä. Ei herätä suuria tunteita, pieniä oivalluksia kuitenkin. Näyttelijät tasaisia, kukaan ei kohoa. Yleisöä näytelmä ansaitsisi silti enemmän kuin oli maaliskuun tiistai-iltana.
Kotona odotti toiseksi viimeinen jakso tanskalaisesta sotahurjastelusta 1864. Aivan mieletöntä mestausta! Eikö tässä naturalismi mennyt jo vähän yli. Sodan mielettömyys ainakin tuli selväksi. Hurjalla kapasiteetilla ja raivolla valmistettu sarja lähenee onneksi loppuaan. Ei ole moista nähty amerikkalaisissa sotafilmeissäkään, ei edes Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan yltänyt vastaavaan.
Tuli jatkoksi katsotuksi vielä kerran Peter von Baghin erinomainen henkilökuva Tapio Rautavaarasta. Voiko miehestä tuon parempaa irti saada. Tapsan persoonallisuus tuli vahvana ja aitona esiin. Hän on hyvä kertoja, se tulee esiin muistojen yksityiskohdissa. Elämänsä kertoja toimii kuin välähdyksiä poimiva kirjailija. Ei ihme että Rautavaara viihtyi Haanpään seurassa. Suomalainen sankaritarina vailla vertaa.
Petterin muistelmat (Muisteja) tuotti sittenkin pienen pettymyksen. Kiire ja kertaus ovat tuntuvilla. Miksi hän ei hillinnyt ajoin vimmaiseksi yltyvää kaunaansa? Poleemisena kriitikkona tuttu vihainen sanainspiraatio oli hänen valttinsa. Muistelmat edellyttäisivät mielestäni jo tyyntyvää etäisyyttä, jopa anteeksi antoa. Mutta Petteri piti päänsä, se kuului hänen persoonallisuuteensa. Näiden tv-koosteiden improvisoivana tekijänä hän oli mestari.
Tapio Liinoja ja Olli Ahvenlahti valmistavat omaa iltaansa kunnianosoituksena Tapsalle. Liinoja näytteli roolin yllättävän vahvasti elokuvassa Kulkuri ja joutsen. Vieläkö hän olisi vireessä. Toivotaan menestystä.
3.3.2015