Panu Rajala

Anna-Liisa Tuohenmaa on julkaissut eloisat muistelmat seikkailuistaan: Maapallon sydämenlyöntejä (2001).

Sain työt siihen malliin, että voimme ottaa pienen tauon. Lennämme Pariisiin. Siellä menimme kihloihin tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisestä käynnistäni on kesällä kulunut 50 vuotta. Monta aihetta vilkaista, miltä näyttää Pariisi nyt, terrori-iskun ja oikeistovaalien jälkeen.

Kansallinen rintama ei sentään noussut hallitsevaksi puolueeksi. Kaikkiaan oikeisto kuitenkin eteni voimallisesti. Tällaista Ranskaa harva osasi odottaa, eipä tällaista Eurooppaakaan. Kiintoisaa odotella, kuinka vannoutuneet frankofiilit ja EU:n puolesta liputtaneet tämän kaiken selittävät. Mitä kirjoittaa Klinge päiväkirjaansa?

Sillä välin toikkaroimme vapaina Montmartren rinteillä ja muistelemme romanttisia hetkiä Sacré Coeurin portailla. Kunhan kone pysyy turvallisesti ilmassa, onhan tuttu Finnair asialla. Hirveätä katsella saksalaiskoneen turman tuhoja.

Olemme kumpikin Marjan kanssa kerranneet ja tehostaneet ranskaamme koko talven Toimelan mainiossa opistossa. Nyt verrytellään vähän käytännössä. Marja on pitemmällä, koulusta alkaen lukenut, hoitakoon vaikeimmat puhumiset.

Kevään viimeiset (?) kirjalliset tilaisuudet tällä viikolla: tiistaina Mika Waltari -seuran vuosikokous Meilahden lukiossa, jossa johdin puhetta. Osanotto yllättävän runsas. Lea Toivola esitelmöi Waltarin suhteesta sotaan muutamien teosten valossa. Ansiokas juttu, vaikka joistakin jälkiviisasteluista olinkin eri mieltä.

Ja eilen F. E. Sillanpään Seuran tapaaminen Munkan kirjastossa, missä ikäpresidenttimme Anna-Liisa Tuohenmaa (94) muisteli eloisasti maailmanmatkojaan kätilönä ja terveysisarena ympäri maailmaa, enimmin Amerikassa ja Afrikassa. Myös Anna-Liisan kyröläisiä sukujuuria selviteltiin. Juttua olisi tullut vaikka kuinka, keskusteluakin syntyi seuralaisten ja kirjaston oman Sokrates-piirin kesken. Osanottajia ahtautui kirjaston soppeen parikymmentä, kahvitkin tarjottiin.

Molemmat kirjalliset seurani rynnivät kohti juhlavuosia. Sillanpään Seura täyttää 40 vuotta ja Waltari-seurassa muistetaan jo, että Sinuhen iklmestymisestä tulee syksyllä 70 vuotta. Ja kas kummaa, kaikki kolme tähänastista puheenjohtajaa täyttävät saman vuosimäärän niinikään syksyllä. Mitähän silloin keksitään?

Myös Waltarin kotimuseohanke Tunturikadulla on tunnustelevassa myötätuulessa. Ei puutu kuin rahoittajat. Tarmokkaasti Anneli ja Päivi heitä tuntuvat jo etsivän. Sillanpään Seuralla on rahankeruu meneillään silläkin: vuoden 2017 suurta oopperaa valmistellaan.

Sitä ennen näytellään Myllykolussa ensi suvena, ja pahasti näyttää, että joudun mukaan kaulaani myöten. Mutta kesään on vielä aikaa. Myös Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivät on saatu houkuttelevasti raamitettua, ei muuta kuin yleisörynnäkköä odottelemaan.

Näissä hankkeissa illat sujahtivat, mutta pääasiassa olen paahtanut hyvinkin tiiviisti kirjoitustöitä aamupäivisin ja joskus jatkanut lounaan jälkeen. Kolme kirjaa etenee jokseenkin tasatahtia, sopimuksetkin tehty, joten ajallaan ne ilmoille putkahtelevat.

Mutta loman olen ansainnut ja itselleni myöntänyt, tosin vain ensi tiistaihin saakka.

26.3.2015

PS Francon jälkeen jäi onneksi tauolle, niin koettelevia olivat viimeisimmät jaksot. Loistava perhesuhteiden, korruption ja aikakauden kuvaus piti edelleen pihdeissään, entistäkin tiukemmin.

Kangasala-talo on herättänyt kiistelyä ulkomuodollaankin.

Niin loppui alkusyksystä käynnistynyt kiertue Olavi Paavolaisen seurassa, ja loppuikin hienoon nousuun. Kangasalan kuulussa kirjakahvilassa oli seinät pullistua. Kuuleman mukaan ennätysyleisö (115) oli tullut kuulemaan todistustani sunnuntaina iltapäivällä. Ihmeellinen saavutus sikäläiseltä kulttuuriväeltä.

Olen pari kertaa ennenkin vieraillut täällä, viimeksi Mika Waltarin merkeissä. Jo vuonna 1990 oli aiheena ”Ajankohtainen Sillanpää”. Heidi Martikainen ja Anja Aarnio ovat 25 vuoden ajan kahvilaa kehittäneet, ja tulokset näkyvät. Kirjasto antaa sille hyvät puitteet. Taustalla on toimekas Kesäpäivän kulttuuriyhdistys.

Yleisö käytti vilkkaasti puheenvuoroja. Aulis Aarnio yhtyi moniin käsityksiini, vaikka ilmoittautui Paavolaisen ihailijaksi. Hän oli lukenut uudelleen Kolmannen valtakunnan vieraana ja Synkkää yksinpuheluakin käynyt läpi kirjani innostamana. Pidimme näitä edelleen hyvinkin lukukelpoisina. Aarnion havainnon mukaan OP tajusi hämmästyttävän hyvin Saksan syvät pohjavirrat Travemünden keskusteluissa.

Pepsi Paloheimokin oli ponninut paikalle ja antoi todistuksen siitä, kuinka pidetty ja ihailtu teatteripäällikkö Paavolainen oli Yleisradiossa. Paloheimo väitti, että Eino S. Repo pääjohtajana antoi lujan tuen Paavolaiselle. Tässä on vain se tekninen seikka, että kun Repo tuli Ylen pääjohtajaksi 1965, Paavolainen oli jo kuollut. Itsekin vähän häkellyin vuosissa enkä ruvennut oikomaan Pepsiä. Varmasti Repo olisi tuen antanut, olihan hän palkitsemassa Paavolaista Eino Leinon palkinnolla 1960.

Paloheimo sanoi tietävänsä yksiä ja toisia tapauksia noilta ajoilta, mutta piti tietonsa taskussa. Hersyviä juttuja hänellä on, kun vauhtiin pääsee. Muutama valpas naishenkilö yleisöstä riensi myös osaltaan täydentämään tietojani. Menestys oli mieltä lämmittävä. Tähän oli todella hyvä päättää Paavolaisesta puhuminen.

Kävin vielä tutustumassa kirjaston yhteyteen rakennettuun uuteen kulttuuritaloon, joka on virallisesti Kangasala-talo. Sain asiantuntevan opastuksen Hannu Kylä-Laasolta, jonka tunnen monilta Ramppiteatterin kesiltä. Hän toimittelee talossa tarvittaessa vahtimestarin hommia ja tuntee joka nurkan. Onhan ihmetalo! Kuinka pienehkö kaupunki on tällaiseen yltänyt keskellä kireää aikaamme?

Hannu kertoi, että vastustus oli kohtalaisen kovaa – siitähän on luettu lehdistäkin. Mutta kaupunginjohtaja ajoi määrätietoisesti taloa pystyyn ja sai valtuuston mukaansa. Mutta nyt kun talo on valmis, useimmat ovat muuttaneet käsityksensä myönteisen suuntaan. On siinä nyt oloa ja eloa. Valtuustolla ja hallituksella on komeat ja viimeisen päälle viritetyt tilat. Itse Kangasala-sali soveltuu moneen käyttöön, konserteista vaikka teatteriinkin. Paljon on vuokrattavia tiloja. Ja huipennuksena sitten se Kimmo Pyykkö -museo, jossa riittää ihmettelemistä. Kuinka moni taitelija meillä on jo eläessään saanut osalleen tämmöisen mauseleumin?

Museossa on myös niitä yhdessä Kekkosen kanssa nikkaroituja taideteoksia sekä presidentin velmuileva videohaastattelu aiheesta. On esineistöä Pyykön nuoruuden vuosilta, jopa hänen moottoripyöränsä sekä radionsa, johon hän lapsena koversi reiän nähdäkseen kuka siellä puhuu.  Museo on samalla erään maalaisnuorukaisen kasvutarina huomatuksi taiteilijaksi. Yllättävät eläinaiheita varioivat vaskiveistokset saavat tilaa, samoin kookkaat taulut. Koko talo on valoisa ja ihmeen ilmava.

Semmoista oli Kangasalla. Jätän nyt pois tavanomaiset haikailuni siitä, että mitään tämmöistä ei hyvässä Hämeenkyrössä osattaisi edes haaveilla. Uusi monitoimitalo tännekin on tekeillä, mutta taitaa tulla ihan tavallinen asiallisen virastomainen koulu- ja kirjastokompleksi. Tuleeko siihen edes kyllin tilavaa modernia juhlasalia konsertteja ja teatteria varten? Vanhan kulttuurijermun Kauno Perkiömäen kanssa tätä aprikoitiin, eikä edes hänellä ollut tarkempaa tietoa, vaikka valtuuston varapuheenjohtajana istuskelee (kunnes äsken heitti paperinsa Ylöjärvelle!). Jää siis nähtäväksi, kuten me kommentaattorit tapaamme pahaenteisesti lausahtaa.

22.3.2015

Kaikki muistavat (?) kuinka Harri Holkeri marssi ulos aikanaan 70-luvun alussa poliittisesta viihdeohjelmasta, olikohan Sirkus Pasila. Siinä heiteltiin hänen mielestään loukkaavia repliikkejä kokoomuksesta ja kapitalisteista yleensä. Holkeria pilkattiin, mutta hänen maineensa taisi vain nousta ryhdikkäänä pidetyn tempauksen johdosta. 

Muistamme vielä paremmin, kuinka Mauno Koivisto lähetti presidenttiehdokkaiden vaalipaneeliin 1981 sijaisekseen avustajansa Paavo Lipposen. Nousi kova haloo siitä, että Koivisto oli ylimielinen eikä uskaltanut tulla keskusteluun, jossa hänen ulkopoliittinen kokemattomuutensa olisi voinut paljastua. Lipponen käsittelee tapausta muistelmiensa toisessa osassa. Sekään temppu ei horjuttanut Koiviston suosiota, pikemmin päinvastoin.

Nyt Juha Sipilä jäi pois yliopiston vaalikeskustelusta, mutta järjestäjät eivät kelpuuttaneet Olli Rehniä sijaiseksi. Tavat ovat tiukentuneet kolmessa vuosikymmenessä. Keskusta jätettiin kylmästi ilman edustajaa. Kuinka tapaus nyt vaikuttaa keskustan suosioon ja Ollin omaan kannatukseen?

Veikkaan että jälleen suotuisasti. Reaktiot mediassa ovat olleet kielteisiä, mutta juuri tällöin kansa on yleensä kääntynyt kommenttien valtavirtaa vastaan. Äänestäjät haluavat olla itsenäisiä ja äänestävät itsenäisiä toimijoita.

Olli Rehnin ansiolistalla kimmeltää kiistatta uroteko, kun hän lähti yksin ja rohkeasti aikanaan puolustamaan ystäväänsä Alpo Rusia vakoilusyytteitä vastaan. Monet, jopa keskustan johtavat ketut Aho ja Väyrynen, ihmettelivät aluksi Rehnin motiivia. Voitollinen prosessi näytti, että poliitikkokin voi joskus olla pyyteettömästi puhtaan totuuden asialla.

Näinpä uskon, että joukko uusia äänestäjiä pani täällä Helsingissä numeron 20 mieleen. Joka erottuu, muistetaan. Puheenjohtajien älämölö Rehnin poistuessa vaikutti koulupoikien reaktiolta. Juuri noin mekin poikakoulussa mölisimme, kun joku joukosta yritti liian persoonallisesti nostaa profiilia. 

Poliittiset paneelit ovat puuduttavaa seurattavaa, jäävät osaltani vähiin. En käy myöskään vaalikoneissa enkä tutkimassa ehdokkaiden yksittäishaastatteluja. Enpä seuraa someakaan. Vielä vähemmän seisoskelen toreilla törisemässä ehdokkaiden kanssa. Kanta muodostuu, kun vähänkin viitsii olla uutisten ulottuvilla. Pahoittelen kohdaltani hukkaan valuvia vaaliponnisteluja.

Sikäli oli virkistävää katsella illalla a-studion keskustelua, jossa vapaat veijarit Tervo, Stiller ja kumppanit puhuivat vaihteeksi aika suoraan asioista. Tällaista saisi olla enemmän, pois puheenjohtajat pönöttämästä, raikkaat (vaikka vähän kuluneemmatkin) kommentaattorit asialle. Pressiklubi on tässä suhteessa ykkönen.

Mutta kun keskustelijat, Jari Tervo varsinkin, kannattivat aivan oikein rajuja leikkauksia valtiovarainministeriön virkamiesten ehdottamalla tavalla, samalla Jari ilmoitti äänestävänsä nuorta naista. Oletko Jari varma, että juuri nuori nainen suostuu kärkkäimmin sosiaalietuja heikentävään hevoskuuriin? Eikö tässäkin vähän puheet ja teot riitele…

En lakkaa ihmettelemästä, että meillä huseeraa nykyään valtiovarainministeri, jonka pääintressissä on puolustaa, jopa lisätä valtion menoja. Velkaantumisvauhti ei häntä yhtään huoleta. Kun ministeriön asialliset virkamiehet vihdoin esittivät tarpeellisen leikkaussuunnitelman, oma ministeri riensi ensimmäisenä sen torjumaan! Kaukana ovat vanhojen kassanvartijoiden, Koiviston, Viinasen ja Niinistön ajat ja tavat.

Veikko Huovinen piruili poliitikoille tavan takaa lyhyissä erikoisissaan. Oli hänellä paneelia kuvaava näytelmäkin nimeltä Saatana kun yskittää. Yhdessä jutussaan hän pestasi hommiin ”ammattimaisen puolueenhaukkujan”, joka tienasi hyvät päivälliset haukkumalla isännille aina vastapuolen poliitikkoja.    

Tämä palasi mieleen, kun kävin Bottalla vanhojen kainuulaisten seurassa puhumassa Huovisen suhteesta maakuntaansa. Seuran sihteeri Paavo Eini junaili ja jutteli aiheesta. Muistimme senkin, kuinka toinen kainuulainen Urho Kekkonen otti Liimataisena Veikon luokalle Rasvamaksan rajuista (rasistisista) satiireista. Huovinen uskalsi uhmata hyviä tapoja, korrekti ei ollut mies koskaan, mutta loistava kirjailija. Hänen kaltaisiaan satiirikkoja tarvittaisiin edelleen. Näinä aikoina hän tosin joutuisi syytteeseen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Senkin Veikko olisi kestänyt. Kainuisti näki kauempaa herrojen hullutukset eikä häikäillyt niistä lohkaista.

19.3.2015

Tein edestakaisen pikakeikan näytelmäharjoituksiin Hämeenkyröön. Luettiin ensimmäisen kerran loppuosaa kirjoittamastani näytelmästä Elämän autuus.  Ensi-ilta on 27.6. Myllykolun Kesäteatterissa.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta F. E. Sillanpään esikoisromaanin Elämä ja aurinko ilmestymisestä. Se antoi innoituksen näytelmään. Pisti päähäni miettiä, mitä romaanin henkilöille kuuluisi tänä päivänä. Tällaista ideaahan aina silloin tällöin sovelletaan, viimeksi mm. Riina Katajavuori romaanissaan Wenla Männistö, joka ilmestyi viime syksynä. Siinä katsastetaan Kiven veljesten ja heidän naistensa uudempia kuulumisia. Tampereen Teatterissa pyörivä McPhersonin Villikalkkuna (The Night Alive) taas päivittää Tshehovin henkilöitä.

Sovitin Sillanpään viimeisen romaanin Ihmiselon ihanuus ja kurjuus Myllykoluun toissavuonna. Siitä tuli kohtalainen, paremminkin olisi voinut onnistua. Ei Kassilan elokuvakaan aiheesta täysosuma ollut, mutta hyvä ja kunnianhimoinen tulkinta joka tapauksessa. Tuntui että Sillanpään oma tuotanto on Myllykolussa käyty läpi jokseenkin tarkkaan, kaikki romaanit ja muutama elämäkerrallinen kuvaus.

Siispä ajattelin, että nyt irrotellaan kunnolla. Vanha kelpo teatteri pitää saada taas kannattamaan. Riemun täytyy raikua katsomossa. Sen täytyy vanhaan tapaan pullistella yleisöstä. Olemme jostain syystä vaipuneet vaatimattomiin yleisömääriin eli siis tavanomaisiin. Pahinta on, jos alamme tottua ja tyytyä niihin. On aina yritettävä parantaa, kuten Erkki Frick meitä ohjeisti viime vuosikokouksessa.

Olenkin kirjoittamaani komediaan aika tyytyväinen, vähän suorastaan yllättynyt, kuinka luontevasti se lohkesi. Lukuharjoituksissa on jo irronnut monet makeat naurut. Siinä pitäisi nyt olla raikasta elämäniloa, raisua toimintaa ja räiskyvää rakkautta. Myös vastakkain räsähtelevää tunnemyrskyä.

Sitä paitsi esittäjäryhmä näyttää todella vahvalta. Vain yhtä tärkeää roolihenkilöä enää puuttuu. Niin käy usein harrastajateatterissa, jostakin sitkeästi kiikastaa – kunnes loksahtaa kohdalleen. Ohjaaja Vilma Tala on ottanut henkilöihin ja tekstiin vahvan otteen, tuntuu aidosti nauttivan näytelmän hullutuksista. Olen luvannut peesailla mukana sikäli kuin aikaa riittää, ja kesällähän sitä tulee lisää, yötöntä valoisaa aikaa. Sitä mistä Sillanpää ylittämättömästi on kirjoittanut.  

Matkalla asemalle täällä Helsingissä törmäsin muuten vanhaan veijariin Tapio Parkkiseen. Hän on ollut tekemässä kilpailevaa kesänäytelmää Hämeenkyrön Heiskalle, ja häntä siinä nopeasti haastattelin. Tapio sanoi jo vetäytyneensä hankkeesta, Beni Siltala jatkaa työstämistä. Katsotaan minkälainen kaksikko syntyy. Heiskalle puuhataan peräti uutta katettua kesäteatteria. Onko kilpailu hyväksi vai kalvaako kumpaakin, jää kuten sanotaan nähtäväksi. Näitähän on nyt syntynyt vähän joka kolkkaan, teatteria toisensa viereen. Suomalaiset ovat teatterihullua kansaa.

Myllykolu alan 43-vuotiaana veteraanina pitäköön joka tapauksessa pintansa. Upeita kesiä ennen vanhaan siellä vietimme. Nostetaanpa kunnostettu teatteri jälleen uuteen kukoistukseen!

Hei, jos joku jo tästä innostuu, niin ottakaa yhteys Hämeenkyröön ja tiedustelkaa lippuja. Vielä pitäisi olla saatavilla. Markkinointi on alkanut verkkaisesti, mutta päivien poutaantuessa tavan mukaan kiihtyy. Siellä tuottaja Jussi Niinenmaa odottaa herkeämättä puhelimensa 040 732 2996 pärähtävän.. Soittakaa ja virkistäkää miestä! Ja saa soittaa Vilja Pylsyllekin 044 363 3344 ja kysellä sekä näytelmästä (jossa näyttelee tärkeää roolia) että oopperasta, jota hän Myllykoluun jo valmistelee itsenäisyyden juhlakesäksi 2017. 

Taas tapahtuu Hämeenkyrössä, ei mahda mitään. Matka sujui mainiosti: Jere Lepola haki junalta ja Anna-Kaisa Anttila heitti takaisin Tampereelle. Juna on kiva kulkuneuvo. Helsinkiin keinahdin ennen puolta yötä. Vaimo valvoi ja otti lämpimästi vastaan.

17.3.2015

PS Hämeenkyrön Sanomissa Hannu Lehtipuun hyvä kirjoitus pappilan kaadetuista pihakuusista. Yhdyn Hannun ihmettelyyn. Mikä ihmeen into on mennä kaatamaan terveitä lahottoman pihkaisia kuusia vain siksi, että ovat vanhoja ja komeita?

Juha kiittää Seppoa (vas.)  ja Jussia esityksestä, oik. ohjaaja Hanna.

Ihmeellinen, sinitaivaisesti sädehtivä viikonloppu pitkän harmauden jälkeen. Hakkasin puita rannassa ja ihastelin luomakunnan luomuksia. Joutsenpari huuteli järvellä kumeasti kevään ylistystä. Myllykolussakin retkeilin. Ja sitten oli näitä tapauksia, kokous ja näytelmä.

Lauantaina ensinnä F. E. Sillanpään Seuran vuosikokous kirjastossa. Ramppiteatterin hallituksen ent. puheenjohtaja Erkki Frick käväisi aluksi meille kertomassa, kuinka he Kangasalla ovat saaneet teatterin niin hienosti toimimaan. Tavoitteena alun alkaen oli riistää Pirkanmaan parhaan harrastajateatterin titteli meiltä Myllykolusta! Taisi onnistua, mutta huom. vain väliaikaisesti! Innostava esitys ja samalla vähän lannistava: ei täällä ikinä päästä vastaavaan toiminnan tehokkuuteen. Ja tarkoitan nimenomaan organisatorista sekä taloudellista kykyä ja tahtoa.

Paljon voisi ottaa oppia, vähän loiventaen ja soveltaen. Onko Hämeenkyrössä koskaan mahdollista polkaista edes lähimain samaan tapaan sponsoreita kesäteatteria tukemaan? Eihän tämä ihan erillistä Suomea sentään ole. Mutta tähän asti on pärjätty jokseenkin satunnaisesti improvisoivalla tyyylillä. Luotettu tuuriin ja taitoonkin. Tarvetta tiettyyn määrätietoisuuteen voisi olla. Viime vuosina Vilja Pylsy on tuonut tuottajan taitoa sentään merkittävästi lisää näihin hommiin. Kuuntelimme keskittyneesti Frickin kokemuksia.

Tämä askarruttaa mieltäni erikoisesti siksi, että annoin valita itseni vielä kerran rakkaan Sillanpään Seuran puheenjohtajaksi. Edellisestä kaudestani onkin kulunut toistakymmentä vuotta. Tilanne on nimittäin semmoinen, että tarvitaan kyllin kovakalloinen tyyppi luotsamaan seuraa kohti tulevaa oopperan suurkoitosta. Riskit ovat huomattavat. Jospa keskittyisin nyt tosissani.

Kun luin seuran kohdakkoin ilmestyvän 40-vuotishistoriikin vedoksia läpi, minua alkoi pyörryttää se toiminnan ja riehumisen runsaus, mikä sieltä heijastuu. Hitto että on takavuosina heiluttu ja saatu aikaan yhtä sekä toista! Ja kaikki palkatta, pelkästä toimimisen ilosta. Jos laskisi kaiken ilmaisen työn määrän, minkä tänne olen heittänyt, laskutaito ei riittäisi. Mutta siinä on juuri se, mitä Frick tähdensi: vapaaehtoishommissa kaiken on oltava hauskaa, muuten ei onnistu. Etupäässä on ollutkin. Eli koetetaan nyt vielä kerran, pojaat ja tytöt.

Sunnuntaina saimme mieluisia vieraita. Juha Vakkuri ja vaimonsa Catarina tulivat katsastamaan Juhan näytelmän esitystä ja samalla meille lounaalle nauttimaan Marjan ahvenfileitä ja viime kesänä keräämieni tattien kastiketta sekä patenttisalaattia. Paljon oli puhuttavaa, siinä määrin, että meinattiin myöhästyä koko teatteriesityksestä.

Jumalan hipaisu on Juhan kymmenisen vuotta vanha teksti, jonka hän heitti Näytelmäkirjailijaliittoon odottamaan ylösnousemusta – ja katso, se tapahtuikin jo nyt Hämeenkyrössä! Täkäläisen Näytelmäseuran tulkinta oli siis kantaesitys, ensin Hälläpirtillä ja nyt Koskilinnassa. Erikoisia ovat näytelmien tiet.

Seppo Marttila ja Jussi Niinenmaa urakoivat kahden miehen dialogin selvästi notkeammin ja sujuvammin kuin vielä ensi-illassa. Miehet verestävät muistojaan, puhuvat (yllätys) naisista ja poliittisesta tulevaisuudestakin – Matti Vanhasen taannoiset kokemukset taitavat heijastella taustalla. Etupäässä puhuivat he naisista ja vähän strutseista.

Tekstin ongelma näytelmällisesti on siinä, että kerrotaan pitkään asioita, jotka ovat tapahtuneet aikaisemin ja muualla. Varsinaista draamallistea jännitettä ei miesten välille rakenneta. Mutta selvisivätpä äijät Hanna Rajakosken valvonnassa kerrassaan kunniallisesti. Loppukohtausta ihmettelin eniten: mikä kiire heillä on putsata pöytä, kun toisen vaimo palaa kotiin? No Juha selvensikin: hän ajatteli niin, että he juovat puhellessaan aika reippaasti ja ovat muutenkin pienessä synnintunnossa kaikista tunnustuksistaan. Muutama oluttölkki lisää ja lekkeri konjakkia pöydälle olisi motivoinut hätäilyn.

Kiitimme näyttelijöitä ja ohjaajaa, Juha vaikutti positiivisesti yllättyneeltä: ”Ihan kelvollinen esitys”. Ajoivat he siitä sitten Helsinkiin ja me rapaisella autollamme kotiin, missä kannustettiin vielä Waltteria Tähdet-kisan jatkoon. Vakuuttavasti selvisikin.

15.3.2015

Anna Rukko (vas,) ja Anne Berner

Totta mitä Lauri Törhönen heti tullessa törisi: – Nämä on parhaat bileet, täällä on kauneimmat naiset.

 Samaan hengenvetoon hän totesi, että kannattaisi tulla ilman vaimoa, mutta me viihdyimme Marjan kanssa oikein hyvin oopperan aulassa todistamassa Vuoden Eevojen julkistamista.

Paula Vesala kuittasi tittelinsä videolla Los Angelesista, mutta vuoden vaikuttajat Anne Berner ja Anna Rukko olivat paikalla. Tunnustuksen saivat lastensairaalan hyväksi suuria rahasummia keränneet aktivistinaiset. Ihailtavaa, hämmästyttävää toimintaa näissä vaikeissa oloissa. Valinnat ovat harvinaisen hyvin perusteltuja.

Muutakin ohjelmaa oli, Lilli Paasikivi lauloi ihanasti aarioita ja kadehdittavan komea boleron tanssija sai naiset ja kai muutaman miehenkin haukkomaan henkeään. Liisa Riekki osasi juontajana täyttää ohjelman tauotkin. Otava menetti hyvän  tiedottajan oopperalle.

Niitä ihania ja tuttuja naisia olikin monia, eduskuntaehdokkaista haastattelimme Eija-Riitta Korholaa ja Merja Rehniä. Edellinen tuntui ottavan ehdokkuuden kevyesti ja tähtäilevän pikemmin uusiin tieteellisiin tehtäviin. Facebookissa Eija-Riitta loistaa tohtorinhatussaan miekka kupeellaan. Kerroin että käytän omaa miekkaani yleensä maalla juhannuskokolla järjestyksen ylläpitämiseksi.

Merja kiertää toden totta Suomea ja Kymenlaaksoa kannatusta hakemassa, kun Olli hilluu Helsingissä. Vielä toissa vuonna Brysselissä käydessäni Merja vakuutti viihtyvänsä siellä, tuskin palaavansa Suomeen. Niin muuttuu mailma, Eskoni. Merjan kanssa on muistettava hänen kautensa kulttuurisihteerinä Hämeenkyrössä, pysyvänä saavutuksena uudet verhot Koskilinnassa. Ne roikkuu siellä vieläkin. Toivotimme hyvää menestystä näille upeille daameille.

Mistä keskusteltiin eniten Eevojen juhlassa? Tietysti Koraanista. Virpi Hämeen-Anttilan kautta lähetin terveisiä Jaakolle, joka selittää Koraania radiossa hyvin kansantajuisesti ja myötämielisesti. Imaami puhuu ikään kuin uskon ja opin sisältä, enemmän asiaan jo vihkiytyneille.

Arvelin että islam on uusi älymystömuoti, kun ortodoksit ovat jäämässä naisvastaisuudessaan jo syrjemmäksi. Vanha norssi Eero Huovinen vastusti näkemystä jyrkästi ja antoi läksyksi lukea tiettyjä kohtia Raamatusta, kun vähän kauhistelin Koraanin jyrkkyyttä toisuskoisten rangaistuksissa.

Paikalla oli nykyinenkin piispa Irja Askola, jonka olemus henkii valoisuutta. Ei edes ortodoksien arkkipiispa Leon vieroksunta hänen esiintymistään kohtaan Uspenskin katedraalissa tuntunut iloista piispaa huolettavan, harmittavan kyllä. Yhteiselle ystävällemme Eeva-Liisa Haimelinille lähti terveisiä Kallion seurakuntaan. Siellä Eeron mukaan kuulee nykyisin parhaat saarnat, hänellä tulossa oikein kirja saarnoista.

Kolmen norssin kokouksessamme Aarno Cronvall muistutti ystävällisesti otteistani maalivahtina kouluaikojen yhteisissä jalkapallo-otteluissa. Arska (luokkaa alempana) oli luotettava vasen pakki. Huomenna kaiketi kohtaamme Suomalaisella Klubilla, missä Arska vastaa Olli Alhon jälkeen kulttuuriasioista. 

Lasse Lehtinen ei ollut vielä saanut palautetta Matti Klingeltä pehmeän kriittisestä radioesiintymisestään, mutta totesi topakasti, että monumentaalinen omahyväisyys on Klingen brändi ja sellaisena hyväksyttävä. Lasse esitti Vuoden Eevojen rinnalle myös Vanhan Aatamin valitsemista vuosittain. Hieno idea, olisimme Lassen kanssa kohtalaisen vahvoja ehdokkaita.

Poistuimme juhlasta tyytyväisinä ja virkistyneinä. Paitsi kauniita naisia kohtasimme ansiokkaita vaikuttajia ja muuten hyviä ihmisiä. Eevakin on hyvä kulttuurilehti, olen voinut todeta, kun Marja sitä ajoittain meille tilailee.  

10.3.2015  

Mielestämme Alejandro Gonzales Inaritun Birdman oli parempi elokuva kuin pelkäsimme. Alun raivoisa tykitys saa laajempaa vertauskuvallista lentoa loppua kohti. Kyse on kunnianhimon ja kuolemankaipuun yhtymäkohdista, jotka paikoin natsaavat tässä hyvin kohdalleen. Hyvin amerikkalainen idea on tuo pintamaineen laahuksen kuvaus, median ja massojen osuus, väkivallan ja onnettomuuden jatkuva ahdistelu.

Onhan Michael Keaton hyvin reipas näyttelijä tässä, on taiteilijan tuskaa ja puserrusta vaikka muille jakaa. Onko tämä maailman huippuluokan näyttelemistä, on toinen kysymys. Miespääosan Oscar meni kuitenkin ohi, tosin elokuva kahmi pystejä muuten riittämiin.

Teatterielokuvana Birdman on groteski ja karrikoitu rappaus. ihmiskuvauksena surrealistinen sekoilu, jotensakin silti toivorikas lennokkuudessaan. Mikään teatteriryhmä tuskin saisi ensi-iltaa aikaan tämmöisellä tappelunnujakalla ja raastavilla ihmissuhteilla, mutta pohjaltaan kuvaus lienee hyvinkin tosi. Kriitikko saa kuulla kunniansa, mutta eivät tässä näyttelijät ja ohjaajakaan itseään säästele. Koko bisnes näyttää vetävän viimeisiään vereslihalla. Vasta sadat tuhannet seuraajat Facebookissa ja Twitterissä takaavat menestyksen, joka sekin tässä lopussa kaiketi menetetään.

Teatterin taika elokuvassa rankasti karisee, jos sitä enää on ollutkaan. Lapsia ja muita katsojia kuskataan meillä halukkaasti kulissien taakse tutustumaan teatterin takaisiin ihmeisiin; tämän elokuvan nähtyään toivoo, ettei lapsiparkoja paljon enää säikyteltäisi ainakaan tämmöisillä kulissien takaisilla ihastuttavuuksilla.

Mutta näkemisen arvoinen elokuva sikäli, että antoi tarmoa ja avasi jotakin. Siinä oli sen verran aggressiivista sykettä, että osa siirtyi katsojaankin. Paremman puoleista viihdettä ovat nämä Oscar-huiput, niin Boyhood kuin Birdman, tuskin jää kumpikaan kimmeltämään elokuvahistorian kirkkaimmille lehdille. Valintana Birdman oli sittenkin pari aavistusta omaperäisempi ja ennen muuta voimakkaampi, särmikkäämpi teos kuin leuto ja eeppisesti loivakäänteinen Boyhood.

Leffan jälkeen on kiva vaimon kanssa poiketa Viiskulman Primulaan viinilasilliselle ja pohdiskella nähtyä. Kokemuksena oikea elokuvateatteri päihittää edelleen kirkkaasti tv-kanavilla surffailun. Tosin se dokkari Putinin lähipiiristä iltamyöhällä olikin kiintoisaa katsottavaa. Venäjää seuraamme huomattavasti tiiviimmin kuin amerikkalaista menoa, vielä yksi Oscar-leffa (käsikirjoitus) Leviathan kiinnostaisi aika lailla, samoin tietysti Ida. Katsotaan ehtiikö kaikkeen. 

5.3.2015