Meidän leppoisissa oloissamme yksi Timo Hännikäisen mieskirja Kunnia riittää herättämään vastarintaa. Sotien, uskonnollisten murhien ja mielenosoitusten maailmassa me täällä Pohjan perillä kiivailemme miehen oikeuksista, joita ei saisi liiaksi tuoda esiin tai feministit ja punavihreät pahastuvat.

Matti Mäkelä  kirjoittaa kirjasta hyvin ja maltillisesti tänään Hesarissa, asettaen sen vähän laajempiin kehyksiin. Mainiosti Matti muistuttaa sananvapauden taannoisille puolustajille, punavihreille vasemmistolaisille, kuinka he äkkiä ovatkin nyt yhden kirjoittajan suuta tukkimassa ennen kuin kirja on ilmestynytkään.

Tuomas Karemo puuttui samaan asiaan Kultakuumeen haastattelun yhteydessä. Hänkin kertoi saaneensa varoituksia ja vastalauseita jo ennen Hännikäisen haastattelua, juuri samoilta tahoilta. Jälkikommentissaan Karemo puuttui omasta kulmastaan laajempaan ilmiöön: toimittajan työ on pitää haastateltava tiukoilla, mutta ei estää hänen pääsynsä studioon.

Tässä suhteessa Karemo itse kunnostautuu kärkkäämmin kuin esimerkiksi empaattiset kirjallisuustoimittajat. Varsin usein hän tivaa, mitä puhuja tarkoittaa jollakin ilmaisullaan ja asettaa hyviä vastakysymyksiä.

Taidan olla Hännikäisen ohella ainoita kirjoittajia, jota on kirjan ilmestymisen jälkeen kuulusteltu kuin rikollista – näin sekä Nybergin että Hjalliksen ohjelmissa taannoin toissa keväänä. Pieni hellä muistelmani Lavatähti ja kirjamies herätti lisää kiukkua ja torjuntaa ennen muita niissä, jotka eivät kirjaa avanneetkaan. Lukijoilta sain paljon kiittävää palautetta.

Meillä on tällainen julkinen teilausautomaatti, joka nyt leimasi Hännikäisen fasistiksi ennen kuin hän oli edes teesejään julki naulannut. Mäkelä osoittaa selkeästi, kuinka vähäisiin aihetodisteisiin tällainen leimakirves voi heilautuksensa perustaa.

Sinänsä miesasia ei minua juuri kosketa eikä ainakaan kiihdytä. Tunnen eläväni oikein hyvää mieselämää, tasavertaista vaimoni kanssa, en ole alistettu enkä ahdistunut. Mutta jos tällaisia lannistettuja miehiä on entistä enemmän, aiheesta sietää puhua ja kirjoittaa railakkaasti kenenkään estämättä.

Kohta lähdemme erästä vahvaa naisihmistä onnittelemaan. Tarkin Helmi vastarannalla täyttää 90 vuotta. Hänet tunnetaan ennen muuta hämeenkyröläisen teatterin Grand Old Ladynä, unohtumattomana Sillanpään Miinana Myllykolun Kesäteatterin loiston ajoilta. Voisin siteerata vahvistuksksi Sole Uexküllin arvostelua hänen roolisuorituksestaan armon vuonna 1976 Töllinmäen tohtorin esityksessä, joka osallistui  Tampereen Teatterikesään.

Sole totesi Hesarissa (23.8.), että esitys oli ”suomalaista harrastajanäyttelemistä parhaimpine edellytyksineen: omalla maallaan, omine ihmisineen, aitoudessaan lyömättömänä. Sellaisella hahmolla kuin Helmi Tarkki Frans Eemelin äitinä on arvonsa suorastaan painonaan kultaa.”

Taidatkos sen kauniimmin sanoa. Paljon muutakin olemme Helmin kanssa aikojen saatossa saaneet aikaiseksi, senkin yhden naisen Äite rakas –kiertueen lähes parillekymmenelle paikkakunnalle Sillanpään juhlavuonna 1988. On siis täysi syy ja aihe juhlistaa korkeata merkkipäivää ystävien kanssa, joita varmasti Helmin pirttiin kerääntyy seinät pullistuen. Eikä tarjoilusta tule olemaan puutetta. (Kuvassa pirtti häämöttää, jos tarkasti katsoo.)

Joskus mietin sitä, kuinka etäisiä jännevälejä ihmisten henkisissä maailmoissa on tälläkin niemellä. Kuinka Helmin kaltainen teräsnainen vakaine maalaisasenteineen, lapsineen ja lastenlapsineen, suhtautuisi aikamme sukupuoliroolikeskusteluihin. Ei samaa kieltä, ei samaa kokemusta, ei juuri yhteistä ymmärrystä. Ja tätä samaa maata ja maailmaa kuitenkin kaikki asua ryskytämme, kukin ymmärryksemme mukaan.

Juhlan keskellä ajatukset kulkevat Juha Sipilän perheen luo. Ei niin pimeää ettei valo voittaisi.

20.2.2015