Tekisin selvän välitysehdotuksen Minskissä: komentakaa ne vapaaehtoiset kapinalliset heti pois Itä-Ukrainasta, niin saatte pitää Kriminne kaikessa rauhassa. Sen venäläisyydellä on kuitenkin vankka kannatus siellä. Jos Hrushtshev hyvän päivällisen päälle tuli lahjoittaneeksi Krimin Ukrainalle, niin voihan tuon jo oikaista. EU saa niellä periaatteellisen vastustuksensa.
Näin sota saadaan päättymään eikö vain. Mutta voihan olla, kuten Soini ja Kanerva tv:ssä uumoilivat, että Venäjällä on tässä laajempi suunnitelma, josta olemme nähneet vasta pari alkunäytöstä. Pientä painetta luodaan Suomenkin rajoilla.
Nyt juuri on oikea aika lukea taas Sotaa ja rauhaa, joka on minulta jäänyt aikoinaan parikin kertaa kesken. Jospa kolmas hyökkäys tuottaisi tuloksen. Tasaisen tappavasti vaan päivä kerrallaan eteenpäin.
Matti Klinge jatkoi keskustelua Olavi Paavolaisesta, kun poikkesin taidenäyttelynsä avajaisiin Neitsypolun Saima-galleriaan. Klinge oli nyt lukenut kirjani loppuun ja sanoi vaikutelman parantuneen. Vertaili Riikosen ja minun näkemyksiäni varsin tasapuolisesti, ansioita ja puutteita kummallakin.
En kuitenkaan niele Klingen moitetta, että emme huomanneet Riikosen kanssa kumpikaan, kuinka venäläinen Paavolainen oli. Kuinka niin? Hän oli äidin puolelta Baltian saksalaista perua ja isän puolelta vankkaa karjalaista talonpoikaissukua. Venäjään suhtauduttiin perheessä epäluuloisesti ja karsaasti. Isän esikuva oli Svinhufvud, Siperian kävijä. Olavi pääsi isän liimematkoille mukaan Pietariin, ja häntä kammotti kaupungin ilmapiiri. Venäjää hän osasi sen verran, mitä njanja kyökkivenättä veljeksille puhui. Venäjän läheisyys ei tehnyt venäläiseksi, pikemmin päinvastoin.
Se että Paavolainen sitten innostui 20-luvulla venäläisestä modernismista, kuvataiteesta ja runoudesta, ei tee hänestä kovin venäläistä. Hän seurasi aikansa muotia ja leikkeli Querschnittistä (saksalaisesta lehdestä) kuvia ja ideoita. Matkatessaan Neuvostoliitossa 1939 Paavolainen kykeni solmimaan hyvin vähän kontakteja venäläisiin, oppaat valvoivat häntä ja kielikin oli esteenä. Juutalaisen oppaansa kanssa hän puhui saksaa. Kirja Neuvostoliitostakin jäi lopulta kirjoittamatta.
Tosin jatkosodan lopulla Paavolainen Synkässä yksinpuhelussaan iloitsi vihollisen voitoista ja vähätteli suomalaisten torjuntoja, edelleen 40-luvulla hän halusi lähestyä uutta valtaa ja toimia kansandemokraattien hyväksi,. mutta häntä ei kiinnostanut edes osallistua kulttuurivaltuuskunnan matkaan Moskovaan. Kun myöhemmin paljastettiin Edith Södergranin muistomerkki Raivolassa, Paavolainen oli juhlissa mukana, mutta aiheutti illallisilla skandaalin katkeralla purkauksellaan, aiheena kotinsa Vienolan ja koko Karjalan menetys käydyissä sodissa.
Paavolaisen visuaalisuudesta olimme samaa mieltä. Matti esitti keskustelun jatkamista sopivassa tilanteessa, ja siihenhän olen aina valmis. Näyttelyn avajaisissa oli ruuhkaa ja vilkasta keskustelua muutenkin. Puhuin Pentti Linkolan kanssa I. K. Inhan vaelluksista ja Esko Häklin ja Touko Siltalan kanssa Klingen muistelmien toisesta osasta, jonka olen juuri urakoinut loppuun. Siitä vielä lähemmin. Norssiveljen Iikko Voipionkin tapasin, hän muistaa istuneensa komiteassa, jota faija johti joskus entisinä virka-aikoina Valtiovarainministeriössä.
Ai niin maalauksiahan piti katsella, mitä sanoisin: tuoreita koloristisia impressioita, kaupunkinäkymiä, luontoa enemmän kuin ennen, ei turhan viimeisteltyä, elävä kosketus tuntuu. Paremman luokan sunnuntaimaalari tämä Klinge. Ja todella uuttera, perinpohjainen muistelija. Kolmas osa kuulemma jo pitkällä. Ei jää kiveä kääntämättä, kuten Touko sanoi.
Kevätilta Rööperissä, kun astelin kotiin. Tästä se alkaa, Elinan päivästä kuten ennenkin.
10.2.2015