Didrichsenin museossa kannatti käydä juuri ennen loppuryntäystä. Ikävillä keleillä se on vain jäänyt, vaikka olisi oivallinen kävelyretken kohde. Lehti-ilmoitus kehottaa menemään julkisilla. Ruuhkaan valmistaudutaan, runsas viikko aikaa.

Edvard Munchin intohimoinen suudelma on meillä maalla makuuhuoneen seinällä. Olenko tuonut sen joskus Oslosta? Samoin muutama postikortti on tullut tutuksi, käytän joskus kirjanmerkkinä. Munch synkkänä viinipullo edessään. Oli kiintoisaa uudistaa tuttavuus laajemman kokoelman valossa.

Mika Waltarin novelli ’Jäinen saari’: sen taiteilijakuvassa on jotain Yrjö Saarisesta, on myös Munchista, vai tarkoittiko Waltari puhuessaan Eemu Mynttiä? Hän sanoi nimen vähän epäselvästi, en ole varma. Dramatisoin novellin aikoinani MTV-teatteriin, ja silloin aiheesta puheltiin. Waltari tarkisti ja hyväksyi käsikirjoituksen, Markku Onttonen ohjasi. Nimenä oli ’Harmaalakkinen tyttö’. Vahva häiväys Munchista tuossa itsetuhoisessa desperadossa voisi olla.

Munchin taide noudatti tuttua kaavaa: ensin hyljeksintää, halveksuntaa, protesteja ja naurua – vähitellen arvostus nousee, lopulta hän on maineikas ja upporikas, kaikki olisivat ostaneet hänen töitään, mutta hän ei enää myynyt. Boheemivuosien jälkeen hän erakoitui. Ihmeen kauan pysyi herrasmiehen kuosissaan noilla elämäntavoilla. Taide oli tärkeämpi kuin elämänonni.

Näyttelyn alakerrassa näytetään valaiseva englanninkielinen puolidokumentti taiteilijan elämästä. Sen valossa teoksiakin katsoo uusin silmin.  Ahdistus on vallitseva, voimalliset tunteet, aaltoileva, työstetty, hangattu viiva. Väkevät värit, van Goghin kaltaiset. Lihalliset ihmiskuvat, voimaa täys, elämäniloakin pursuilee ja taas kuolema, lempiaihe. Äiti kuoli varhain. Strindbergin läpitunkeva muotokuva. Alaston nainen kuin hylje kivellä. Kuuluisaa Huutoa ei ole, mutta onpahan litografia. Kauan siellä tuli kierrellyksi, kolmatta tuntia. Väkeä jatkuvana virtana, mutta väljää oli vielä.

Antti Majander kirjoittaa mukavasti tänään Harri Sirolasta, varsinkin romaanista Kaksi kaupunkia. Näin juuri vanhoja kirjoja voisi palauttaa mieliin, lukea uusiksi lauantaiesseissä. Epäsuotuisaan aikaan ilmestynyt romaani jäi unohduksiin. Nyt siihen voisi tarttua, jos olisi aikaa.

Nils Torvalds tekee häijyn rinnastuksen Hbl:ssä. Hän on löytänyt netistä irvokkaita pilakuvia juutalaisista – Der Stürmeristä vuosilta 1923-1945. Eihän se varsinaista sananvapauden kulta-aikaa ollut Saksassa, mutta silti rinnastus panee miettimään. Mitä suuntausta pilakuvilla vahvistettiin ja lietsottiin. Ja mitä saatiin lopulta aikaan. Stürmerin julkaisija Julius Streicher tuomittiin ja teloitettiin 1946. Harva jäi kaipaamaan hänen vapauttaan pilakuvien julkaisijana. Vielä harvempi puolusti hänen lehtensä sananvapautta.

Tuntuu että olen päässyt alkuun uudessa kirjallisessa yrityksessä. Oikeastaan parissakin, yhtä näytelmää luonnostelen. Tammikuinen flunssa taitaa jo taittua. Vetäydyn pian maalle jatkamaan kirjoittamista. Täysi vapaa viikko, täysi keskittymisrauha. Jospa pääsisi jo hiihtämäänkin.

 24.1.2015