Panu Rajala

Hieno juttu, Helsinki saa upean kirjaston. Joku päättäjä väitti kirkkain otsin, että siitä saavat kaikki suomalaiset nauttia, mutta epäilen että nautinto jää naapurini Ylivakerin Taunon osalta vähäiseksi. Ehkä ei Järvelinin Karikaan Kierikkalasta riennä ensitöikseen uuteen kirjastoon tutustumaan. Entäs Pelkosenniemen väki tai Tuupovaaran turisijat.

Totta puhuen minua on aina palvellut erinomaisesti – ja toivottavasti edelleen – kaksi vanhaa kirjastoa: Rikhardinkadun Helsingissä ja tää kunnankirjasto täällä Hämeenkyrössä. Näistä olen saanut kaiken haluamani. Jos mukaan lasketaan varsinainen temppeli eli pian remontista kuoriutuva Kansalliskirjasto sekä SKS:n kiva kirjasto, niin mikään kirjaan liittyvä puute ei voi koskaan yllättää. Nämähän nimittäin tilaavat kirjan mistä päin maailmaa hyvänsä.

Lapsena jo totuin käymään Rikhardinkadun perinteisessä kirjastossa, jota edelleen suosin. Matkan sinne Korkeavuoren huimaa mäkeä pitkin on jo Mika Waltari kuvannut Helsinki-romaanissaan. Se on monen sukupolven herättäjänä toiminut. Vielä läheisemmäksi minulle tuli aikanaan Eteläinen sivukirjasto siinä Perämiehenkadulla, Betanian rukoushuoneen talossa. Siellä oli pientä ja kodikasta ja silti mittaamattoman paljon kirjoja. Vaaleakutrinen virkailijatäti jakoi pehmeällä äänellä henkilökohtaisia ohjeita ja mielipiteitä luettavaa valittaessa.  Lehtilukusalissa nukkui aina pari väkevästi tuoksahtavaa pultsaria lämmittelemässä.

Sivukirjastot ovat kauan olleet vaikeuksissa, ja aina niiden puolesta jaksetaan taistella. Hämeenkyrössäkin lopetettiin Kyröskosken sivukirjasto. Muitakin palveluja on sieltä karsittu, nyt uhkaa mennä seurakuntatalokin. Mutta pääkirjasto toimii hyvin ja saa kohta uudet tilat rakennettavasta monitoimitalosta. Menen kohta hakemaan taas tilauksiani Liisa Mäntylältä ja hänen esikunnaltaan.

Oikeastaan en kaipaa suurenmoista arkkitehtonista monumenttia löytääkseni haluamani kirjat. Muusiikkiakin olen valmis kuulemaan vähemmän loistokkaissa tiloissa. Se vanha Ylioppilaskunnan kirjasto Leppäsuolla oli siinä suhteessa yliveto, siellä oli ensimmäinen oikea musiikkihuone minun kokemuspiirissäni, sai kuunnella mitä vaan kuulokkeilla! Nyt kirjasto on jo aikaa sitten sieltä lopetettu ja rakennuksen ennen niin väljä ympäristö ahdettu täyteen kammottavia toimistomöhkäleitä.

Otetaanpa tämä uusi kirjasto vastaan ylimääräisenä luksuksena. Sillä oikeastaan vain korjataan vanha erehdys: Pasilaan rakennettu keskuskirjasto ei koskaan toiminut. Kävinkö siellä asti kerran? Siispä rakennetaan uusi keskeisemmälle paikalle. Hienon tontin saakin. Kirjastoväki on Suomessa aina pitänyt hyvin puolensa. On ollut aktiivisia asianajajia, niin nytkin. Ehkä onkin kuten Claes Andersson sanoi, että kirjasto on tärkein kulttuurilaitos yhteiskunnassa.

Olisiko tästä sellainenkin seuraus, että Guggenheim-museo hiljalleen häipyy esityslistalta, kun rahat pannaan kirjastoon. En olisi siitä kovin pahoillani. Kovin paljon muutakin kirjasto nykyisin tarjoaa kuin kirjoja. Siitä on kasvanut monipuolinen hyvinvointikeskus, hyvä ettei pian pelisaluuna. Nyt se on saamassa myös fyysisiä ulottuvuuksia: uuteen kirjastotaloon tulee sauna!

En malta olla vähän röyhistämättä rintaani. Pidin juhlapuheen, kun Hämeenkyrön kirjasto täytti vuosia 1990-luvulla. Silloin kuntaan kaivattiin toisaalta isompaa kirjastoa, toisaalta uimahallia. Oli kädenvääntöä hengen ja kuntoilun välillä. Ehdotin reippaasti näiden hyvien hankkeiden yhdistämistä saman katon alle. Idea ei oikein ottanut tulta, vaikka paikalla ollut Opetusministeriön ylijohtaja Irmeli Niemi myönsikin, että häntä alkoi jo kutkuttaa ajatus uutuuskirjojen silmäilystä froteisessa kylpytakissa…

Pian se on mahdollista siellä Töölönlahden rannalla! Ellei stten keksitä jotain pukupakkoja lukusalin puolelle. Irmeli ei enää ole joukossamme, mutta odotellaan me muut uusia yhä monitahoisempia fyysis-älyllisiä kirjanautintoja.

29.1.2015

  

Didrichsenin museossa kannatti käydä juuri ennen loppuryntäystä. Ikävillä keleillä se on vain jäänyt, vaikka olisi oivallinen kävelyretken kohde. Lehti-ilmoitus kehottaa menemään julkisilla. Ruuhkaan valmistaudutaan, runsas viikko aikaa.

Edvard Munchin intohimoinen suudelma on meillä maalla makuuhuoneen seinällä. Olenko tuonut sen joskus Oslosta? Samoin muutama postikortti on tullut tutuksi, käytän joskus kirjanmerkkinä. Munch synkkänä viinipullo edessään. Oli kiintoisaa uudistaa tuttavuus laajemman kokoelman valossa.

Mika Waltarin novelli ’Jäinen saari’: sen taiteilijakuvassa on jotain Yrjö Saarisesta, on myös Munchista, vai tarkoittiko Waltari puhuessaan Eemu Mynttiä? Hän sanoi nimen vähän epäselvästi, en ole varma. Dramatisoin novellin aikoinani MTV-teatteriin, ja silloin aiheesta puheltiin. Waltari tarkisti ja hyväksyi käsikirjoituksen, Markku Onttonen ohjasi. Nimenä oli ’Harmaalakkinen tyttö’. Vahva häiväys Munchista tuossa itsetuhoisessa desperadossa voisi olla.

Munchin taide noudatti tuttua kaavaa: ensin hyljeksintää, halveksuntaa, protesteja ja naurua – vähitellen arvostus nousee, lopulta hän on maineikas ja upporikas, kaikki olisivat ostaneet hänen töitään, mutta hän ei enää myynyt. Boheemivuosien jälkeen hän erakoitui. Ihmeen kauan pysyi herrasmiehen kuosissaan noilla elämäntavoilla. Taide oli tärkeämpi kuin elämänonni.

Näyttelyn alakerrassa näytetään valaiseva englanninkielinen puolidokumentti taiteilijan elämästä. Sen valossa teoksiakin katsoo uusin silmin.  Ahdistus on vallitseva, voimalliset tunteet, aaltoileva, työstetty, hangattu viiva. Väkevät värit, van Goghin kaltaiset. Lihalliset ihmiskuvat, voimaa täys, elämäniloakin pursuilee ja taas kuolema, lempiaihe. Äiti kuoli varhain. Strindbergin läpitunkeva muotokuva. Alaston nainen kuin hylje kivellä. Kuuluisaa Huutoa ei ole, mutta onpahan litografia. Kauan siellä tuli kierrellyksi, kolmatta tuntia. Väkeä jatkuvana virtana, mutta väljää oli vielä.

Antti Majander kirjoittaa mukavasti tänään Harri Sirolasta, varsinkin romaanista Kaksi kaupunkia. Näin juuri vanhoja kirjoja voisi palauttaa mieliin, lukea uusiksi lauantaiesseissä. Epäsuotuisaan aikaan ilmestynyt romaani jäi unohduksiin. Nyt siihen voisi tarttua, jos olisi aikaa.

Nils Torvalds tekee häijyn rinnastuksen Hbl:ssä. Hän on löytänyt netistä irvokkaita pilakuvia juutalaisista – Der Stürmeristä vuosilta 1923-1945. Eihän se varsinaista sananvapauden kulta-aikaa ollut Saksassa, mutta silti rinnastus panee miettimään. Mitä suuntausta pilakuvilla vahvistettiin ja lietsottiin. Ja mitä saatiin lopulta aikaan. Stürmerin julkaisija Julius Streicher tuomittiin ja teloitettiin 1946. Harva jäi kaipaamaan hänen vapauttaan pilakuvien julkaisijana. Vielä harvempi puolusti hänen lehtensä sananvapautta.

Tuntuu että olen päässyt alkuun uudessa kirjallisessa yrityksessä. Oikeastaan parissakin, yhtä näytelmää luonnostelen. Tammikuinen flunssa taitaa jo taittua. Vetäydyn pian maalle jatkamaan kirjoittamista. Täysi vapaa viikko, täysi keskittymisrauha. Jospa pääsisi jo hiihtämäänkin.

 24.1.2015

  Luostarin rohkeat munkit, johtajansa Christian vasemmalla.

Imaami Abbas Bahmarpour luettelee tänään Hesarissa aivan oikein kohteita, joihin Euroopan sananvapauden ritarit eivät uhallakaan iske. Luetteloa voisi varmaan jatkaa. Ei Suomessakaan pilkata juutalaisia eikä mustalaisia eikä saamelaisia paitsi jossain takavuosien viihdeohjelmissa. Vapaa sana valikoi kohteensa. Somali kirvesmies rauhoitetaan uutisissa.  

Totta puhuen tulisin ihan hyvin toimeen, vaikka Jumala ja Muhammedkin jätettäisiin pilkkaamatta. Henkeni vapaus ei siitä kuristuisi. Voisi olla hiukkasen rauhallisempaa maailmassa, ellei miljoonia tavallisia muslimeja härnättäisi kaduille ja toreille vastamielenosoituksiin. En pidä hengen tärkeänä myöskään tavallisten kristittyjen tunteiden loukkaamista.

Näistä kysymyksistä vähän totuttua syvemmälle kaivautui hieno ranskalainen elokuva Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des dieux) eilen Teemalla. (Minkähän takia nimen järjestys oli suomeksi käännetty?) Ohjaus Xavier Beavious, melko tuoretta tekoa vuodelta 2010. Perustuu vereksiin tositapahtumiin. Kannanottona uskonvapauteen, uskontojen merkitykseen ja aatteiden taisteluun se oli merkittävämpi kuin kapallinen äkkiä huitaistuija lehtikolumneja.

Vaikuttava kuvaus näytti kristittyjen munkkien urheuden ja vakaumuksen voiman, näytti äärimuslimien puhtaan julmuuden mutta myös väläyksen heidän ahdistustaan ja ihmisyyttään. Vaikka loppu oli synkkä ja toisti Algerian äskeistä todellisuutta, jokin toivorikkaus elokuvasta jäi henkiin. Ihmisen arvokkuutta ei aseillakaan nujerrettu.

Luostarin vanhan lääkärin ajatuksista jäi mieleen Pascalin lause: ”Ihminen ei koskaan tee pahaa niin riemulla ja tinkimättömästi kuin tehdessään sitä uskonnon varjolla.”

Tämän jälkeen tuntuu vähän lattealta todeta, että uskontojen voimaa älyllisesti kritikoineen Olavi Paavolaisen parissa vaeltelu päättyi tai ainakin taukosi osaltani pitkäksi aikaa viime maanantaina perinteikkäässä ravintola Sea Horsessa. Paikka oli hyvä, vaikka en tiedä kävikö Paavolainen koskaan tässä kyseisessä kulmakapakassa. Ihme ellei käynyt.

Sinne kokoontuivat näet Vanhat ketut, joka joukko tarkoittaa ansioituneita veteraanitoimittajia eri välineistä, etupäässä näemmä sähköisistä. Mitä otollisin kuulijakunta siis. Varmaan muistavat oman sanavapautensa rajoja menneiltä vuosikymmeniltä. Vanha työtoverini MTV:n ajoilta, Pultsi Karila, oli minut tilaisuuteen houkutellut eikä kaduta, vaikka äänen kanssa oli taas pikkuisen taiteilemista. Asiantuntijoiden, alan miesten ja naisten kiittelevä vastaanotto ilman muuta lämmittää, myös maukas paistettu maksalautanen.

Veteraaniohjaaja Ari Kallio kertoi vuolaasti lisätietoja varsinkin Paavolaisen Radioteatterin ajoilta, onhan Arilla tekeillä aiheesta oma historia. Markus Raution toiminta Paavolaisen edeltäjänä sai ansaitusti huomiota. Riikosellakin on tarkkoja tietoja OP:n radiokaudesta elämäkerrassaan. Omassa kirjassani seuraan aihetta lähinnä henkilöhistorian kannalta. Turhautuihan visuaalis-kirjallinen mies äänityössä pahan kerran, vaikka alussa olikin asiasta innostunut.    

Nyt tuntuu outo kutina. Aamulla on olo entistä virkeämpi. Valo kurkistaa yhä varhemmin ikkunasta. Ja ihme juttu: uusi työ nytkähtää liikkeelle juuri näinä aamuina. Toivoa on taas paremmasta, flunssanpoikanenkin kavahtaa uudelleen viriävää innoitusta. Mä painan nyt menemään ja muistan välillä tätä päiväkirjaa, mikäli aiheita ilmaantuu. Eiköhän niitä, vaalikevättä kohti huristellaan.

22.1.2015

  Säveltäjä kotioloissa.

Pieni flunssa vaivaa. On täytynyt jäädä muutamasta kokouksesta. Lepo on paikallaan. Kyllä tää tästä.

Viime sunnuntaina oli sentään kohokohta: käytiin säveltäjä Seppo Pohjolan luona Espoossa kuulemassa hänen säveltämäänsä oopperaa –  toistaiseksi tietokoneelta, mutta aika hyvän käsityksen siitäkin sai. Kuulemistilaisuuteen tuli miltei koko F. E. Sillanpään Seuran johtokunta; olemmehan oopperan tilaajia.   

Alkuidea on baritoni Waltteri Torikan, ja hänen innostamanaan kirjoitin libreton – Sillanpään elämästä, mistäpä muusta. Seppo Pohjola valikoitui varhain säveltäjäksi, hänellä on nääs yhteyksiä Hämeenkyröön, missä on viettänyt kesiä. Waltterikin on osa-aikakyröläisiä. Teos odottaa nyt esittämistään – Myllykolussa, missäpä muualla.

Nyt ainakin uskon, että varovaisen johtokunnan mieli rohkaistui ja tajunta avartui, kun kuuntelimme millaista voisi olla tulossa. Ymmärrettävää, melodista, vaihtelevaa musiikkia! Minä suorastaan liikutuin joistain kohdista, tuli tuttuja assosiaatioita, muistoja menneiltä ajoilta, mutta myös tuoreita ja viiltäviäkin oivalluksia. Tässä Sillanpää nähdään kaikessa komeudessaan, valoineen ja syvine varjoineen, kokovartalokuvassa.

Pohdimme vielä kuulemaamme illallisella Tapiola Gardenissa ennen kuin Hämeenkyrön joukkue suuntasi takaisin ja me Waltterin kanssa hyvinkin toivorikkaalla mielellä tänne Rööperiin, missä asumme parin kulman päässä toisistamme. Waltterilla on menoa monenmoista, Lontoon Promsiinkin lennähtää poika laulamaan ensi kesänä, mutta toivotaan nyt että hän ehtii koota iskevän joukon tämän oopperan toteutukseen. Hän kajautteli Pohjolan luona näyteeksi joitain pätkiä: vakuuttava nuori Sillanpää.

Seppo Pohjola on säveltänyt kolme sinfoniaa ja kolme kamarioopperaa, ei ole mikään ensi reissun poika hänkään. Lontoossa vastikään kunnostautunut Sakari Oramo johti yhden hänen sinfoniansa läksiäiskonsertissaan RSO:ssa 2012. Nyt on vielä maltettava jonkin aikaa  ennen kuin päästään kunnolla takomaan tätä Pohjolan uutuutta. Kaikki ainekset menestykseen ovat kohoamassa – mitä nyt rahaa vähän vielä uupuu, mutta lahjoituksia otetaan vastaan hei.

Yksi puhekeikkakin tässä alkuviikosta piti hoitaa puolikuntoisena, mutta ainahan selviää, kun keskittyy ja puree hammasta. Heti perään ääni sitten sortuikin kähinäksi. Seniorikuulijoita Paavolainen jatkuvasti kiinnostaa. Illalla matkaan samalla asialla Lohjalle Simo Juvan järkkäämään kirjastotilaisuuteen. On säästettävä ääntä, juotava lämmintä ja lepäiltävä vaan kärsivällisesti edelleen.

Voi olla kuten Marja sanoo huomanneensa: jonkun urakan jälkeen katson yleensä parhaaksi sairastua ja siten hankkia pakollista lepoaikaa. Nyt kun sain sen FES-elämäkerran kertaalleen kahlatuksi läpi, kaikki kolme osaa yhteiseditiota varten, onkin syytä vähän huoahtaa. Jokohan nämä kaksi hanketta olisivat lopullista hyvästijättöä Frans Eemelille? Marja rohkenee epäillä ja niin kai minäkin.

15.1.2015    

Viimeinkin joulun loppu. Sahtia olisi vielä vähän, muu on nautittu. Sitä paitsi palattu taas Helsinkiin, missä heti jouduttiin talvimyrskyn kouriin. Komeaa! Vanhanajan talvea riitti kaksi päivää ja yötä.

Läksiäisiksi Sinan luona Pihkatapissa, missä perinteen mukaan puhkesi taas huippulaatuiset juhlat. Väkeä parisenkymmentä, hieno korkea hirsiseinäinen talo, Tuikun keittämä bortshkeitto täydellistä, korkeatasoista ohjelmaa, soittoa ja laulua, vilkasta seurustelua, saunakin lämpesi – joten mitä voisi enemmän lähtöillalta odottaa. Aamuyöstä ajelimme Marjan varmoin ottein kotiin.

Jouduttu jälkimietteisiin Pariisin tapausten johdosta. Kyllä täällä meilläkin nyt ollaan niin Charlieta, niin Charlieta… Pilakuviakin julkaistiin etusivuilla koko kimpullinen näytteeksi, että mekin vähän rohkenemme. Mutta kun kaksi piirtäjää pohdiskeli perjantaiaamuna tv:ssä suomalaisia pilapiirtäjiä, keitä niitä nyt onkaan, niin eipä millään meinannut muistua heidän mieliinsä ketään… Piti mennä kansalaissodan aikoihin, työväen lehtiin, Kurikkaan ja vastaaviin.

Ei tullut kenenkään mieleen sellainen henkilö kuin Kari Suomalainen. Ainoa piirtäjä, joka todella on saanut vallanpitäjät Kremliä myöten hermostumaan. Ainoa jota Kekkonen on radiopuheessaan vakavasti torunut neulanpistopolitiikasta, ystävyyssuhteiden turmelemisesta. Ainoa jonka satiiriset piirrokset ovat levinneet moniin maihin Yhdysvaltoja myöten.

Ilkka Malmberg onneksi muisti Karin sunnuntain Hesarissa. Ihan oikein näytti, millaista poliittista satiiria suomettumisen  vuosina sentään joku rohkeni harjoittaa.  Kiusallisen kysymyksenkin Ilkka esitti: olisiko Kari saanut jatkaa Charlie Hebdossa? Hesarissa ei saanut pilkattuaan maahan saapuvia somaleita.  Niin ahtaat olivat sananvapauden rajat suuressa valtalehdessä.

Oliko Karin puolesta suuria mielenosoituksia? Ei niin kravaustakaan, kaikki ymmärsivät mainiosti potkut ja perustelut. Hänhän pilkkasi pyhimpiä arvoja kuten kehitysapua ja vieraan rodun ja kulttuurin edustajia. Se ei sentään mahtunut täkäläiseen sananvapauteen. Vika taisi olla siinä, että Kari oli radikaali konservatiivi eikä sellaista sopinut puolustaa. Ja nyt ollaan niin Charliea, niin Charliea…

Toinen tapaus on muutaman jo mainitsema Jussi Halla-aho. Liikaa aukoi hänkin päätään maahanmuuttajista, varoitus tuli eduskunnassa ja sakkotuomio, valiokuntapaikkakin taisi mennä. Kuka puolusti silloin Jussin sananvapautta? Kaikki kilpaa tuomitsivat miehen blogikirjoitukset. . Ja nyt ollaan sitten laidasta laitaan niin Charliea, niin Charliea…

Tuossa näkyi joku valopää lehdessä vaativan vanhan jumalanpilkkalain kumoamista. Niin oikein, siitähän paljon harmia on koitunutkin viime aikoina. Sen sijaan kukaan ei tohdi koskea lakiin, joka kieltää kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Sillä voitiin perustella Halla-ahonkin haukut ja tuomiot. Pääministeri Stubb todisti Hbl:ssä, että Halla-ahon tuomio ei ollut ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Pitäisikö sitten lakia muuttaa?  Jos meinaan kovaa satiiria halutaan ranskalaiseen malliin. Siellä laki on avarampi. Vaikka onhan nyt maahan muuttava kansanryhmä paljon pyhempi ja koskemattomampi kuin joku Jumala tai kristittyjen uskonnollinen vakaumus, varjeltava hyvinkin ranskantautisilta rienaajilta.  

Sananvapaus on rajaton, mutta tarkoin on lailla ja yhteisillä sopimuksilla suojeltu edelleen ne tahot, joita suomalaisen satiirin ruoska ei vahingossakaan ylety hipaisemaan. Ja näin on jatkossakin, ollaan sitten vaikka kuinka rohkeita Charlieta kaikki, sinä ja minä ja Hentun Liisa.

13.1.2015

Onnistuihan se yli odotusten. Kun aikansa härnää ja loukkaa, voihan olla että kohde viimein vastaa. Tosin kohtuuttomasti. Mutta Charlie Hebdonin toimituskunta tiesi olevansa uhan alainen. Satiiri on tietoista toimintaa. Se voi tuottaa tällaistakin, valitettavasti.

Gomorron Sverige kertoi tapahtumista enemmän ja täsmällisemmin kuin meidän aamustudiomme. Meillä mennään usein helpoimman kautta: otetaan studioon lähin tutkija ja kysellään siltä. STV oli herkeämättä paikan päällä, näytti myös tiedotustilaisuuden tarkkoine faktoineen (sikäli kuin niitä oli tullut aamuun mennessä).

Kaikki puolustamme sananvapautta, oikeutta myös pilkata ja loukata. Uskonnolliset tunteet ovat kuitenkin arvaamattomia. Onko niitä syytä hirveän vahvasti ronkkia? Toimittajat yli rajojen -järjestön puheenjohtaja Christian Sundgren rohkeni olla sitä mieltä, että uskonnon suhteen voisi harjoittaa vähän harkintaa. Missä mennään rajan yli?

Onhan ennenkin nähty, että fundamentaali islam osaa vastata. Oli Salman Rushdien fatwa, oli Jyllands Postenin Muhammed-kuvat. Sieltä heilahtaa, kun profeettaa pilkataan. Läntinen tarkkailija uskoo, että kaiken takana on tietoinen poliittinen tarkoitus: esim. joidenkin halu jyrkentää vastakohtaisuuksia. Ei tule helposti mieleen, että uskonnolliset tunteet itsessään voivat tuottaa tulisia tekoja.

Onko meillä Suomessa satiiria? Hm, ennen ainakin oli… Oliko Veikko Huovinen viimeinen, joka sai jopa valtion päämiehen (Kekkosen nimimerkillä Liimatainen) ärähtämään. Sorsa ja Lipponen murisivat medialle yleensä, tuskin jollekulle satiirikolle. Ahtisaarta ja rouvaansa pilkattiin ulkoisista seikoista tv:ssä. Uudemmat yritykset ovat yhtä hampaattomia. Nykyinen viihde on mennyt Putouksen tasalle, eikä Uutisvuotokaan ketään loukkaa.

Kukaan suomalainen skribentti ei tohtisi sanoa pahaa sanaa islamista tai muslimeista, ei maahanmuuttajista muutenkaan, ei mistään suojeltavasta arvosta. Meillä ei ole vakavaa satiiria ja hyvä niin, itsesuojelu toimii. Vähemmällä paukuttelulla päästään.

Terroriteon jälkeen julistetaan ensimmäiseksi, että tämän ei anneta vaikuttaa elämäämme mitenkään. On jatkettava niin kuin ennenkin. Ei saa antaa niille sitä iloa, että pelästyimme. Ja sitten ruvetaan heti ankarasti varautumaan, lisäämään turvatoimia, pahimmassa tapauksessa vainoamaan syyllisten heimoa. Jyllands Posten paransi heti vartiointiaan. Muut tulevat perässä. Minkä valtin tästä saavat halla-aholaiset ja Sverige demokraatit.

Täällä Hämeenkyrössäkin paikallinen pakinoitsija Pitko kulkee nyt tiukasti turvamiehen saattelemana. Vepa kävelee hänen perässään nyrkkirauta valmiina taskussa. Mutta Pitko on vaaraton puudeli, joka heiluttaa iloisesti häntää vallanpitäjille, ei hänellä mitään hätää. Hänen arvonsa ja asemansa vain vahvistuu Aamulehdessä.

Onkohan ainoa pikkuisen räävitön satiirikko piirtäjä Ville Ranta – Kirkko ja kaupunki lehdessä! Sellainen on satiirin tila äärettömän leppoisassa lintukodossamme. Olkaamme siitä onnelliset.

8.1.2015

Olihan ruhtinaallinen tv-ilta, päällekkäin kaksi brittien suurta manifestia: Proms-finaali ja Downton Abbey. Konsertissa nationalismi vyöryy yli äyräiden ilman mitään näkyvää vahinkoa, ihmiset aidosti innoissaan. Paikan päällä elämys on varmasti mahtava, olen ollut vain jossakin festivaalin alkukonsertissa piippuhyllyllä. Royal Albert Hall on elämys sinänsä.

Sakari Oramo selvisi loistavasti tehtävästään, joka vaati musiikin johtamisen lisäksi show-miehen luontaista säteilyä. Sitä näkyi riittävän. Meillä olisi reserviäkin tarjota – Salonen, Saraste, Lintu, Vänskä, Rouvali – mutta Oramo taisi olla näistä ekstrovertein ja hyväntuulisin. Suomi sai good williä muutamia tonneja.

Downton Abbey on kehuttu niin moneen kertaan, ettei siitä enää ole uutta sanottavaa. Paitsi että miksi joissakin maissa osataan ja toisissa ei. Tanskalainen tv-elokuva taidemaalari Krøyerin vaimon Marien elämästä oli taas esimerkki laatutyöstä, jollaiseen meidän arkiahdistunut tv-tuotanto ei valitettavasti yritäkään yltää.

Vaan olipa kiinnostava keskustelu vakoiluelokuvista Kultakuumeessa loppiaisen aattona, kiitos Tuomas Karemolle siitä, että kutsui näin tietävät konkarit studioon kuin Matti Salon ja Kaarle Stewenin. Näiden pitäisi keskustella elokuvista joka viikko jollakin kanavalla, varsinkin nyt kun Petteri on joukosta poissa. Pitkän linjan tietämystä ei liene liiaksi.

Kun Matti sanoi, että le Carrén kirjasta tehty Mies kylmästä ei nyt mahtunut käsittelyyn, ohjelmaahan voisi jatkaa, kiintoisia aiheita riittäisi. Oli myös hauskaa, että mikään Enontekiön hälytysnumeron ongelma ei nyt tunkeutunut katkomaan ohjelmaa, kuten meidän taannoisessa keskustelussamme Riikosen kanssa. Tietysti täällä etelässä on kesken ohjelmaa tärkeää tietää kuinka Enontekiössä on hälytykset hoidettava.

Sammuttelimme joulua naapureiden kanssa, Taunohan oli erinomainen pukki aattona. Hänen tuomansa joulukuusi on kestänyt hienosti varisematta, johtuu kuulemma siitä, että kaatoaikaan ei pakkanen vaivannut. Sitä lajia saatiin railakkaasti kahtena päivänä, pikkulenkilläkin uhkasi kylmettyminen, kun ei ole tällaiseen taas tottunut. Komea talvi käväisi kulmillamme.

Mietinkin että joulu on sujunut paremmin kuin pitkään aikaan, paljon väkeä sopivin välein, tarjoilut täydelliset, ei liikaa ryyppäilyä, leppoisa mieli vallalla, ulkomaailma kuin Halosen taulussa – ja kaiken lisäksi olen pikkuhiljaa tehnyt töitäkin, saanut sen Sillanpään kolmannenkin osan käydyksi kriittisin mielin läpi. Nyt vain kustannustoimittajalle töitä: kuinka tästä voitaisiin lisää lyhentää? Minä itse olen ihan ymmälläni.

Tekaisin myös näytelmää Myllykoluun, uutta komediaa Elämän autuus aina väliaikaan saakka, ja neuvottelin lomassa Vilman ja Roopen kanssa. Tänä iltana sitä luetaan Musiikkiluokassa, katsotaan lähteekö se elämään. Aina jännittävää kuunnella reaktioita. Tämä teksti vaatii iloista heittytymistä koko näyttelijäjoukolta, sitä uskosin siellä riittävän.

Nyt täysin palkein jatkamaan tätä vuotta! Ei voi enää keksiä syitä lekotteluun. Muutaman päivän vielä viimeistelemme maalla joulun jälkeisiä, sitten taas Helsingin hulinoihin.

7.1.2015

Hämmästyin hiukan, kun huomasin kuinka kovaa ristivetoa Jussi Valtosen romaanin kohdalla ilmenee somessa ja puheissa muuallakin. Hieno romaani voi siis herättää jopa vihareaktioita! Tietysti on kaikenlaisia tyyppejä, jotka purkavat kaunaansa netissä ja kapakoissa ylipäänsä kaikkeen, mikä näkyy ja kuuluu ja  tuntuu jonkun mielestä onnistuneelta. Eihän kirjaa tarvitse lukea, tuskin pitää kädessäänkään ennen kuin voi jo summittaisen tuomionsa töräyttää.

Antti Majander käsitteli aihetta perjantain Hesarissa aika tasapuolisesti. Eräs tuttu ilmiö havaittavissa: kirjallisuuden hienomaistajat ohittavat helposti suuren lohkareen, siis sellaisen teoksen, joka tyyliseikkoihin takertumatta haluaa takoa maailmaa kuin sulaa metallia. Tuo sanonta on lainaa Waltarilta, hän jos kuka jakoi saman kohtalon: modernistit eivät hyväksyneet hänen suuria visioitaan, kielen vyöryvää etenemistä, eivät myöskään huumoriaan ja erotiikkaansa. Linnalle kävi aivan samoin, hienomaistajat nyrpistelivät: perinteistä realismia, vanhakantaista kerrontaa, kömpelöä tyyliä yms.

En nyt ryhdy suoralta kädeltä rinnastelemaan Valtosta näihin mestareihin, mutta jotain hyvin tutunomaista on hänenkin kirjansa kohtaamassa kritiikissä. Tosin vain pienessä osassa, enhän ole koko vastaanottoa silmäillytkään. Sehän vasta on nousemassa, kirjaa luetaan nyt kohisten.

Muistetaan nyt sekin, ettei ollut Dostojevski mikään kielen tai tyylin taituri. Merkitys nousi siitä poltteesta, jolla hän suuriin aiheisiin pureutui. No siinä saa nyt Valtonen komeita nimiä riipakseen, koettakoon kestää kaikki raapustukset ja ryöpytykset, joita kirjansa keräilee. Lukijoita varmaan tyynnyttää  tieto, että johtavat ammattikriitikot voivat olla samasta kirjasta jyrkästi vastakkaista mieltä kuten tässä tapauksessa Jukka Petäjä (HS) ja Pia Ingström (Hbl).

Tuon kirjoitin viime perjantaina, juttu jäi jostain syystä kesken. Tuli kai muuta, ja hyvä olikin, sillä nyt sunnuntaiaamuna virkistyin kovasti Hesaria ja Aamulehteä lueskellessani.

Aina tavan takaa väitetään, että sanomalehdet eivät enää julkaise pitkiä syvällisiä kirjallisuusesseitä. No lukekaas nyt sitten tänään Aamulehdestä Matti Kuuselan loistavan persoonallinen ja surullisen hauska essee Paavo Haavikon Kootuista runoista. Juuri näin pitäisikin runoudesta aina kirjoittaa, niin että lukija ymmärtää jokaisen sanan ja silti oivaltaa jotain uutta ja olennaista käsiteltävistä runoista. Ei Haavikko niin vaikea ole kuin yleisesti uskotaan: sen Kuusela näyttää meille lyijykynä kädessä.

Haavikon käsittely ei sitä paitsi lopun tähän. Perusteellinen elämäkerta on tietojen mukaan tekeillä, kirjoittajana näiden Koottujen toimittajan veli, ilmaistakseni asian kyllin viitteellisesti. Siinä vasta elämäkerran ainekset, sanoisin. Parin vuoden päästä jysähtää.

Toinen kiintoisa juttu tänä aamuna oli Jukka Petäjän tarkastelu Pasternakin Tohtori Zhivagon vaiheista länteen. En tiennyt, että CIA vaivautui näin voimakkaasti osallistumaan kylmän sodan kirjallisuuspolitiikkaankin. Siihen aikaan 1950-luvulla romaanilla on todella merkitystä! Runoilijan hienovireinen kuvaus vallankumouksen jälkeisestä ajasta  oli räjähtävä ase suurvaltapolitiikassa. Koko Kreml ja KGB pelkäsivät yhtä syrjäistä runoniekkaa, joka lymyili talossaan Peredelkinossa.

Juha Hurme on yhtä huimautunut A. Stenvallin elämästä kuin Veijo Meri aikoinaan. Hurmeen juttu Hesarissa toistaa tuttuja asioita, mutta saa ne tuntumaan jotensakin tuoreilta. Tuosta vankilanäytelmästä en ollut ennen tietoinenkaan. Minua miellytti tässä erikoisesti A. Ahlqvistin nosto raivossaan ja energiassaan Kiven veroiseksi kriitikoksi! Siinä mittatolppa kaikille kriitikoiden ilkeyttä uikuttaville (viimeksi Heidi Herala ja poikansa Lauri Maijala radio-ohjelmassa).

Ja lopuksi: surullista että Silja Hiidenheimo katkesi näin varhain. En tuntenut häntä hyvin, mutta kyllin monet todistajat kertoivat hänen merkityksestään kirjojen toimittajana. Hyvä toimittaja on aarre. Suurella kiitollisuudella muistan Mikko-Olavi Seppälää, joka luki tarkasti ja kriitisesti kynä kädessä jokaisen rivin Waltari-kirjani Unio Mystican käsikirjoituksesta. On ollut muutama muukin arvokas lukija. Heille kiitos Siljan muiston äärellä.

4.1.2015

Nyt haluaisin miettiä, miksi Jussi Valtosen romaani ”He eivät tiedä mitä tekevät” teki niin voimakkaan vaikutuksen. Onko niin että emme oikein tiedä sitä itsekään. Tulee vain tämmöinen ilmiö, täysin yllättäen. Joku kirjoittaa keneltäkään lupaa kysymättä maailmanluokan romaanin.

Olen huomannut, että kirja on tottakai löytynyt monen joulupukin kontista. Sitä on todella luettu. Jopa Katariina Pylsy tuosta naapurikylästä kehui lukeneensa parissa päivässä ”kun sitä ei voinut jättää kesken”. Kokemus on varmaankin aika yleinen.

Moni on myös toistanut, että tätä ei uskoisi suomalaiseksi romaaniksi. Tulee mieleen joku amerikkalainen käännösromaani. Mitä vertauskohtia voisi etsiä? Yhtä imeviä, lukemaan pakottavia ovat kohdallani olleet Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (suom. 2004) tai Gillian Flynnin Kiltti tyttö (suom. 2013).

Mutta hei, tämä Valtosen kirjahan on näitä kumpaakin laaja-alaisempi ja syvempi nykymaailman kuvaus! Se ei ole yhden ongelman romaani, vaan siinä on ainakin kolme rinnakkaista isoa teemaa: eläinkokeiden moraali, terrorismin oikeutus ja median vaikutus yhteisöön. Kaikkien alla ja ylle kulkee ikivanha mutta hyvin koskettavasti kuvattu isä-poika suhde. Suurenmoinen toteutus!

Onhan  siinä vielä muitakin tasoja: akateemisen maailman syövyttävän osuva, karrikoidun mainio kuvaus, huima teknologinen tulevaisuuskuva sekä amerikkalais-juutalaisen ja suomalaisen kulttuurin törmäyskurssi. Näidenkin yllä leijuu globaalin maailman unenomaisen varma hallinta. Kaiken lisäksi kertoja kuljettaa juonta äärettömän taidokkaasti, leikkaa ja jättää auki, viittaa ja viimeistelee.

Ihme tyyppi tämä ujon ja vilpittömän oloinen Jussi Valtonen. Kauan hän on tätä rakennellut, mutta silti. Ei tule mieleen yhtään ainoaa suomalaista vertauskohtaa. Olisiko Matti Pulkkisella? Ei, liian hajoavia, journalistisia tekstikasoja. Olisiko Markku Lahtelalla? no vähän sinnepäin, mutta liian kapeita ja valmiilla asenneveitsellä leikkaavia, jos vertaa Valtosen suureen sylilliseen. Onko meillä yleensä kirjoitettu maailmanlaajuisia moraliteetteja? Tämä on lisäksi syvää ihmiskuvausta, ei mikään pelkkä tiedepoliittinen pamfletti. Tässä ei asetuta minkään puolelle, vaan nähdään elämän monitaitteisuus.

Tuula Ylivieskasta kirjoitti juuri, että tämän jälkeen ei ihan heti tee mieli tarttua mihinkään toiseen teokseen. Vaikutus vaatii rauhallisen sulatuksen. Toimikaamme juuri näin. Tämä luoti tiesi paikkansa, siis Anne Brunilan hienosti valitsema Finlandia. Yhtä kiistaton kuin  taannoin Sofi Oksasen palkinto Puhdistuksesta, mutta hei: paljon kapeampi romaani se oli kuin Valtosen hämmästyttävä saavutus.

Meillä oli pienet lähikulmien uudenvuoden bileet eilen illalla, nautittiin pöydän antimia, saunottiin, valettiin tinaa, ammuttiin pirusti raketteja (komeita) ja tanssittiinkin. Joten olo on hiukan hutera ollut, mutta tässä se koko ajan kohenee. Laulajapoika Waltterin viehättävä Annikki-äiti tuosta sillankorvasta teki ensivisiitin taloon ja taisi vähän ihastua, hyvin ainakin viihtyi.

Mainittakoon, että Sarvipäiden ritarikunnnan suurmestari Eero Pylsy toi tuomisena ”Hämeenkyrön Pylsyn sukutilojen talonpoikaishistorian 575 vuoden ajalta”, painavan lähes 400-sivuisen opuksen tarkkoine sukutaulukoineen ja paikkansa pitävine henkilötietoineen. Hävetään nyt taas vähän siellä  Heinijärven kylätoimikunnassa: ero tämän opuksen ja meidän kyläkirjan välillä on kuin yöllä ja päivällä – varsinkin nyt kun päivä jo pitenee. Toimittajina tässä Veikko Mantila, Katariina ja Eero Pylsy. Hyvää työtä ovat tehneet. (Ilmenee muuten, että olen Katariinan 6. serkku!)

Ei sitten muuta kuin vuotta tarpomaan aina vain eteenpäin. Presidentti Niinistön puhe oli oikein hyvä ja tanakka, mutta ohjaajat, opettakaa katsomaan meitä kohti, ei siihen lukulaitteeseen. Pankaa se edes oikealle korkeudelle. Katsokaa kuinka hienosti puhuvat Obama, Hollande, Merkel, jopa Putin. On heilläkin kai joku teksti, mutta se ei pistä silmään. Vapaasti elehtivät ja katsovat suoraan kuulijoihin. No toisaalta, muistammehan Kekkosen tuimat puheet: kuinka hän luki paperista ja loi välillä paksusankaisten lasiensa läpi meihin vihaisia silmäyksiä. Suorana ja vapisten niitä kuunneltiin ja heti toteltiin, mitä ukko käski. Jospa nyt toteltaisiin tuota Niinistön taloudellista pääsanomaa: puheet on pidetty, nyt on tekojen aika.

Ollaan reippaita, avoimia, iloisia ja auttavaisia. Hannes Hynösen viitoittamalla tiellä eteenpäin!

1.1.2015