Panu Rajala

Kaksi tilaisuutta virittivät aaltopituuksia kohden syksyä. Kävin ensin Hauholla Kivennavan kihauksessa arvioimassa  Olavi Paavolaisen monivaiheista suhdetta Karjalaan ja erityisesti Kivennavan Vienolaan. Helteisenä lauantaina saliin kertyi hyvinkin toistasataa kuulijaa, mutta yleensä näissä kihauksissa on ollut sankempikin menestys, kuulemma. Niitä on järjestetty jo vuodesta 1947, kertoi Kyösti Pulliainen, tapahtuman vetomies.

Esitelmässäni ei mitään ihmeitä ollut, mutta hyvä oli vähän taas verrytellä tulevia koetoksia varten. Ihmiset olivat kiinnostuneita ja tulivat puhelemaan juttuni jälkeen. Näistä kohtaamisista aina jotakin kostuu. Eniten askarruttaa edelleen yksinpuhelun vastaanotto ja Neuvostoliitto-kirjan kohtalo. Tapasin ilokseni myös luokkakaverini Lede Virranteen vaimoineen, tämä kun on sukuisin Kivennavalta. Lede on stadin kundi ja kova futaaja vieläkin, aikanaan Norssin parhaimmistoa. Kovissa matseissa kamppailimme.

Toinen kohtaus oli eilen Elitessä Töölön sydämessä; nyt tapasin H.K. Riikosen, vastaväittäjäni vuodelta 1988, yhteisenä aiheenamme kas kummaa: Olavi Paavolainen. Teemme rinnakkaiset elämäkerrat, Hannu enemmänkin kirjalliselta kannalta, minä taas elämän syövereihin sukeltaen. Teoksia olemme toki molemmat tutkineet jo varsin kauan. 1960-luvulla luimme kumpikin Synkän yksinpuhelun ja siitä kiinnostuimme.

Ilona Koskimäki teki meistä haastattelua siinä terassin lehtevässä kulmauksessa Aamulehteen. Ei ollut haastattelijalla vaivaa saada meitä puhelemaan. Hannun kanssa tunnemme aiheen voi sanoa läpikotaisin, hän Paavolaista harrastanut ja tutkinut kauemminkin. Paavolainen on nyt kahden Norssin klassikon ristivalaistuksessa. Vain murto-osa tarinoistamme mahtunee lehteen. Valokuviakin otettiin ihmeellisissä asetelmissa. Kestimme hyvin. Kirjani ilmestyy syyskuussa, Hannun lokakuussa. Sen jälkeen ei kellään voi olla Paavolaisesta nokan koputtamista?

Toimittaja Ilona Koskimäki paljasti vasta lopussa, että edellisen Paavolaisen elämäkerran kirjoittaja Jaakko Paavolainen oli hänen isoisänsä! Onneksi emme mollanneet hänen asiapitoista ja hyödyllistä kirjaansa. Tosin olen löytänyt siitä yhden ilmeisen virheen: eikö Paavolaisen asunto ollut Museokatu 40 B 40 eikä 40 B 14, kuten Jaakko P. väittää kuvatekstissään. Kuten huomataan harjoitamme seikkaperäistä lähdekritiikkiä. Kävin katsomassa talon julkisivua ja ulko-ovea, rappu näytti olevan remontissa.

Haastattelun jälkeen kävelin Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon, ja toimistossa käytyäni löysinkin Alice ja Olavi Paavolaisen vaatimattoman mustan hautakivilaatan. Siinä he ovat, äiti ja poika, hyvässä symbioosissa. Olavin ainoa elinikäinen naissuhde.

Paahtavaa oli Helsingissä, helpotti päästä takaisin maalle. Kuuntelin ajaessani Pirjo Hassisen kuunnelmaa Grilli-ilta, ja nyt on sanottava, että ohjaaja ja varsinkin äänisuunnittelija olivat ylenpalttisella taiteellisuudellaan lähes peittäneet kuunnelman puhutun tekstin. Ainakaan autoradiostani ei selvinnyt edes, kumpi miehistä lopussa kuoli. Eikö selkeys ole enää mitään kaikenlaisen remmakan, ulinan, soiton ja huudannan rinnalla. Äänimaailma voi pahimmillaan tuhota tekstin, vaikka kritiikki kuinka ylistäisi. Heillä on kuulokkeet ja parhaat kuunteluolosuhteet. Autossakin pitäisi voida kuunnella.

Tämäkin valitus sopii tähän päivään, sillä Olavi Paavolainen oli aikanaan Radioteatterin päällikkö ja kiinnitti erityistä huomiota puheen selkeyteen. Taiteellisuuttakin oli ihan tarpeeksi. Lavastettuja ensi-iltoja  järjestettiin kriitikoille. Mutta vielä ei keksitty tätä äänien ihanan monikäyttöistä sekameteliä.

En malta vielä jättää Paavolaista käsistäni, vaan hion ja hellin viimeisiä vedoksia. Keskustelu Hannun kanssa Elitessä rohkaisi toivottavasti kumpaakin meistä kestämään kirjojen ilmestymiseen aina liittyvät koettelemukset.

Olavin päivänä 29.7. 2014

Olisikohan Kekkonen avannut sillan Viroon, jos olisi tiennyt, mihin sitä etupäässä nykyisin käytetään? Tietysti tyhjä retorinen kysymys. Mutta kyllä matkailijaa vähän huvittavat ja kauhistavatkin ne viina- ja olutlastit, joita suomalaiset Tallinnan satamasta laivaan raijaavat. Joka Jumalan päivä!

Vietimme vuorokauden Tallinnassa palatessamme Saarenmaalta ja katselimme tätä touhua satamassa. Hiukan ja hienovaraisesti varustimme itsekin viinivarastoamme, kun kerran autolla liikuimme, mutta ylen vaatimaton oli saaliimme, kun katselimme todellisia sankarihamstraajia. Toisaalta on hyvä, että edes tällainen motiivi vetää ihmisiä naapuriin, voivathan vahingossa tulla nähneeksi muutakin. Ja suomalainen euro kelpaa virolaisille kyllä.

Kävimme aamukävelyllä Kadriorgin puistossa, missä riittää silmän iloja yllin kyllin. Suihkulähteet solisevat (meillä yhä harvinaisempaa), kukkaistutukset kimmeltävät  ja kauniit palatsit ja villat Pietari Suuren ajoilta juhlavoivat vehreyden keskellä.  Puistosta pidetään nykyisin hyvää huolta. Presidentin palatsiin pääsee melkein ulkorapuille vahtisotilaiden hievahtamatta. Poliisiauto vain pyörähti paikalla tarkistamassa tilanteen. Tuskin Ilves siellä hellepäivää viettikään.

KUMU jäi tällä kertaa nyt käymättä, kun olimme aikaisin liikkeellä ja laivakin pian lähti, samoin ihailimme palatsin taidemuseota vain ulkoapäin. Reippailimme bulevardia haaksirikkoisten Rusalka-patsaalle ja edelleen rantoja pitkin takaisin satamaan. Hieno hiekkarantakin on, mutta uiminen kielletty.

Minulla oli matkalukemisena A.H. Tammsaaren Totuuden ja oikeuden kolmas osa Surmatulet, joka kertoo suurlakon 1905 aikaisesta kapinaliikkeestä suorastaan hilpeän surkuhupaisin vedoin, kunnes loppu on musertavan surullinen. Vapautta tavoitellaan, mutta mihin päädytään. Tammsaare ilvehtii, parodioi, puhuttaa henkilöillään kaikenlaista soopaa, leikkii ja laskettelee, kunnes vakavoituu lopussa perimmäisten kysymysten äärelle. Suhde uskontoon, totuuteen ja oikeuteen  on läpikulkeva teema, yhteiskunnallinen todellisuus jää ikään kuin taustalle vaikuttamaan.

Vein Marjan sille aukiolle, jossa sotilaat tulittivat väkijoukkoa 16. lokakuuta, 94 sai surmansa ja yli kaksisataa loukkaantui. Samalla paikalla kirjailija Tammsaare kävi myöhemmin toriostoksilla harva se päivä. Tunsiko hän historian kuminaa jalkainsa alla? Nyt siinä komeilee hänen mietteliäs patsaansa aukion laidalla ja taaempana Estonia-teatteri. Suomalainen turistihan joutuu aukiolle vääjäämättä, kun astuu Viru-hotellin läntiseltä ovelta keskustan suuntaan, kuten suomentaja Juhani Salokannel toteaa hyödyllisissä jälkisanoissaan.

Hieno työ oli tämän romaanisarjan suomentaminen ja kustantaminen, minullakin riittää lukemista vielä loppukesäksi. Surmatulien jälkeen voisin vertailla Tammsaaren ja Sillanpään kuvauksia joukkoliikkeen olemuksesta ja kapinoitsijoiden sielunliikkeistä aivan toisella perustuksella kuin aikaisemmin. Pohjavirrat kummallakin yhteiset, mutta ulkoiset sysäykset, tapahtumat ja henkilöhahmot erilaisia. Tammsaaren ihmiset ovat kovia lörpöttelemään, Sillanpään taas maan hiljaisia. Herra Bystryin mietteet ja koiramamman rakkaus häneen jäävät pysyvästi mieleen, samoin Indrekin ja hänen kotiväkensä riipaisevat suhteet.

Tällaista Tallinnassa ja sitten taas kotona: lempeästi hautovaa hellettä, Marjan johtamaa pihajumppaa, järven kylpyvettä ja vihdan läiskettä savusaunan uumenissa. Mahnalan tansseihinkin mentiin kävellen, kun Norhan sisaruksia oli joukko Törmällä. Oli Sirkku siellä viimeksi tanssinut 50 vuotta sitten ja Risto ei koskaan. Kylmää valkoviiniä pehmeästi tummuvassa suviyössä. Eihän Luoja voisi meitä tämän paremmin enää helliä.

26.8.2014

Kannattikin uhrata kolmisen tuntia kauneinta kesäpäivää Kulttuurikeskuksen juhlasalissa. Siellä oli vilpoisaa ja viisasta ja väkeä tuolirivit täynnä. Jarmo Virmavirta on vetänyt näitä Suomen ja Viron historiaan liittyviä seminaareja jo kuusi vuotta Kuressaaressa.  Nyt oli aiheena Kekkosen kuuluisa puhe Tarton yliopiston aulassa (juhlasalissa) maaliskuussa 1964 – ja siitä seuranneet tapahtumat ja näkymät.

Muistan Piret Salurin taannoisen lausahduksen, kun hänellä oli onni päästä nuorena ylioppilaana saliin kuuntelemaan puhetta: – Tuli ihmeellinen tunne, että maailma on olemassa!

Se oli ollut kauan kadoksissa miehitetyssä maassa. Samoja tuntoja välittyi analysoivissa puheissa, joita pitivät Virmavirran lisäksi kirjailija Ülo Tuulik sekä nykyinen kulttuuriministeri Urve Tiidus ja entinen Rein Lang. Keskustelijoina kommentoivat Eri Klas ja Kulle Raig, ja lopulta puheet veti jäntevästi yhteen maittemme suhteista äskettäin väitellyt Heikki Rausmaa.

Oli kiintoisaa nähdä Viron tv:n kuusiminuuttinen uutisfilmi Kekkosen vierailusta, samoin oli arvokasta, että seminaarin ohjelmalehtiseen on painettu Kekkosen puhe kokonaisuudessaan sekä suomeksi että viroksi. Sensaatiohan oli se, että presidentti puhui viroksi. Toinen sensaatio se, että hän kannusti Viron lahjakkaita ylioppilaita ponnistelemaan oman kulttuurin hyväksi ja pitämään yhteyksiä länteen. Tällaista puhetta ei ollut koskaan kuultu Virossa neuvostomiehityksen aikana. Ei siellä kukaan länsimaan johtaja ollut vieraillut – ei sen puolesta kukaan Neuvostoliitonkaan johtomiehistä. Ehtona oli vain suhteiden katkaiseminen emigranttivirolaisiin (mitä ei kuitenkaan yleisesti noudatettu).

Epäilemättä Kekkonen oli silloin parhaimmillaan, kuten Virmavirta totesi. Hän teki rohkean avauksen, josta seurasi laivaliikenne Helsingistä Tallinnaan ja uusien vaikutteiden virtaus Viroon sekä kansallisen itsetunnon kohoaminen – linjaa voi jatkaa aina laulavaan vallankumoukseen saakka.

Silloin ei veljesmaan itsenäisyyspyrkimyksiä Suomesta rohkaistu virallisella tasolla – mutta epävirallisemmilla kulttuuritasoilla sitäkin voimakkaammin, kuten Rausmaa on väitöskirjassaan osoittanut.

Jäinkin hänen päätöspuheenvuoronsa jälkeen pohtimaan, oliko tosiaan niin että Kekkonen nuoruutensa heimoaatteen lisäksi ajatteli puhetta valmistaessaan etupäässä turvallisuuspoliittisia kysymyksiä. Että hän katsoi Suomen oman turvallisuuden kannalta paremmaksi, että lahden etelärannalla on virolainen Viro eikä pala Neuvostoliittoa.

Tämä ajatus kääntyi monen mielissä päälaelleen sitten kun Gorbatshovin perestroika avasi mahdollisuuden Viron itsenäistymiselle: eikö silloin meillä tahdottu päinvastoin vakuutella, että parempi siellä lahden takana sittenkin on vakaa ja odotusten mukainen Neuvosto-Viro kuin nuoren vapautuvan maan mahdollisesti aiheuttama levottomuuspesäke.

Onneksi tämä kyyninen analyysi ei saanut pysyvää valtaa. Rohkeus kannatti sekä 1964 että 1991. Oliko Kekkonen siis ulkopoliittisen realisminsa ohessa sittenkin idealistisempi toimija kuin seuraajansa? Vahva ripaus heimoaatetta kantoi pitkällä tähtäyksellä myös turvallisuuspoliittiseen maaliin.

Hiihtoretkellä nähtiin hilpeänä hymyilevä Kekkonen kansallispukuisten virolaisneitosten ympäröimänä. Näinkin keveän näköisesti voi tehdä kauaskantoista ulkopolitiikkaa.

Kiitos hyvästä seminaarista. Kevyen lounaan jälkeen huristelimme takaisin kohti Tallinnaa. Siitäkin voi olla vielä kerrottavaa.

26.7.2014

Viehättävä paikka on laulujen Saarenmaa. Ajoimme leppoisasti suoraan Tallinnan laivalta Virtsuun, nousimme lautalle ja puksutimme Kaunistuun, siitä edelleen Muhun saaren halki kohti pääkaupunkia Kuressaarta. Vähän pälle 200 kilometrin matkaan kului miltei viisi tuntia, sillä pysähtelimme ja tietyötkin seisottivat. Jossakin tuulimyllyn katveessa odottelimme omelettia yli puoli tuntia. Kiirettömyys alkoi laskeutua tajuntaamme.

Majoituimme SPA Hotelli Mereen aivan rannan tuntumaan, ikkunoista näkyi vanha piispanlinna, jonne nämä oopperapäivät on rakennettu. Esikuva on ilman muuta Savonlinna, mutta omaleimaisuuttakin ilmeni. Täällä oli jollakin tapaa väljää ja välitöntä, ei tuntunut sellainen tungos ja tulospakko kuin Savonlinnan kiihkeinä päivinä. Järjestelyjä on harjoiteltu jo vuodesta 1999, mutta vieläkin niissä on inhimillistä harrastushenkeä.

Ohjelmassamme oli ikituttu Jevgeni Onegin jälleen kerran, aina sen kuuntelee ja katselee mielikseen. Nuoria huippulaulajia, nuorekas orkesteri johtajana Paul Mägi. Nimiroolin lauloi komea ruotsalainen baritoni Linus Börjesson, Lenskin virolainen tenori Roland Liiv. Kun  he seuraavana aamuna istuivat hotellin terasilla naapuripöydässä, tarttui välitön tunnelma kuin Savonlinnan torilla konsanaan. Tatjana oli lumoava ruotsalainen Maria Fontosh. Häntä ei ikävä kyllä näkynyt terassilla.

Mutta esitys oli mielestämme loistokas, nuorekas ja tunteellinen. Linnan kupeelle pysytetty oopperateltta toimi hyvin, ja väiajalla oli aikaa ja hyvää tilaa kulkea ja kuohuviinitellä. Suvi Aholankin tapasimme vanhempineen. Pieni huomio: paikallinen juhlayleisö, varsinkin naiset (nuoretkin!), pukeutuvat kauniisti, ovat todella sonnustautuneet parhaimpiinsa. Raikasta, rauhallista ja taiteellista – siinä kokonaisvaikutelmamme.

Linna vallihautoineen on mainio miljöö, sen harjanteilla kiipeilimme ja istuimme linnanpuiston laidoilla mukavissa ruokapaikoissa. Uimarantakin oli lähellä, merilevää tosin mahaa raapien, mutta väliäkö sillä. Aamulenkki oli hauska juosta poluilla meren rantaviivalla.

Toinen virallinen ohjelmamme oli Mozartin Reekviem (virolaisittain) Laurentiuksen kirkossa. Kuulimme varoituksen, että kirkko on pieni eikä akustiikka paras mahdollinen, mutta ainakin meidän paikoillemme kuoro ja solistit sekä orkesteri soivat kyllin komeasti. Täpötäydessä kirkossa saattoi olla siimespaikkoja, lisätuoleja oli kannettu seinustoille. Tästä musiikista nauttii joka hetken, sen rytmistä, dynaamisesta etenemisestä ja traagisesta vireestä reippaan pinnan alla. Nuori kuoro lauloi voimallisesti, orkesteri iski parastaan ja kaksi solistia, ukrainattaret Lilia Grevtsova ja Angelina Shvatshka tuottivat iloa paitsi korville myös silmille.

Tässä oli jo täyteläistä ohjelmaa kylliksi. Mutta kun söimme päivällistä (kokonaisina paistettuja ahvenia!) siinä Kappelin näköisen tilavan ravintolan terassilla (Ku-kuu) linnan edustalla, tapasimme Jarmo Virmavirran, joka mainosti huomispäivän historiaseminaaria Kulttuurikeskuksessa, ja sinnehän päätimme virkein voimin suunnata. Joten raporttini Saarenmaalta jatkuu seuraavassa osassa.

25.7.2014

Kesäinen helle tekee kevyeksi. Olemme merkillisen henkeviä ja vaivattomia, on helppo kohdata muita. Kesä on parasta synttärien ja perhejuhlien aikaa.

Kävimme ensin Pirkkalassa Villa Tilkassa, missä Lomalinjan dirika Sari Mäkinen juhli vuosikymmeniään. Vaivaton puutarhajuhla, missä Pentti Kokon maalaukset pääsivät hienosti oikeuksiinsa. Kiva oli tavata myös Penttiä pitkästä aikaa. Muistelimme kuinka hän piti taannoin vuosikaudet taidetorppaansa Kuuselassa siellä Jumesniemen tien varressa. Niiltä ajoilta meillä on useita hänen akvarellejaan Viehätyksen seinillä, Elinan muotokuvakin. Nyt hänellä on komea ateljee Villa Tilkan yhteydessä, kelpaapa siellä tauluja taiteilla.

Lomalinjan matkoja olemme saaneet olla vetämässä ja mukana muutenkin, viimeksi kirjailijoiden Istanbulissa. Nytkin on uusi kohde kiikarissa, josko sinne kuljettaisi itse kova matkamies Olavi Paavolainen.

Ja nyt perjantaina juhlittiin Kari Norhan seitsemää vuosikymmentä ihanassa merenrantahuvilassa Naantalin Livonsaaressa (kuvassa sankari sisarineen). Kyllä kelpasi uida lämpimässä merivedessä, saunoa ja herkutella Tuulan antimia. Kari on Marjan vanhempi veli, jousiammunnan seniorimestareita, joten Marja ja Sirkku lahjoittivat hänelle I. K. Inhan ottaman kuvan Hilja Järvisesta ampumassa jousella Soinilassa joskus vuosisadan vaihteen tienoilla. Kuvan löytyminen on tarina sinänsä. Valokuvataiteen Museo voi kiinnostua…

Kuten sanottu, olemme henkeviä ja helposti kohdattavia näinä päivinä vuodesta. Nyt ihmettelemme elämää kesäisessä Helsingissä. Tuntuu kuin koko stadin vanha asujamisto olisi siirretty jonnekin provinssiin ja tilalle tuotu aivan uutta sakkia. On rentoa ja itsevarmaa kulkijaa, on vähäpukeista ja ruskettunutta nuorisoa, on reppuselkää ja shortsisäärtä, kuulee kieltä jos toistakin. Espalla ei tullut yhtään tuttua vastaan.

Mutta tyrmistys oli täydellinen, kun kohtasimme Kauppatorilla Havis Amandan patsaan  päälle rakennettavan ison ja ruman pömpelin. Se on vasta tekeillä, ja luvataan sen siinä kiusaavan kaupunkilaisia lokakuulle asti! Kuka ihmeen kaupunkikuvan turmelija on saanut vallan kaupungintalossa? Toiselle puolelle toria on jo noussut kammottava maailmanpyörä. Mitä ne vielä keksii? Varmaan jonkun wau-henkisen Guggenheim-hökötyksen.

Etelärannan levollinen ja ajattoman klassinen kauopunkikuva on pakko pilata ns. virikkeellisyyden ja kikkailevan tekotaiteellisuuden nimissä. Pakenimme Kappelin sisätiloihin nauttimaan muikkuja murheeseen. Ukkonenkin jytisteli, vaan ei puhjennut sateeksi. Helle hautoo edelleen hyvää Helsinkiä. Voi kun lakkaisivat piinaamasta meitä ihastuttavan idioottimaisilla keksinnöillään! 

Tein viimeiset korjaukset vedoksiin, viimeistelin viitteet ja lähdeluettelon, vielä kirjoitin esipuheen luonnoksen. Kuin lohkare putoaisi hartioilta.  Olavi Paavolaisen kuolemasta tuli eilen kuluneeksi 50 vuotta. Saan siitä päiväyksen esipuheeseen.  

Nyt matkavalmisteluihin, hetkeksi irti kaikesta.

20.7. 2014

Yleinen huokaus aamulla kentällä: onneksi kisat ovat ohi. Voimme jatkaa omaa tunarointiamme pitemmillä yöunilla. Matti voitti tietysti MM-veikkauksen niukalla pisteellä. Hänen aforismistaan Aamulehden etusivulla näkyy, että lepoa jo itse kukin  tarvitsemme.

Sinänsä maakunnan lehti on kunnostautunut urheilusivuillaan. Pekka Aalto revitteli jo ennen Saksan voittoa varsin railakkaasti korinttilaiskirjettä mukaillen. Ei Hesarikaan ole huonosti pärjännyt, varsinkin kun ottaa huomioon lehden surkean iltaunisen dead linen. Siinä Aamulehti hakkaa mennen tullen.

Oma kuusihenkinen kotikatsomomme jakautui kuten asiaan kuuluu. Argentiinalla oli kannattajansa, mutta ei auttanut. Viime hetkille oli ratkaisua odotettava, onneksi ei sentään rankkareihin. Deutschland über alles. Mitään tapahtumaa ei maailmassa seurattu yhtä kiihkeästi. Angela Merkel on nyt mahtavin valtias.

Meidät hiljensi Esan hautajaiset perjantaina. Apeaa tunnelmaa lisäsi se, että sankka saattojoukko vaiennettiin haamujen kulkueeksi. Monilla mieslukuista poliisijohtoa myöten olisi varmasti ollut halu ilmaista suhdettaan vainajaan. Nyt jätimme ilmeisesti järkyttyneen perheen toiveesta Esalle mykät jäähyväisemme.

Murehdimme asiaa pyhänä pyörien satulasta komisario Kempin kanssa. Arvo lohdutti todeten, että hiljaisuuskin on joskus paljon puhuvaa. Sinänsä hyvin sillanpääläinen ajatus.

Vaikea asettua taas normaaliin iltatahtiin. Aamupäivät sujuvat edelleen vedoksia tutkien. Tarkkuutta ja kestävyyttä vaativaa hommaa. Olen sivulla 260 enkä vielä edes puolivälissä. Viitteiden osastoon tulee lisätyksi kaikenlaisia myöhäisiä mieleen juolahduksia. Toisinaan sitä ilahtuu omista oivalluksistaan, useammin kuitenkin mielen täyttää hyytävä epäily: sainko sittenkään sanotuksi mitä yritin?

Uusin tutkimuskin voi lisätä paniikkia. Olen vasta lukenut Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittamaa kokoelmaa Luvattu maa, jossa käsitellään Suur-Suomen unelmaa ja romahdusta. Naisten artikkeleissa pilkahtelee  jopa tuoretta raikkautta, mutta Oula Silvennoinen jatkaa tuota innokasta natsien metsästystä, nyt lähinnä suomalaisten historiantutkijoiden riveistä. Paljon löytyy syyllisiä seinälle nostettavaksi. Tahtoivat penteleet Jutikkalaa ja Jokipiitä myöten vaieta siitä, että Suomenkin pojat olivat vastuussa Saksan holokaustista! Puhumattakaan Ukko-Pekasta, jonka natsistisia syntejä Martti Häikiö kuulemma parhaansa mukaan peittelee. Joku Mäntsälän kapinan pysäytys ei paljon jälkipelurin vaa’assa paina. Punaisia kortteja satelee.

Paavolaisesta ei paljon uutta, onneksi. Voi kun itse onnistuisin edes jossain määrin kuvaamaan jatkosotaa siihen aikaan eläytyen, ilman tuota jälkiviisauden tuomitsevaa sapelinheilutusta (johon Paavolainenkin olan takaa syyllistyy). Martti Haavion ja Matti Kuusen kaltaiset intellektuellit  idealistit näyttivät, että ryhtinsä voi säilyttää uutta aikaa mairittelematta. Viisas vaikeneminen ei suinkaan ole sellainen rikos kuin Silvennoinen innoissaan tahtoo tuomaroida.

Vaan nyt hautoo helle ja ilma seisoo, ukkosta odotellaan. Tämänkin tunnelman on Sillanpää kuvannut ylivoimaiseen tapaan. Jalkapalloraivoilun jälkeen syventykäämme oikeaan kesän viettoon.

14.7. 2014

Keskustelimme aamulla kentällä siitä, kuinka meistä kukin oli kokenut Saksa-Brasilia matsin ensimmäisen puolituntisen. Siitä tulee arkkityyppinen kokemus itse kunkin elämänkaareen. Miltä tuntui kun Saksa teki neljännen maalin? Yhteinen kokemus oli, että tuli surku Brasiliaa. Näkyi että joukkue joutui paniikkiin. Psyykkinen kantti petti kerrassaan. Sellaista tapahtuu sodissa ja avioliitoissa.

Tästäkin päästään yli. Saksan ylivoima hiljentää. Mutta voi käydä kuten Asko arveli: Saksa voi joutua ylemmyydentunteen valtaan, joka kostautuu loppuottelussa. Argentiinan on puolustettava maanosan kunniaa. Puuduttavan tapahtumaköyhä ottelu päättyi yöllä jo perinteiseen rankkarikisaan. Romero nousi tällä kertaa sankariksi. Nämä ovat hienojen maalivahtien turnajaiset. Minäkin haltioiduin torjumaan aamulla heittäytymällä kaksi rankkaria.

Onneksi on vähän taukoa ennen loppupelejä. Valvominen alkaa rasittaa. Erilaisten yöeväitten napostelu lihottaa. On päästävä taas oman kuntoilun vaiheeseen. Aamulla viritys vaikutti kaikesta huolimatta  lupaavalta. Alan päästä mukaan poikien kovaan pelitahtiin.

Eeva-Liisa on kertoillut kokemuksista Ruotsin kiertueelta. Sylvi ja Anita esitettiin huhti-toukokuussa kymmenellä paikkakunnalla. Järjestelyt olivat kuulemma suurenmoiset, Heidistä ja Eeviksestä ja koko seurueesta pidettiin hyvää huolta. Riksteatern osaa asiansa. Vauras Ruotsi näytti ystävälliset kasvonsa.  Yleisöä riittii kaikkiin näytöksiin. Rakkausdraama suomalaisen politiikan kulisseissa kiinnosti Ruotsin suomalaisia ja ihan ruotsalaisiakin. Onhan heillä omat kiemuransa ollut kuningashuoneessaan.

Muistutus: mekin lähdemme Sillanpään Seuran kyydissä Nobel-matkalle Tukholmaan lokakuussa. Katsokaa netistä ja ilmoittautukaa Ari Suutarlalle (@kolumbus.fi), siellä on kai muutama paikka vielä vapaana.

Politiikasta pieni havainto. Kun Haglund arvosteli sote-uudistusta, uusi johtajamme Stubb loihe lausumaan tv-uutisissa jokseenkin näin: ”Kaikissa päätöksissä pitää tehdä kompromisseja. Tässä on vähän demaria, vähän kepua, vähän kokoomusta, vähän ruotsalaisia,vähän vihreitä  jne. Pääasia ettei palata vanhaan sulle-mulle systeemiin.”

Käsittikö joku tämän lausunnon sisäisen logiikan? Kun on hyvä supliikki, voi näemmä puhua ihan puuta heinää ja vaikuttaa silti uskottavalta.

Kesä jatkuu täysillä. Eevis lähtee, Salla ja lapset tulevat illalla. Mutta minäpoika  istun aina aamupäivät vedosten äärellä ja tarkennan lähdeviitteitä, sommittelen kuvatekstejä, suunnittelen alkulausetta ja ihmettelen mitähän tästä 600-sivuisesta luntasta oikein tulee. En vaivu alkuunkaan epätoivoon, luen jopa kiinnostuneena mitä päähenkilöni milloinkin on keksinyt tempaista. Monikasvoinen ritari oli Olavi P, aina aallon harjalle pyrkimässä, kunnes putosi ja kuoli varhain, 50 vuotta sitten.

10.7. 2014

Kuten muutamat ystävälliset ovat huomanneetkin, tuli seitsemän vuotta täyteen muistettavasta päivämäärästä 070707.

Sen kunniaksi soutelimme Soinilan kärkeen, minne Saara ja Artsi olivat järjestäneet unelmanomaisen piknik-juhlan. Onneksi sain vanhan puuveneen viimein pitämään vettä; näin pitkään ei ole koskaan soutukauden alku venynyt.

Ja siellähän istuttiin ja nautittiin ja ihailtiin jumalaista suvipäivää. Täydelliset kenttäolosuhteet. Retkikeitin savusi, silli maistui, pihvi paistui ja kyytipoika kumoutui. Nuotiokahvit päälle. Häkellyttävä hääpäivä.

Saunottiinkin ja uitiin lämpöisessä järvessä. Mitään tämän enempää ei ihmislapsi onnensa eteen ansaitse.

Seitsemän vuotta oli hulissut paremmin, joutuisammin ja auvoisemmin kuin mikään aikaisempi elämänkausi kohdallani, siltä ainakin nyt tuntuu. Marjaa ihanampaa naista ei olisi voinut kohdalleni osua. Enkä sitä voi tämän enempää hehkuttaa.

Mutta toisten onni, toisten syvä suru. Matti kirjoittaa kauniin nekrologin  ystävämme ja pelitoverimme Esan muistolle. Jäämme kaipaamaan hyvää maalivahtia, kunnon kulttuurimiestä ja asiallista konstaapelia. Lähetämme hänen perheelleen syvän myötätuntomme, jos se nyt ketään voi ilahduttaa.

Tänään tulee Eeva-Liisa ja illalla on kova matsi, joten juhliminen ei ihan heti lopu. Toivomme vain että kunto kestää. Marja onneksi hillitsee ja nostaa tarvittaessa keltaisen kortin.

8.7. 2014

Kesä on tapahtumia täynnä – vanha totuus, tuskin edes toistamisen arvoinen. Aina mekin itsemme jostakin kansanjuhlasta löydämme, vaikka kuinka päätämme viettää vaihteeksi hiljaisempaa kesää.

Kirsti Kontio-Ollilan (kuvassa oik.) tapaa yleensä ranskalaisissa kuvioissa Helsingissä, mutta omalla maallaan hän on Tunkelon rusthollin emäntänä Längelmäellä. Rusthollin pidot pidetään kerran kesässä. Toissakesänä minulla oli kunnia esitelmöidä siellä Juhani Ahosta. Nyt oli vuorossa Ahon paras kaveri Eero Järnefelt, esitelmöitsijänä taidehistorioitsija Leena Lindqvist. Nähtiin kuvanäytteitä ja kuultiin kansallista kulttuurihistoriaa.

Tarjolla siis sopiva seos ruhtinaallista pitoruokaa ja hengen antimia. Rusthollarin Ratatouille  ja luomukaritsan uunipata oli herkullinen yhdistelmä. Saatiin myös Kuikkalan isännän kylmäsavulohta, hämäläistä savukinkkua ja pitojuustoa sekä Dijonin villiriisi-papusalaattia. Mitään enempää ei voi toivoa. Parempi kesäsilli uusien perunain kanssa oli loistavaa!

Kaikki huokailevat, kuinka Kirsti saa yksin emäntänä pidetyksi mahtavan rusthollin käynnissä ja kunnossa ja maat viljeltyinä – ja päälle päätteeksi organisoi nämä runsaat ruokapidot ohjelmineen. Pellavatyttö Elisa Syvänen (kuvassa) soitti viulua ja Peter Ohls laulatti kauneimpia suomalaisia viisuja. Kesäpäivä Längelmäellä.

Seuraavaksi olikin jo tämä Suven ja runon päivä ja Eino Leinon liputuspäivä. Siitä tämä suvi viimein pantiin kunnolla käyntiin. Nostimme lipun salkoon ja nautimme ensimmäisen kerran aamukahvit ulkona parvekkeella. Sittenpä lounastimme savusiikaa ja kävelimme rauhallisesti Töllinmäkeen. Perinteinen päivä ohjelmineen sielläkin.

Aimo Ruusunen on tullut tutuksi jo takavuosina Myllykolun näytelmien hyvänä kriitikkona Satakunnan Kansassa. Nyt hän sonnustautui esitelmöimään Sillanpään lapsuudesta ja kasvuvuosista sekä varhaisista teoksista ennen sisällissodan kurimusta. Aimon mielestä Sillanpää oli aidoimmillaan ennen Hurskasta kurjuutta. Samalla tuli muistutetuksi siitä, että parin vuoden kuluttua tulee 100 vuotta Sillanpään esikoisen Elämän ja auringon ilmestymisestä. Siitä koko ruljanssi alkoi. Saas nähdä kuinka sitä juhlistamme.

Töllinmäessä oli rentoa ja kotoisaa kuten tavallista, kahviteltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Uusi puheenjohtajamme Anna-Kaisa Anttila veti tilaisuuden sutjakasti, sihteeri Laura tarjoili kahvia. Siikrin sukulaistyttö Rosa-Maria soitteli haitaria. Museon kuntoa katsastettiin, jalkapallosta puhuttiin. Huusarin Matin kanssa menimme perjantaina sattumoisin samalla junavaunulla Helsinkiin, hän Erkki Helamaan hautajaisiin, minä Södikalle. Vertasimme kokemuksia. Helan muistan hyvin Aleksis Kiven seuran puheenjohtajana ja kovana saunamiehenä.

Meilläkin ihailtiin Hollannin valmentajan nerokasta vetoa vaihtaa maalivahti ennen rankkarikisaa. Hän osoitti pelisilmänsä jo edellisen matsin lopussa vaihtamalla Huntelaarin tekemään ratkaisumaalin. Hollanti voi vielä pestä kaikki maat – varsinkin kun Neymar on poissa pelistä. Silti uskon edelleen Brasilian voittoon. Vielä viikko näitä kuumenevia matseja ja sitten pääsemme lepoon ja  omaan  suvenviettotahtiin. Jos pääsemme.

6.7. 2014