Panu Rajala

Eikö jotenkin helpota, kun Suomen luottoluokitusta pudotettiin? Ei tarvitse enää pidellä kolmea aata henki kurkussa tikun nenässä. Antaa mennä kun on alamäki taas.

Vai tuleeko presidentin kaipaama herätys? Valtiovarainministeri ei tuntunut olevan millänsäkään. Mitä nyt muutama sata miljoonaa rämähti velan korkoihin lisää. Kansalainen tuskin huomaa mitään tapahtuneen, klonksutellaan vaan eteenpäin niin kuin ennenkin.

Mutta rauhan Nobel oli hieno herätys. Malalai ja tämä Intian vanhempi kaveri tekevät taatusti tuloksellisempaa työtä kuin tuhat tusinapoliitikkoa yhteensä. Onko arvokkaampia asioita kuin lasten, erityisesti tyttöjen puolustus? Joskus palkinnot napsahtavat napakymppiin. Oslossa oltiin nyt terhakampia kuin Tukholmassa.

Sakari Katajamäki jatkoi ansiokkaasti Kiven päivää Aristoteleen kantapään uusinnassa. Saatiin selvää faktaa Kiven urasta nimenomaan näytelmäkirjailijana. Ikävä vain ettei tekijä ehtinyt nähdä näytelmiään näyttämöllä. Mutta hänen aikanaan ne olivat arvostettua ja painettua kirjallisuutta. Myöhemmin nimenomaan teatteri piti Kiveä esillä, kun miehen ainoa skandaalimainen romaani tahdottiin pikaisesti unohtaa. Ei silti unohtunut.

Helsingissä julkistettiin Kullervon tekstikriittinen laitos. Tasaisen tappavaa tahtia etenee tämä arvokas kansallinen hanke. Olisin mennyt paikalle juhlistamaan, mutta kun oltiin täällä maalla. Lueskelin korvaukseksi Kulmakiviä-nimisestä Nurmijärven kotiseututeoksesta, kuinka muuan reipas tyttönen otti Stenvallin revolverin ja heitti kivikkoon, kun mies ammuskeli sillä kattoon Mosabackan torpassa. Kaikkea huimaa ja hupaisaa liittyy Kiven elämään.

Kertailin myös, kuinka Esko Rahikainen haukkuu taannoisessa pamfletissaan pystyyn Veijo Meren ja Jaakko Puokan Kivi-tutkimukset. Sittemmin tuli Hannes Sihvon elämäntyöjärkäle Kivi elää ja nyt tämä tekstien tarkka läpivalaisu. Tuntuu että vähitellen olisi uuden synteesin aika, kuka sen sitten tehnee…

Eilisilta päättyi Tshaikovskin pateettisen sinfonian sekä Peter von Baghin hienon testamentin merkeissä. Tallenteelta katselimme hartaina elokuvaa Muisteja. Että ehti vielä Petteri ennen kuolemaansa tämänkin tehdä. Loistava työ, päällä ja sydämellä koottu. Minullekin Oulu tuli varusmiesaikoina sen verran tutuksi, että monet kuvat sykähdyttivät. Teknologia ja kirjallisuus, lyseo ja elokuvateatterit esittäytyivät. Tietysti myös yleinen ajankuva, kun lähes samaa ikäluokkaa olemme. Liikutti ja riemastutti, kurkkua kuristi. Mitä saisin irti omista muistoistani?

Nyt töihin ja iltapäivällä kirjakahvilaan, ja sitten onkin ilta tarkkaan ohjelmoitu: ensin sauna, sitten radiosta  Kansallisoopperan Boris Godunov ja lopuksi telkkarista futismatsi Suomi-Kreikka. Mitä voi ihminen ehtooltaan enemmän toivoa?

11.10.2014

Vedin aamuhämärissä lipun salkoon. Onhan Kiveä kunnioitettava ja vähän suomalaista kirjallisuuttakin. Olenkohan ainoa näillä kylillä, joka liputtaa. Alakuloinen sateinen päivä sopii Aleksin tunnelmiin.

Vaikka toisaalta olen samaa mieltä nyt kuin faija aikoinaan: Wäinö Aaltonen erehtyi pahan kerran, kun kuvasi Kiven lysähtäneenä tuolinsa uumeniin sinne Kansallisteatterin edustalle. Eilen luettiin radiossa runoa ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston…” Siinä olisi faijan mielestä ollut aihetta kunnon muistopatsaaseen. Miltähän näyttäisi reipas metsästäjäpatsas Rautatientorilla? Voisiko patsaan vielä joskus vaihtaa..?

Tänään luettiin radion mietelauseena ruskean ohranesteen voimaa ylistävää juomalaulua, alkuaan kai Olviretkestä. Olikohan sekään nyt juuri juhlapäivän arvoinen mietelmä? Alan miehiä oli Aleksis, tuhoisin seurauksin kuten tiedetään.

Ajelimme eilen tänne maille Tampereen kautta ja katsastimme Komediateatterissa kaimani Panu Raipian (kuinkahan monesti meidät on sekoitettu) ja Rauli Jokelinin farssin Ei tolkun häivää ensi-illassaan. Nimihän ei ole kovin lupaava, mutta ammattimiesten tekoa tämä karrikoitu kohellus kumminkin oli. Sinä pilkattiin hoitoalan huijauksia ja rahastusta noin kuusinkertaisesti liioiteltuna, mutta sehän kuuluu lajin luonteeseen. Kamalaa karjuntaa ja remellystä riitti, näyttelijät totisesti heittäytyivät rooleihinsa. Mutta näkemieni harvojen kotimaisten farssiyritelmien joukossa tämä edustaa  kärkipäätä: syntyi oikean näytelmän rakenne käänteineen. Silti uskon, että hillitympi ja sattuvampi satiiri viiltäisi vielä terävämmin.

Hyvin menestynyt Komediateatteri saa tästä joka tapauksessa takuuvarman pikkujoulupläjähdyksen, jolloin tunnelma varmasti nousee kattoon. Hauskaa oli tavata monia vanhoja tuttuja – näin kun yhä harvemmin olemme päässeet tamperelaisiin ensi-iltoihin. Seppo Mäen kanssa ehdimme lyhyesti muistella Rauli Lehtosta. Mikä teatterimuistojen aartehisto hänen arkussaan laskeutuikaan maan poveen.  Seppo lohdutti, että viime hetkillä saatiin jotakin vielä paperillekin. Kirjoittamaani Tampereen Teatterin historiaan Tunteen tulet, taiteen tasot (2004) Rauli oli ehtymätön ja hervottoman hauska päälähde.

Kirjallisuuden Nobel meni ranskalais-italialaiselle Patrick Modianolle. Ruotsalaiset ääntävät nimen ranskalaisittain, meillä taas kuulee italialaisittain. Valinta ei ole herättänyt suurta innostusta. Hiljainen, tasainen, teemojaan toisteleva kirjailija kuvausten mukaan. On hänellä sentään lukijansa kuten Joel Haahtela ja Petri Tamminen. Olikohan valinta kompromissi: jos Akatemiassa syntyi laukeamattomia hakauksia ehdokkaiden kesken, Modiano herätti vähiten vastustusta?

Iloisia oltiin ainakin WSOY:ssä, missä pantiin heti koneet pyörimään. Vanhoista käännöksistä on saatava uudet painokset pöydille jo Helsingin kirjamessuille parin viikon päähän. Sitten on tilaisuus jopa lukaista jokunen Modianon opus.

Frankfurtissa messut jatkuvat. Suomi on valttia, eikä kukaan enää vahingossakaan muista vanhaa aseveljeyttä. Minkälaisen vaikutuksen tekisi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana nyt saksaksi käännettynä? Entä Synkkä yksinpuhelu? Nämä käännettiin aikoinaan vain ruotsiksi, yksinpuhelu nyttemmin myös viroksi. Mutta messuthan eivät juuri muista klassikoita paitsi Janssonia, Waltaria ja Sillanpäätä. Sieben Brüder oli ammoin saksalaisten lukijain mielestä jonkinlainen kotiseutukertomus, Heimat-teeman suomalainen sovellus…

Kiihkeä kirjallisuusviikko laskee mailleen. Jospa minäkin ehtisin jotakin tulevana viikonloppuna lukea. Tosin ulkotyöt talven varalle vaativat osansa sekä huominen Kirjakahvila täällä kirjastossa klo 15, missä esittelen taas omaa opustani. Ja sunnuntaina on Sillanpään Seuran tärkeä kokous, ensi viikollahan on jo seuran ryhmärynnäkkö Tukholmaan, Nobel-tunnelmissa tietenkin. Marraskuussa vasta meno toivon mukaan hiljenee…

10.10.2014

Baletissa on näet se hyvä puoli, ettei tarvitse pinnistellä pysyäkseen tekstissä mukana. Tunteet ilmenevät ruumiillisesti. Välillä ihmettelee, mihin kaikkeen ihminen kehollaan kykenee. Mikä joustavuus, notkeus, ponnistusvoima ja rytmitaito!

Marja oli antanut lahjaksi syntymäpäiväni tienoilla liput Oneginin viimeiseen näytäntöön Kansallisoopperaan. Vaivatonta seurata tätä John Crankon puoli vuosisataa sitten koreografisoimaa tulkintaa Pushkinin eeppisestä runoelmasta, sillä alkuteos on peräti tuttu. Tshaikovskin oopperan olemme nähneet viimeksi Savonlinnassa, Pietarin Mariinski-teatterissa ja Saarenmaan oopperajuhlilla. Näistä Mariinskin klassis-perinteinen versio oli paras, Saarenmaan sympaattisin.

Hyvin perinteinen oli myös tämä Jane Bournen toteuttama esitys, joka ilmeisesti kulki joka varvastuksella nuorena kuolleen Crankon ohjeiden mukaisesti. Tanssijaryhmä oli kansainvälistä sorttia, pääroolit kaikki eri maista, Tatjana sentään suomalainen Tiina Myllymäki. Huippuesitys ilman muuta. Hieman yllättävää, että musiikki oli kokoiltu Tshaikovskin eri sävelteoksista, tuttuun oopperaan oli vain ohuita yhteyksiä jos niitäkään.

Toisella väliajalla keskustelimme todellisen asiantuntijan Doris Laineen kanssa, joka myönsi esityksen ansiot. Onegin eli Michal Krcmaf (ilman aksentteja, tarpeeksi hankala nimi muutenkin) oli hänestä kehittynyt. Laine ei itse ollut tanssinut tätä teosta, jotain intrigejä siinäkin oli taustalla, emme saaneet tietää lähemmin mitä. Laine muisteli myös Kekkosta innokkaana baletin (ja ballerinojen) ystävänä. Siinä sivussa muistelimme myös taannoista taivaltamme Taiteen keskustoimikunnassa, Doris oli tarmokas puheenjohtaja, ja minä yritin puolustaa kirjallisuutta.  Nyt kyseinen elin on laihdutettu ja alistettu opetusministeriölle, mitä 90-luvullakin kovasti yritettiin.

Nautinnollinen ilta kaikkiaan. Baletin aikana voi antautua vapaasti visuaaliselle herkuttelulle ja musiikin kuuntelulle, samalla kun ajatukset voivat vaellella aivan muihin asioihin. Virkistyskylpy puhdistaa kaikki aistit. Väinö Linna luonnehti kerran Moskovan matkallaan balettia ruumiin runoudeksi. Toisaalta hän myönsi, ettei jaksaisi koskaan katsoa balettia eikä juoda vodkaa niin paljon, että saisi sikäläiset tekijänpalkkionsa käytetyksi. (Siihen aikaan ne oli tosiaan siinä maassa nostettava ja kulutettava.)

Jevgenij Onegin kannattaa myös lukea alkuperäisenä runoelmana, joka on hupaisesti suomennettu. Kirja on maalla, mistä sen kohta löydän. Siinä on paljon muutakin kuin tämä rakkaus- ja kaksintaistelumotiivi. Onegin ja Lenski tulevat maalle ja haluavat tutustua kansanelämään, toimia kansanystävinä, kunnes tapaavat nämä kohtalokkaat neitoset. Hauskasti Pushkin puoliriimittelee ja juoksuttelee runoeepostaan.

Mutta nyt on ajankohtaisempia kirjoja pöydällä, ensimmäisten joukossa Matti Klingen muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin, jota Markku Kuisma käsittelee tänään Hesarissa jäntevästi ja asiantuntevasti, kerrankin ilman kirjoittajan persoonaan kohdistuvia piikkejä. On vielä kesken Krogeruksen Kuusi-elämäkerta, ja Tuomiojan päiväkirjaakin olen silmäillyt todetakseni vain, että ainakaan tuollaista poliittisen taustapelin täyttämää elämää en haluaisi kuuna päivänä elää. Ei mennyt Klingekään mukaan politiikkaan, vaikka läheltä piti.

Menossa edelleen Juha Vakkurin ihmeelliset Afrikka-seikkailut ja Antero Raevuoren surullinen tarina erään venäläisloikkarin kohtalosta sotavuosien kurimuksessa. Niistä ja muista kohta lisää, kun saisin hetken lukurauhaa. Ja tänäänhän julkistetaan tradition mukaan kirjallisuuden Nobel!

9.10.2014  

Suomesta on esitetty useita merkittäviä puheita tällä viikolla. Presidentti Niinistö ja Sofi Oksanen ovat esiintyneet Frankfurtin messujen avajaisissa. Rosa Liksom kiitti Niinistön puhetta ”kuka tahansa sen olikaan kirjoittanut”. Eikö hän tunne Niinistön itsensä kirjoittamia kirjoja? Ei  niin lukenut tyylin taitaja tarvitse apukirjoittajaa, ellei sitten tule tulinen kiire. Turussakin Niinistö antoi näyttöjä omasta kirjallisuuden harrastuksestaan.

Sofi Oksanen oli ottanut valtiomiehen roolin ja paukutteli politiikkaa. Sekin on kirjailijan oikeus, mutta hänellä on taipumus hyökätä omaa maataan vastaan erityisesti ulkomailla. Kyllä hän kertoi myös maamme sananvapaudesta ja tasa-arvosta. Mutta tuttu finlandisierung-kritiikki virkistää paremmin mediaa. Kuinkahan kauan hän jaksaa kantaa hankalan näköistä ulkoista imagoaan. Hyväkin kirjailija tarvitsee näyttäviä tehokeinoja erottuakseen.

Jyrki Kataista on hiillostettu Brysselissä, kommentit jyrkästi kahtalaisia. Hesari kertoi etupäässä kielteisistä reaktioista, sen sijaan Hbl:n toimittaja julistaa otsikoissa kahteen otteeseen: ”Katainen lyckades i Bryssel” ja ”Katainen charmade vänstern”. Olivatko toimittajat edes samassa tilaisuudessa? Radiossa suomalaismepit repostelivat tenttiä myös kriittisesti, vain puoluetoveri Henna Virkkunen näki Jyrkin selvinneen hyvin. Tuskin on epäilystä hänen valintansa sinetöimisestä komission varapuheenjohtajaksi. Sekin monia sieppaa, että hän sinne onnistuu livahtamaan. Hommahan on itsessään pirullinen, ei kannattaisi kadehtia.

Eikö tämä tenttisysteemi olisi hyvä Suomessakin. Kun uusia ministereitä valitaan, ensin pantaisiin ehdokas eduskunnan tenttiin. Kansakin voisi tv:n kautta perehtyä heidän kykyihinsä. Nythän uudet ministerit vain putkahtavat puoluejohtajan pussista. Matti Klinge kiinnittää tähän huomiota päiväkirjassaan: edes pääministeriltä saati presidentiltä ei tarvitse enää kysyä ministereitä valittaessa. Ennen Kekkonen puuttui jumankauta jokaiseen, jos aihetta ilmeni. Neuvostoliittokin esitti halutessaan vetonsa joistakin nimistä. Sitähän Mauno Koivisto kauhisteli muistelmissaan. Jotenka parempaan suuntaan menty, mutta liiankin pitkälle.

Erkki Tuomioja on Moskovan kirkolla suositellut Suomea välittäjäksi Ukrainan kriisissä. Kollega Lavrov ei vaikuttanut asiaan innostuneelta. Samaan aikaan Sofi moittii maatamme suomettuneeksi Frankfurtissa. Eikö hänen pitäisi pikemmin torjua tällaisia syytöksiä? Kekkonen oli niistä ihan hurjana silloin, kun syytöksiin todella oli yllin kyllin aihetta. Britannia lähetti aikoinaan maailmalle sloganin: Right or wrong, my country. Suomi korostaa innokkaimmin kielteisiä puoliaan.    

Omasta puolestani kävin Suomalaisen Klubin lounaalla kuuntelemassa Etyj:n presidentin Ike Kanervan erinomaista puhetta Ukrainan nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Se korutont’ oli kertomaa.  Pöydässämme todettiin, että Ike on kasvanut 10 senttiä pituutta tässä tehtävässään. Selväsanainen analyysi päättyi pessimistisiin näkymiin: menee varmaan miespolvi ennen kuin Ukraina on jaloillaan ja toimiva yhteiskunta. Ike kertoi karmeita ykstyiskohtia maan nykyisestä meiningistä, missä monet aseelliset ryhmät eivät ole kenenkään hallinnassa eikä omaa kunnollista armeijaa ole, ei myöskään toimivaa puoluelaitosta. Aseettoman Etyj:n neuvotteluasemat ovat todella heikot, eikä siis käy kateeksi Kanervaakaan. Ei hän saa kuulemma matkustuslupaa edes Donetskiin tulevien vaalien aikaan.

Suurempien asioiden katveessa kävimme vilkasta keskustelua kirjallisuudesta ja teatterista maanantaina Teatteri Avoimissa Ovissa Heini Tolan ja Reidar Palmgrenin kanssa, vetäjänä Kaisa Lange ja kuulijoina monia Norssin opettajia ja muita kiinnostuneita. Yliopiston Alumneissa piipahdin kuulemassa osan Sini Kankaan esitelmästä, joka sivusi mm. Maltan ritarikuntaa, Waltarin taannoista romaaniaihetta, joka sitten raukesi. Ja eilen oli matkailtava illalla Tampereelle, missä vanhat amurilaiset kokoontuivat Metsossa ja halusivat tietoja Amurin kuvauksista kirjallisuudessa. No Sillanpäällä on sitä viljaa ja Linnallakin. Lisäksi valistin kuulijoita Pispalan pojasta Yrjö Jylhästä ja hiukan myös hänen tulenkantajatoveristaan Paavolaisesta. Joten täysi alkuviikko.

 8.10.2014

PS. Pysäyttävän puhelinsoiton sain poliisilta päivemmällä: kirjavarastooni oli maalla murtauduttu öiseen aikaan. Ajoimme Tampereelta poikani V:n kanssa tarkastamaan tilannetta: ei huolta, varastossa on hyllyttäin kirjoja, kasapäin arkistoja ja vanhoja huonekaluja – ei mitään rahaksi vaihdettavaa. Pettynyt porukka oli tyytynyt heittämään ikkunan säpäleiksi ja poistunut paikalta moottorit ulvoen. Naapurin valppaat vahtikoirat heräsivät ja osaltaan kai pelästyttivät varkaat pikaisesti tiehensä. Mutta olkaamme varuillamme, aina ei käy näin onnellisesti.

Sunnuntaina minulla ei ollut enää kuin Hannu Harjun haastattelu Kuistilla aamutuimiin, silti väkeä kertyi kohtuullisesti. Hannu liittyi kirjan lukeneiden, hyvien haastattelijoiden joukkoon. Marjan kaksoissisko Sirkku tuli paikalle, samoin veljensä Karin vaimo Tuula. Oli omasta takaa kannatusjoukkoa. Eilen Salla ja Herkko seurailivat Agricolan lavan tapauksia.

Itse puolestani ehdin kuunnella Matti Klingen mietteitä viereisellä Tieto-lavalla. Hän kertoi etsineensä puoluetta 60-luvulla eikä löytäneensä mieleistä; kiitti nyt osaansa sitoutumattomana ja vapaana mielipidevaikuttajana puoluekannan rajoittamatta. Menimme myöhemmin perinteiselle lounaalle (toinen kerta) Matin ja Marketan kanssa, jolloin kuulimme lisää viisauksia.

Sen verran ehdin vilkaista Matin uutta päiväkirjaa, että hän kallistuu vahvasti sille kannalle, että Krim kuuluu vanhastaan äiti Venäjälle. Oli vahinko ja oikku, että se aikanaan lahjoitettiin Ukrainalle. Putin vain korjasi vanhan vääryyden; nyt Krim on oikealla omistajallaan. Selvä kansanäänestys sinetöi asian, ei nokan koputtamista. Arvatenkin Matti linjansa mukaisesti katsoo myös Ukrainan myöhempiä tapahtumia isovenäläisestä näkökulmasta.

Enemmänkin puhuimme kulttuuri- ja maailmanpolitiikasta, Suomen sodista, Vietnamista ja Prahan miehityksestä yms. Saatoin kiittää Mattia ainakin päiväkirjan selväsanaisesta  ja laajasta Juhani Suomen Mannerheim-kirjan murskauksesta. Selattuani kirjaa vain sieltä täältä ja kuultuani haastatteluja ja luettuani arvosteluja olin itsekseni jo kummastellut Suomen ylimielistä ja halveksivaa suhtautumista vanhaan, raskaan velvollisuuden painamaan Mannerheimiin. Miksi hän arvioi tätä jostakin myöhemmän moralistisen demokratian poterosta, kun aika ja persoona olivat näistä mahdollisimman etäällä? Mutta jokainen arvioi omien henkilökohtaisten mittasuhteittensa ja asenteittensa mukaan. Matti antoi tulla lisää Suomen kritiikkiä, voi sanoa täydeltä laidalta. Tarkemmin kirjassa.

Sivusimme myös Pekka Tarkan arviota H.K. Riikosen Paavolais-kirjasta. Siitä Matti ja Marketta olivat pahoillaan: ”Ei ollut kaunis.” No toisaalta Matti on itse useinkin antanut päiväkirjoissaan näytteitä vähemmän kohteliaista teilauksista, olipa kyseessä vaikka J. Salokanteleen Kross-elämäkerta tai Varpion Väinö Linna. Siihen nähden Tarkan juttu oli miltei lempeän ironinen ja perimmältään arvostava. Mutta tästä emme ryhtyneet väittelyyn. Matti lupasi perehtyä kirjoihimme pian paremmin.

Vielä istuimme Sastamala-teeman päätapauksen auditoriossa, jossa keskusteltiin (jälleen kerran) kirjan ja lukemisen merkityksestä Leena Majander-Reenpään johdolla. Mukana Anja Snellman, Tommi Kinnunen, Anne Brunila ja Sauli Niinistö. Presidentti osallistui keskusteluun voi sanoa muina miehinä, muiden veroisena ja selvästi aika kovana lukijana, myös hyvänä kirjoittajana. Demokraattinen ilmasto vallitsee. Eilen Paavolais-seuran iltatilaisuuteen tuli arkkipiispa Mäkinen, itsekin Paavolaisen tutkija, yhtenä pöytävieraista. Meillä vallitsee hieno tilanne sikäli, että sekä valtion että kirkon päämiehet ovat syvästi kirjallisuuteen perehtyneitä miehiä.

Johan tuli mitta täyteen. Joitain kirjojakin kerääntyi pusseihin. Joten poistuimme areenalta hieman uuvahtaneina ja minä siitä jatkoin Helinkiin, Marja jäi vielä Turkuun omiaan kaitsemaan. Toiset messut pian tulossa, onneksi ei sentään tarvitse resuta Frankfurtin massatapahtumaan. Onnea heille jotka sen urheasti läpi taistelevat.

7.10.2014

 Vas. H. K. Riikonen, minä ja Kari Immonen Agricola-lavalla.

Turun kirjamessuilla (näillä alkuperäisillä) velloi ennätysyleisö ja tunnelma oli muutenkin korkealla. Ohjelmapäällikkö Jenni Haukio kulki estradien liepeillä virkansa puolesta  huolestuneen näköisenä, mutta siihen ei ollut mitään syytä. Kaikki näytti sujuvan erinomaisesti.

Saavuimme paikalle lauantaina iltapäivällä, jolloin oli jo vaikea päästä käytävillä eteenpäin. Olavi Paavolais-seminaariin yläkertaan pakkautui väkeä enemmän kuin huoneeseen mahtui, ehkä satakunta seurasi keskusteluamme.  Kulttuurihistorian professori  Kari Immonen Paavolais-seuran puheenjohtajana johdatteli, ja vuorollamme todistimme kaikki – H.K. Riikonen, Ville Laamanen ja minä – omasta Paavolaisestamme. Harvasta kirjailijasta ilmestyy vuoden sisään kokonaista kolme tutkimuksellista kirjaa.

Saatiin sentään aikaan joitain vastakohtaisuuksia – Synkän yksinpuhelun alkuperäisyydestä olemme Riikosen kanssa hillitysti eri mieltä, mutta se puolihan ei Hannua niinkään kiinnosta, hän katsoo päiväkirjaa itsenäisenä taideteoksena irrallaan todellisuudesta ja sodan taustasta. Samana päivänä Lasse Lehtinen kirjoitti kolumnissaan Ilta-Sanomissa, että minä puolestani todistan ”vakuuttavan lopullisesti, että päiväkirja oli korjattu miellyttämään uutta ulkopoliittista suuntausta”.

Muotoilu on poleemisen jyrkkä, mutta asiasta ei ole epäilystä. Tämä koskee varsinkin päiväkirjan alkupuolta (josta tuskin laajaa alkuperäistä versiota olikaan),  soveltaen muitakin osia. Paavolainenhan varmisti, etteivät tutkijat pääse hänen jäljilleen hävittämällä kaikki päiväkirjojen alkuversiot ja myöhemmät käsikirjoitukset. Sikäli olemme tyhjän päällä, mutta aihetodisteita löysin mielestäni riittävästi.

Aamun Hesari jo herätti terävästi. Pekka Tarkka arvioi Riikosen kirjaa Nukuin vasta aamuyöstä yllättävän kriittisesti, säästämättä sarkasmejaan ja pieniä ironisia heittojaan. Minullehan juttu oli mitä mairittelevin. Tarkka pitää Riikosen otetta hitaana, perusteellisena ja keräilevänä ja on kuulevinaan luennoivan professorin kiireettömän äänen. Siinä suhteessa olemme kirjoittajina hyvin erilaisia. Joskus yritän jarruttaa liikaa vauhtia, jotta suvantojakin jäisi. Tarkka näkee kirjassani dynaamisia tilanteita ja täyttä draamaa. ”Ihmissuhteiden sakeassa temmellyksessä Paavolaisen persoona näyttää laatunsa ja syttyy eläväksi.”

Jotain tuollaista juuri tavoittelinkin. Kirjoittajana voin olla tyytyväinen. Kuisma Korhosen taannoinen vähän nuivempi kritiikki kirjastani saa näin tarpeellisen  täydennyksen. Katsotaan kuinka lukijat jatkossa kirjoihimme suhtautuvat. Seminaarissa olimme turhankin hyvässä sovussa, ja Laamanen kertoi kuvanäyttein ennen muuta Paavolaisen Venäjän matkasta, jonka osalta voimme Hannun kanssa olla kiitollisia nuoremmalle tutkijalle. Hän avasi meillekin ennen tuntematonta  aineistoa.

Meillä oli sitten toinen keskustelu Agriocola-lavalla Hannun kanssa, Immonen edelleen johdattajana. Tätä turhan lyhyeksi jäänyttä sessiota seurasi myös presidentti Sauli Niinistö ja kiittikin sen antia, valitti vain keskustelun katkenneen liian aikaisin. Paavolaisesta hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut. Veljenpoikansa Ville Niinistö seurasi puolestaan pitempää seminaariamme. Kuuntelimme Saulin kanssa myös Kari Häkämiestä ja muita dekkaristeja, kiva tavata Kari pitkästä aikaa, vaikka kohtaaminen jäi valitettavan lyhyeksi sekin.

Illalla oli vielä kaksikin tilaisuutta, ensin Paavolais-seuran sitsi Kellariravintolassa, jolloin kuulimme Anna Kortelaisen kertovan ilmeikkäästi uudesta kirjasta Kivipiirtäjä. Sieltä rientelin rantakatua Sergioon, missä hyvä kustantajani tarjosi illallisen meille päivällä raataneille kirjailijoille. Marjakin sai kutsun ja istui valmiina toisessa pöydässä Hannu Harjun ja muiden seurassa. Eipä hätää, minulla oli taas parasta seuraa, illan emäntä Mari Wärri, Sinikka ja Tiina Nopola sekä Kati Tervo. Tulomatkalla Marja oli juuri lukenut mulle ääneen Jarin hauskaa haastattelua Iltsikasta.

Eihän tämän täysipainoisempaa päivää voinut ollakaan. Tyytyväisin mielin kellahdin Seurahuoneen pehmeälle vuoteelle Marjan jatkaessa Pulkkisille, jotta voi aamulla taas lapsenlapsiaan ilahduttaa. Uni maistui hyvin ! Tosin heräsin puoli viideltä lukemaan H.K. Riikosen vankkaa Paavolais-opusta, josta enemmän uudessa päiväyksessä. Sunnuntai on vielä edessä.

6.10.2014

Kirjailijan elämässä on lopulta liian vähän ulkonaisen loiston ja sisäisen tyydytyksen hetkiä. Tämä on sellainen.

Näin totesin kiitospuheessani Kämpin peilisalissa, kun WSOY:n Kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnot oli jaettu. Oli minunkin vuoroni saada kirjekuori ja kukat. Hienoa että tämä Wernerin syntymäpäivän perinne on elvytetty ja jatkuu. Saamme kirjailijaillallisilla kerran vuodessa istua pitkissä pöydissä, syödä ja juoda hyvin ja tavata kollegoja.  

Vetäisin smokin niskaan paitsi palkinnon myös Olavi Paavolaisen kunniaksi. Hän vietti tässä samassa salissa ja samassa asussa 50-vuotispäiviään syyskuussa 1953. Sotakorvaukset oli maksettu, Stalin kuollut, viimeiset oikeat olympiakisat järjestetty ja Armi Kuusela kruunattu maailman kauneimmaksi. Olihan syytä juhlia.

Maailmanmaineeseen noussut Mika Waltari piti juhlapuheen Olaville. Hän kiitti sankaria siitä, että tämä oli johdattanut sukupolvensa ihanaan vapaaseen Eurooppaan. Hän muistutti, että Olavi oli muutamia kertoja ollut Suomen haukutuin kirjailija, ja saman kunnian Waltari  oli itsekin jakanut sankarin kanssa. Vielä hän kiitteli Synkkään yksinpuheluun  sisältyviä Itä-Karjalan kuvauksia, ”tyylillisesti hienoimpia ja kauneimpia mitä kirjallisuudessamme on kirjoitettu”. Lopuksi Waltari ei voinut olla kysymättä Ou est la femme?

Olavin säteilyvoima oli näet sitonut häneen ”poikkeuksellisen määrän niin älyllisesti kuin jopa poliittisesti epäilyttäviä naisia, jotka ovat muovanneet hänen persoonallisuuttaan ja joita hän puolestaan on tavalla tai toisella muovaillut. Luettelo jääköön tulevaisuuden elämäkerrankirjoittajain huoleksi. He tulevat hämmästymään sen pituutta. Ja laatua.”

Tässäkin Waltari osui profeetallisesti oikeaan, sen voin todistaa. Toistin hänen sanansa nyt 61 vuotta myöhemmin samassa peilisalissa. Tietysti muistin myös kirjallisuutemme kirkkainta palkintoa, jonka myöntämisestä tulee kuluneeksi jo 75 vuotta. Arvannette mikä on kyseessä. Toivottavasti se kerran vielä tulee Suomeen.

Tämän vähän pienemmän palkinnon saivat nyt myös Hannele Huovi ja Marja-Leena Mikkola, Joni Skiftesvik poissaolevana  sekä kääntäjät Angela Plöger ja Sampsa Peltonen. Pöytäseuran osalta minulla oli taas hyvä onni, daameina vierelläni Anja Erämaja ja Riina Katajavuori. Muutakin mukavaa väkeä oli, ja heitä poikkeili, Tittamarikin juttelemassa ja helakasti nauramassa.  Ja toisella puolen entinen oppilaani Saara Tiuraniemi, Tammen lastenkirjojen ihana pomo.

Emerituspiispa Eero ja aforistikko Markku kävivät tradition mukaan syviä moraalifilosofisia keskusteluja. Lasse Lehtinen kertoi anoppinsa ilahtuneen Paavolais-kirjastani, itse hän palaa kuulemma Iltsikan kolumnissa aiheeseen tulevana lauantaina. Anjan kanssa puhuimme Helsinki-kirjallisuudesta ja Riinan kanssa hänen romaanistaan, jossa seitsemät veljekset seikkailevat nykyajassa. Luettava! Leena, Kirsti, Mari, Vuokko, Joni  ja monet onnittelivat, tunnelma sen kun kohoili. Baarissa vielä yömyöhään kartutettiin kustantajan avomielistä piikkiä.

Viikko on muutenkin ollut vilkas. Tiistaina vierailin Tapiolan kirjastossa hyvässä yleisötilaisuudessa, jossa Esko Nick teki perehtyneitä kysymyksiä ja kirjat ostettiin taas kaikki. Keskiviikkona olivat Kivimäen serkkuni hauskalla pitkällä lounaalla meillä, Marjan toimiessa erinomaisena emäntänä. Ja eilen torstaina oli nämä Wernerin komeat bileet. Nyt on päivä aikaa huilahtaa. Mutta huomenna taas karautettava Turun kirjamessuille, joten kirjallista ohjelmaa ja seuraa ja kerrottavaakin riittää.

3.10.2014   

 PS  Palkintoperustelut löytyvät WSOY:n Kirjallisuussäätiön sivuilta. Jos riittämättömyyden tunne taas iskee, voin lukaista ne uudelleen: heti itsetunto kummasti kohoaa.

Sepänpuiston laitamalle taas vakiinnutaan. Syystöitä tehty viikonloppuna kiivaasti maalla. Lampaankääpiä, luumuja, omenoita ja koivuhalkoja talteen. Talven läheisyys lisää huovislaista varastoimisviettiä, vaikka kaupasta saa kaikkea. Lämmin sää jatkuu, tuulet välillä puhaltavat.

Palava pensas piti kutinsa musertavaan loppuun saakka. Tällaista juhlaa tarjoaa joskus tv, mutta tanssiakin täytyy tähtien kanssa ja laulaa ja heittää stand upia. Vakavat ajat vaativat tunnetusti lisäpanoksia viihteeseen. Radiossa alkoi maanantaina mainio sarja suurtaisteluista kesällä 1944. Rintamallakin viihde oli arvossaan, mutta lopputaisteluissa oli jo muuta ajateltavaa. Ihme miten miehet kestivät.

Tsekkisarjan äärellä kannatti muistaa, erttä meillä oli oma intellektuaalinen kärkijoukkomme, joka epäröimättä hyväksyi Varsovan joukkojen intervention Prahaan. Siitä alkoi kommunistien jakautuminen vähemmistöön (eli laadulliseen enemmistöön) eli taistolaisiin ja enemmistöön (eli laadulliseen vähemmistöön), näihin revareihin. Reaalisosialismi oli kova sana. Hyytäviä muistoja, kun ne asetti Prahan opiskelijoiden silloisia kokemuksia vasten.

Eikö muuten pääministerimme pitäisi keskittyä koviin ratkaisuihin hiipuvan talouden kohentamiseksi sen sijaan, että hän kiertää Euroopan metropoleja haukkumassa Venäjää. Iiro Viinasen ja Kalle Heiskasen puheet aamutv:ssä herättelivät, mutta tuskin johtavat johtopäätöksiin. Sen sijaan hallitukseen kerätään nuoria naispoliitikkoja hankkimaan pätkänäkyvyyttä ja lisäämään hetkellistä vaalikannatusta. Kun mitään merkittäviä ei enää ehditä tehdä, naisetkin kelpaavat koristamaan puolueiden julkisivua.

Aamulenkki meren rannassa: raikasta, aurinko kimmeltää, puhtaan sininen taivas. Haaksirikkoutuneiden merimiesten patsaalla ei ole enää aikoihin palanut ikuinen tuli. Ei semmoinen nykyoloissa kannata, kaasu on kallista ja tulee idästä. Juhani Aho seisoo mietteissään ja katselee haaveillen merelle. Kalaan kun vielä kerran pääsisi! 

Patsaista puheen ollen Elina Pietilä kertoi kiintoisan tiedon. Japanissa ei ole yhtään ainoaa patsasta! Siellä katsotaan, ettei kukaan ansaitse sellaista muita paremmin. Tämä selittää sen suruttomuuden, millä japsitaiteilija on pannut Havis Amandan piiloon pömpelin sisään. Tästä urotyöstä kaupunki maksoi vaivaiset 200 000 euroa. Jos Amandaa haluaa hipelöidä oikein läheltä, siihen olisi riittänyt tavallinen lava ja tikarappuset. Mikä ihmeen idea on nukkua patsaan juurella täysin varustetussa hotellihuoneessa?  Marskin patsaan ympärille voisi saman tien rakentaa hevostallin ja viedä sinne muutama ratsu morjestamaan kollegaa.

Illalla on keikka Tapiolan kirjastossa, Paavolaista paahdetaan. Turun kirjamessut ovella. Eilen jännä ranskalaisleffa, Crime d’amour. Todella juonikas juttu. Leena Virtanen (HS) piti tavanomaisena trillerinä, meistä kaikkea muuta. Mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Kaipaan Pekka Erosen elokuvapalstaa Aamulehdestä. Tänä iltana on kaksikin kiintoisaa leffaa ja mestarien liigan ottelu. Mitä valittava?

Huomaamme että syksy on ja elämä kutistuu urbaaneihin huveihin. Ei niissäkään valittamista.

30.9.2014   

Kun ajaa tuttua reittiä Helsingistä Hämeenkyröön, on radio hyvä seuralainen. Joskus myös omat levyt tai ranskan äänikiekko. Tänä perjantaiaamuna ihmettelin naista, joka julisti ajankohtaislähetyksen kolumnissa, kuinka naurettavaa ja passiivista on, että Suomi ei tavoittele tänne oikeata massaturismia! Luojan kiitos ryntäys ei näytä todennäköiseltä. Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka hamuaisi tänne kaikkialle tallovia reppuselkäisiä heinäsirkkalaumoja?

Muistojen bulevardi esittelee ansiokkaasti levyjen taustoja, mutta ohjelmisto on jämähtänyt vetelään amerikkalaiseen swingiin ikuisine Sinatroineen ja Comoineen sekä kulahtaneiden suomi-iskelmien tahmeaan siirappiin. Varmaan toimittaja pistää piruuttaan joka kerta väliin Lys Assian ihailemaan papaansa tai Edith Piafin vakuuttamaan katumattomuuttaan.  Sunnuntaiaamuinen vanhojen levyjen kavalkadi on sekin laimentunut yhdentekeväksi sillisalaatiksi. Ennen siinä kuuli riemukkaita löytöjä levyarkiston uumenista

Sitten ryöpsähtivät Jussi Lähde ja Markus Leikola puhumaan muuttuneesta sodankäynnistä. Vierainakin heillä oli pari järkevältä kuulostavaa sotilasta, mutta eivät antaneet pojat heille juuri suunvuoroa, kun johdattajilla oli kiire katkoa vieraiden vastaukset omilla pikkunäppärillä verbaaliheitoilla. Miksi yleensä vaivata vieraita, kun isännät voivat itse hoitaa keskustelun viisaudet ja kärjistykset?

Poikkesin Nokialle, missä paikalliset rotaryt pitivät kokousta komeassa Kerholassa. Oikea vanhan ajan tehtaalaisten kerhotalo, on tilaa ja ilmaa hengittää, kaiken lisäksi talo on kuulemma ahkerassa käytössä. Sain tukevan lounaan ja puhuin – arvatkaas, no joo: Paavolaisesta. Paikalla oli Pekka Paavolainen (ei Olavin poika): on tämä laaja ja aktiivinen suku, johon jatkuvasti törmää. Ainoana asiantuntijana joukossa hän epäili, onko kirjassani mitään uutta (piti ällästikulla kertoa), kun useimmat läsnäolijat eivät olleet miehestä juuri kuulleetkaan. Siis kaikki on heille uutta.

Kirjoja oli liian vähän mukana, kaikki myytiin, moni jäi ilman. Sain mukaani aidot Nokian kumisaappaat. Pentti Linkola sanoi joskus, että nämä ovatkin ainoa järkevä tuote, mitä Nokia on koskaan valmistanut.

Marja tuli perässä junalla ja bussilla (piti siivouspäivän Sepiksellä); kokoonnuimme Viehätyksessä katsomaan paitsi Pressiklubin rasismikeskustelua (Tiina Rosenberg lisäsi taas perussuomalaisten kannatusta 0,2 prosentilla), onneksi vain väläyksiä Vain elämästä ja sitten keskittyneesti loistavaa tv-sarjan avausta Palava pensas. Muistamme molemmat Jan Palachin tapauksen hyvin. Tämä avaus kuvasi ihmeellisen uskottavan tuntuisesti 60-luvun lopun Prahan miljöötä ja ihmisiä, poliittista paniikkia, ahdistusta, ankeutta, myös rohkeata kansannousua ja opiskelijaliikettä. Hyvä tv-juttu puhdistaa mielen kaikesta jonninjoutavasta viihteestä, jota on nykyisin täysi työ väistellä.

Kun tuolla taas itkeä pillitettiin neloskanavalla muistojen herkkiä viisuja, niin jonkun verran syvemmistä lähteistä nousi Teeman sarjassa kuvattu kollektiivinen suru. Sarja jatkuu onneksi peräkkäisinä iltoina, jännite säilyy, vangitseva ajanjakso ei heltiä mielestä.

26.9.2014

Olihan aika perinpohjainen seminaari Matti Kuusen elämäntyöstä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Ajattelin että menen vain alkua kuuntelemaan, mutta jäinkin ihan viimeiseen tappiin saakka, pitkälti viidettä tuntia. Paljon mielenkiintoista siellä kuultiin.

Olen samalla lukemassa Tellervo Krogeruksen monumentaalista Kuusi-elämäkertaa Sanottu. Tehty, vasta alkupuolellaan. Rikas kirja, kauniisti ja jäntevästi kirjoitettu. Heti alussa Tellervo vetää teemoista pitkiä läpileikkauksia halki Kuusen elämän vanhuuteen saakka. Keväällä tuli 100 vuotta akateemikon syntymästä, silloin kirjakin ilmestyi. Tellervo avasi seminaarin lämpimään tapaansa.

Sitten tuli esitelmiä kaikkiaan kai yhdeksän kappaletta. Tiukasti tieteessä ja folkloristiikassa pysyttiin, teemana Kirjoittamaton kirjallisuus. Muistan kun luin opintojeni alussa 1963 siitä kertovaa Kuusen vetävää  tekstiä Suomen kirjallisuus –teoksen ykkösosasta. Vieläkin sen ideoihin moneen otteeseen vannottiin. Tosin Satu Apo myös kritikoi joitakin Kuusen metodisia vapauksia, mutta juuri sehän  teki hänet niin sähköistäväksi tutkijaksi ja luennoitsijaksi, että hän salli itselleen inspiroituneita ylilyöntejä. Lotte Tarkka kuvasi hyvin Kuusen ennakkoluulotonta suhdetta aineistoon, jota muu tiedeyhteisö hylki.

Eniten seminaarissa käsiteltiin Kuusen keskeistä elämänikäistä urakkaa, valtaisaa sananlaskujen kokoamista ja hienojakoista jaottelua eri typologioihin niin formuloiden, kielellisen ilmaisun kuin sisällönkin puolesta. Minua alkoi pyörryttää Pentti Leinon ja Outi Lauhakankaan esittelemä jaottelusysteemi, joka on kansainvälisestikin ainutlaatuinen. Mitä kaikkea sananlaskut kertovat ihmisistä, yhteiskunnista, kansoista, ympäristöistä, tavoista, moraalista, arvostuksista. On siinä ollut Kuusella urakkaa, joka valmistui vähää ennen hänen kuolemaansa tyttärensä Outin tietokantaan viemänä. Intellektuaalinen muistopatsas.

Kuusi vertaili mm. naisen arvostuksesta kertovia sananlaskuja Suomessa ja Ambomaalla. Tulos: Ambomaalla arvostetaan naista enemmän kuin Suomessa! Ainakin puheissa siis. Tai Kuusi tutki ja huomasi, että ystävyydestä kertovat sananlaskut ”paleltuivat” matkalla Suomeen. Täällä tokaistiin: Parempi reppu reessä kuin ystävä kylässä.  Suomalainen on halunnut pärjätä omillaan, itsekseen ilman ystävien apua.

Siinäkin on Suomessa eroa lännen ja idän välillä. Lännessä sanottiin: Mitä useampi kokki, sitä vetelämpi velli. Kun taas idässä uskottiin: Kansa keiton kartuttaa – tai jotain sinnepäin. Ilmaisevia ovat tällaiset tokaisut. Toiset tulevat kaukaa aikojen takaa ja ovat vaeltaneet pitkän reitin Suomeen, muuntuneet matkalla. Vain yhden täysin supisuomalaisen sananlaskun Kuusi tiesi: Jouluhan on, pistäs akka pöytään toinenkin silakka. Näin hirtehisesti ei lohkota missään muualla kuin armaassa Suomenmaassa.  

Seminaarin taso valitettavasti laski loppua kohden, jolloin Itä-Suomen ja Turun yliopistojen edustajat esittelivät itsestään selviä näkemyksiään. Jälkimmäinen kertoi meille innokkaasti zombeista! Olihan näet Kuusi puolustanut populaarikulttuurin tutkimusta. Mitään muuta yhteyttä ei Kuusen työhön zombeista löytynyt. Mutta tulipahan kuunneltua kokonainen iltapäivä folkloren ja poploren tutkimusta.

Kaarina Sala istui viereeni, ja saatoinkin palauttaa hänelle yhden lähdekirjan sekä antaa kiitokseksi Paavolaiseni. Kaarina kuului työni varhaisiin innostajiin. Myös oli kiva tavata Päivi, ensimmäinen kustannustoimittajani. Kerroin että yritän tiivistää iät sitten yhdessä tekemäämme Sillanpään kolmea osaa yksiin kansiin. Ja Tellervoa pääsin kiittämään erinomaisesta Kuusen elämäkerrasta. Sennikin vilahti, mutta katosi. Joten antoisa seminaari myös naisten puolesta. Joka sukupuoli oli Kuuselle etäinen ja ongelmallinen. Kirsti Mäkinen muistaa Kuusen parhaan tunnustuksen seminaarissa : ”Neiti Männyn työ on niin hyvä, että se voisi olla miehen tekemä.”  Kuusi luki Norssissa tietysti latinaa meidän klassikoiden tapaan ja uskoi, että tämä urosten kieli erottaa meidät pojat naisista ja barbaareista…

Olisin vain toivonut vähän enemmän Kuusen omaperäisestä persoonallisuudesta, hänen puheistaan, kulttuuripolitiikastaan ja moniaalle haarautuneesta toiminnastaan. Seminaari oli turhan vakava, ripaus huumoria olisi tehnyt terää. Seppo Knuuttilan vauhdikas esitys vähän tilaisuutta mehusti. Siitä puheen ollen, kuvitelkaa: viiden tunnin seminaarissa tarjoiltiin väliajalla – mukillinen vettä. Toisaalta se sopi hyvin Kuusen tunnetusti askeettiseen linjaan.

Nyt jatkan Tellervon Kuusi-kirjan verkkaista, nautiskelevaa lukemista.

25.9.2014