Panu Rajala

Nostin aamulla lipun salkoon isäni kunniaksi. Muistan häntä kiitollisena ja kunnioittaen, toisin kuin vielä hänen elinaikanaan. Niin varmaan käy aina. Osaamme tosissamme arvostaa läheisiämme vasta kun heidän kuolemastaan on kulunut riittävästi vuosia.

Faija oli ”kuiva juristi” niin kuin hänen luokkatoverinsa, kotimaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Väinö Kaukonen kerran luonnehti. Mutta hänessä oli puolensa. Hän seurasi aina kiinnostuneena aikaansa, luki tarkkaan lehdet, väitteli tv:tä ja minua vastaan politiikasta ja seurasi myös kirjallisuutta. Hänelle oli kertynyt ihan kunnioitettava kirjahylly, joka paljossa ohjasi omia harrastuksiani kouluvuosista alkaen. Hän julkaisi yhden tiiviin teoksen, Keksijän lainopin WSOY:n kustannuksella, mistä johtui, että hyllyyn kertyi tekijänalennuksella paljon 1940- ja 50-luvun alun tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Olisinko koskaan kirjoittanut Mika Waltarin elämäkertaa, ellei Faijalla olisi ollut Waltarin keskeinen tuotanto hyllyssään, olivathan he koulutovereita Norssista vaikka eri luokilta. Olisinko koskaan väitellyt F. E. Sillanpäästä, ellei Faija olisi noutanut puoli metriä omistuksin varustettuja ensipainoksia tätinsä, Frans Eemelin  serkun Haaviston Huldan jäämistöstä aikanaan?

Tätä isänpäivää Faija ei pitänyt missään arvossa. ”Kauppiaitten keksintöä”, hän murahti, kun kotona yritimme onnitella.  Oli hän myös sarkastisen hauska kotioloissa, vaikkakin itsepäinen ja määräilevä. Poikansa opintosuuntaan hän suhtautui  myönteisesti, vaikka ensin aioin lukea lakia minäkin. Suistuin hyvältä virkauralta. Mutta miltei tuntui siltä, että hän olisi mieluummin itsekin heittäytynyt aikanaan humanistiksi, jos olisi luottanut epävarman alan elättävän.

Tällaisia mietteitä kulkee mielessä, kun katselen ikkunasta märkää ja harmaata marraskuun päivää. Joku ehdotti Hesarissa, että isänpäivä pitäisi siirtää loppukesään, yhdeksän kuukautta ennen äitienpäivää. Hauska idea.

Aamulehteä tulee taas täällä maalla selatuksi, ja löytöjä sattuu. Jouko Jokinen leikittelee ajatuksella, kuinka päätoimittajat viettäisivät omaa Vain elämää -sessioitaan toistensa pääkirjoituksia lukien, halaillen ja kyynelehtien. Riemukasta! Pertti Timonen kommentoi jälleen politiikkaa terävästi ja hauskasti. Pitko jää pian ”Vepan baarissaan” kolmanneksi?

Marja antoi lahjan aamulla, Mirkka Lappalaisen kirjan Pohjolan leijona, vankka opus Kustaa II Adolfin elämästä ja vaikutuksesta. Oliko Lappalainen sen toisen teoksen kirjoittaja, joka oli ehdolla sekä Kanava-palkintoon että nyt Tieto Finlandiaan. Nämä kentälliset on näköjään haluttu pitää hiukan erillään ja hyvä niin. Minä kuuluin Paavolaiseni kanssa edellisehdokkaiden kakkoskentälliseen. Molemmissa huomattu ilahduttavasti kirjailijaelämäkertojen nousu. Loppukisa on parin viikon päästä. Lappalaisen kirja alkaa heti kiinnostavasti, valioluokan tietokirjailija.

Tyttäret toivottavat hyvää isänpäivää, mutta pojasta ei kuulu kravaustakaan. Onhan päivässä vielä mittaa. Säätila lämpene, sumu tiivistyy järven ja peltojen yllä. Lenkillä on käytävä ennen päivällistä, sitten vasta ilta on vapaa lukemiselle. Miten merkillistä: huvitti  joskus, kun Raoul Palmgren sanoi haastattelussa, että hän ei voi lukea romaania päiväsaikaan. Ettei voi muka kirjallisuustieteen emeritusprofessori lukea romaania päivällä saamatta tunnonvaivoja!  Nyt tunnen itse aivan samoin. Päivällä on tehtävä jotain muka tärkeämpää.

No hei, sitten poikani V pölähtikin tänne isää tervehtimään. Miten hauskaa. Nautimme Marjan valmistamaa lohta ja herkullista kastiketta niistä kantarelleista, joita elokuussa poimin Keuruulla Olavi Paavolaisen entisen huvilan liepeiltä. Pojan rokkihommat etenevät suotuisasti (uusi levy tulossa) ja töitä olisi luvassa taas toimittajapuoleltakin. Lama on hiljentänyt kumpaakin bisnestä. Terveenä ja hyväkuntoisena näkyy pysyneen, sehän on pääasia. Kertoi lukevansa Dostojevskia, Idiootti menossa. Valtavaa kehitystä. Annoin oman kirjani ja pistin pienen stipendin.

Näin päivä kääntyy kohti tansseja, joitten tähditystä Marja silmä kovana seuraa. Taidan vetäytyä lukemaan Mirkka Lappalaisen kirjaa. Ja tuleehan illan lopuksi Maria Langin dekkariin perustuva ruotsalaisleffa, sopivaa rentoutusta. Oli kiva viettää tämäkin päivä isänä.

9.11.2014

PS Mulla on muuten aimo lohkare aitoa Berliinin muuria hyllyssä, tuotu tuoreeltaan 1990 matkalta, jolloin niitä vasta lohkottiin joukolla irti. Minkähän arvoinen tänään?

Eihän Kainuussa vain kirjallisuudesta puhuttu, kuten viimeksi uskottelin. Saunassa äijät puhkuivat Taivalvaaran ongelmasta varsin vakavina. Ympäristön säilymistä pidettiin kuitenkin tärkeämpänä kuin rahaa ja työtä. Ehkä tämä oli satunnaiskuulema. Suurtyöttömyyteen on totuttu, lisä ei enää ihmeemmin hetkauta. Aina siellä on kärsitty ja kärvistelty.

Lukekaa vaikka Kiantoa. Pyhän Vihan alku on päivänkohtainen johdanto kaikessa tolkuttomassa huitelussaan, eikä Ruyysyrannan Joosepin antama kuva ole yhtään lohdullisempi. Ero on siinä, että Kianto syyttää kansaa pimeydestä, taikauskosta ja passiivisuudesta – lopulta omasta köyhyydestään. Kirkko ja virkamiehet saavat osansa, mutta valtio ja elinkeinoelämä ovat kaukaisia tuntemattomia suureita.  

Kuulin että vielä 1990-luvun alussa Suomussalmella oli 27 pikkukoulua. Tällä hetkellä 2 tai 3. Pudotus on ollut vauhdikas. Lapsiperheet katoavat. Väki vähenee samassa tahdissa kuin työtkin. Jäljelle jäävät suorat tiet, komeat maisemat ja tyhjät ravintolat. Voidaanko Suomi pitää enää asuttuna?

Näin vaikeisiin kysymyksiin en yritäkään vastata. Synkät uutiset ovat suoraa jatkoa matkamiehen pinnallisiin havaintoihin. Kainuu on taas valtakunnan kartalla päällimmäisenä. Välikysymyskin kutistuu Talvivaaran isompien konkreettisten kysymysten alle. Kaikessa hiljaisuudessa kansalainen voi vain kysellä, mitähän tästä kaikesta tulee.

Toistaiseksi elämme kuin ennenkin. Rouvan kanssa kävimme tihkusateisena iltana elokuvissa. Ruotsalaisuuden päivänä olisimme voineet mennä vaikka Svenska Teaterniin, mutta kun Artsi oli vahvasti suositellut Diplomatiaa eikä suinkaan aiheettomasti. Muistan hyvin Collinsin ja Lapierren paksun dokumenttiteoksen Joko Pariisi palaa? (1965) – äärettömän jännittävä kuvaus siitä, kuinka Hitlerin tuhoamiskäsky ei tuottanutkaan hänen toivomaansa tulosta elokuussa 1944. Francis Ford Coppola teki kai aiheesta myös oman tulkintansa, jota emme ole nähneet.  

Ohjaaja Volker Schlöndorff on alkuperäisen näytelmän pohjalta tehnyt aiheesta tiiviin, intensiivisesti etenevän draaman. Pirun taitavasti kuvattu ja näytelty miltei yhden sviitin tiloissa. Varmaankin on otettu historiallisia vapauksia, mutta päätapaus perustuu todellisuuteen. Ruotsalainen diplomaatti Nordling kykenee taivuttamaan saksalaiskenraali Dietrich von Choltitzin luopumaan jo valmiiksi suunnitellusta Pariisin tuhoamisesta.

Juuri eleetön, pakahtuneesti dialogiin luottava toteutus vaikuttaa. Saksalaisupseerin mielenmuutos tulee hyvin perustelluksi. Jostain luin että Nordlingin näyttelijä olisi muka puiseva, mutta juuri hänen vähäeleisyytensä on koko jutun avain. Uskottavuus voi perustua kulmakarvan kohotukseen. Sinänsä pienestä draamasta kasvaa suuri, symbolinen voitto. On arvoja, joita epätoivoinen tuhokoneistokaan ei tohdi hävittää.

Entä Nordlingin todellinen rooli? Pettikö hän taitavasti von Choltitzin lupaamalla suojella tämän perhettä? Loppu antaa siihen viitteen. Tulos oli kuitenkin onnellinen. Näitä historian tähtihetkiä katsoo aina mielikseen, kun ne näin hyvin tulkitaan, oli tarkka todellisuus millainen hyvänsä. Jälleen vanha huokaus: kunpa meidänkin historiastamme osattaisiin… Saamme tyytyä arkielämän ankeisiin kuvauksiin ja sillä hyvä.

Pyörähdimme Kino Engelistä nurkan taa ja nautimme  mietteliäät lasilliset Dubonneta Salutorgetin kulmabaarissa, Edith Piaf lauloi taustalla. Kiitokset elämystä täydentävästä vinjetistä.

6.11.2014

Tulipa tiiviisti matkailtua ja edelleen kirjaa esiteltyä. Joskus tapahtumat kasautuvat.

Maanantaina harpoin ensin Yliopistoon ja kohtasin taas alumnit Runeberg-salissa. Tuula-Liina Varis vetää hyvällä kokemuksellaan kirjailtoja. Minun tehtäväni oli helppo, salintäysi kuulijakunta on akateemisen fiksua ja kuuntelevaa. (Vasta nyttemmin olen lukenut, että Tuula-Liina jarkyttyi kirjastani, varsinkin Paavolaisen opportunismista.) Mikko Varis meitä eturivistä avusti. Keskusteluakin käytiin ja kirjaa jonkin verran ostettiin.

Sateessa talsin Suomalaiselle Klubille, jossa alkoi seuraava sessio. Viimeisen kerran tällä tietoa kohtasimme H.K. Riikosen kanssa kuin keskisarjan nyrkkeilymestarit. J-P. Pietiäinen johdatteli, hyvin oli mies valmistautunut, jälleen vaivaton ja toivottavasti sisältörikas keskustelu. Herroja avec  riitti täälläkin seinustoille saakka. Lopuksi J-P tarjosi täyteläisen iltapalan kaikkine tarpeineen.  

Näin on Helsingin keskeiset salongit vallattu Olavi Paavolaisen siivellä. Elitestä kesällä aloitettiin, jatkettiin Bonnierin tiloissa WSOY:n juhlassa, edelleen Kämpin peilisalissa, Tieteiden talossa, Yliopistossa ja Klubilla on aiheesta todistettu. Lisäksi on keskuteltu Turun ja Helsingin messukeskuksissa. Välillä piipahdin Euraan ja  Hämeenkyrön Kirjakahvilaan, huomattavia areenoita nekin. Yleisöä on kertynyt, vaikka sähköinen kulttuurimedia ei ole aiheesta oikein syttynyt. Lehdistö sentään kohtalaisen vilkkaasti.

 Niinpä oli vaihtelua istahtaa tiistaiaamuna Flyben potkurikoneeseen ja lennähtää Kainuuseen. Keikka oli erinomaisesti järjestetty, Kajaanin kentällä oli vastassa Lassi Heikkinen, joka heilautti leppoisasti taksilla Suomussalmelle. Silmä lepäsi avarissa maisemissa, mutta murheitakin kuulin maakunnan taloudellisesta ja työllisyystilanteesta. Perillä Kiannon Kuohuissa oli vastassa kirjastotoimenjohtaja Ari Koistinen, joka otti tulijan varmaan hoitoonsa. Lounastimme ja menimme kouluun, jossa puhuin lukiolaisille kirjailijoiden suistumisista ja onnistumisista. Kuuntelivat ihme kyllä hiiskumatta.

Illan suussa sain tutustua kirjaston vaikuttavaan Kianto-kokoelmaan! Onhan hienosti järjestetty ja näyttävästi esiin pantu. Tänne komentaisin heti Hämeenkyrön päättäjät opintomatkalle, jos se vain olisi vallassani. Mikä ero rintamaiden Nobel-kirjailijan esittelyssä ja nälkämaan korpikirjailijan korostuksissa! Selailin myös Jalo Heikkisen mittavia Kianto-tutkimuksia, joista valitettavasti ei ole koostettu kunnon julkaisua. Avolouhoksena tutkimustyö on silti mittaamattoman arvokas. Siihen tahtoisin joskus kunnolla perehtyä. Kulttuurituottaja Joni Kinnunen on tilaisuuksiin toivon mukaan tyytyväinen, kiinnostus virisi taas Kiantoonkin.

Tilaisuus Paavolaisesta meni sujuvasti, taas huone täynnä, ja muutamia kysymyksiä heittelivät räväkästi rovasti-kirjailija Risto Kormilaisen johdolla. Mainio keikka, olin parhaassa vireessäni. Sain ent. rajavartijalta muistorikkaan valokuvan käynnistäni täällä 40 vuotta sitten Mikko Niskasen kanssa Kiantoa jäljittämässä. Palkitsin lopuksi itseni tyhjyyttään kumisevassa hotellissa poronkäristyksellä ja Lapin Kullalla. Iltapäivällä ehdin käydä Kuohujen puolella uiskentelemassa, siellä sentään väkeä riittää. Tapasin altaassa luokkatoverin, Anssi Tiisalan rouvineen! Täällä muhkea mies viettää mökillä eläkepäiviä metsästellen ja saunoen. Hauska tapaus.

Huh, siinäkö kaikki. Ei suinkaan. Aamulla piti lentämäni takaisin Helsinkiin, mutta koko yön jatkunut tiheä lumisade muutti maiseman satumaisen valkoiseksi. Aurat kolisivat, kinokset kasvoivat, kuusenoksat riippuivat paksun lumen painosta. Komea oli talven tulotuisku, mutta seurauksena lento oli – peruutettu. Mikäs siinä muu auttoi kuin jatkaa Lassin taksilla saman tien Kajaaniin: siellä lekottelet Kaukametsässä ja uiskentelet vuorostasi uudehkossa Kaukavedessä tunteja tappaen.

Vaan ei sekään luppoaika hukkaan mennyt. Altaassa tapasin tällä kerralla eversti evp Eero Kinnusen, joka tunsi kirjallisuutta ja tarjosi kyydin Paltaniemen kautta lentokentälle. Kiertelimme Eino Leinon lumisia maisemia, kävimme vanhempiensa haudalla ja näin Leinon alkuperäisen kotitalon nykyisine rakennuksineen. Hieno kierros. Kinnunen esitteli omankin talonsa upealla paikalla, ”Nocturnon” maisemissa. Ja sittenhän kone nousikin siniselle taivaalle! Onnellisesti päättyi kiinnostava Kainuun kierrokseni. Paavolainen levätköön nyt muutaman hetken rauhassa. Lukijat ahkerasti miestä pöllyttäköön.

Entäs Kianto? Mitä kuulunee nykyisin hänen rauhaansa. Luin matkalla Pyhää Vihaa (1908), vimmainen teos kieltämättä. Sain lisää Kiantoa matkaevääksi sekä kainuulaiset villasukat. Paljonkin löysin yhtäläisyyksiä Ikin ja Olavin väliltä: poseeraileva esiintymishalu, kiivas kapinallisuus, harrastus naisiin ja väkijuomiin… Mutta onpa erojakin: toinen korpeen vetäysi, toinen metropoleihin rienteli. Toinen kirjoitti 60 teosta, toiselle 7 kirjaa riitteli. Mitä vielä? Jätän pohdintaanne. Terveisiä vain Raija-Liisalle, perästä jotain kuulunee.

5.11.2014

Ensin säteilevä syyspäivä, sitten harmajan suhjuinen seisahdus. Paljon ulkotöitä ja sitten sisällä kirjojen äärellä. Hautausmailla käyty, niin Malmilla kuin täällä Hämeenkyrössä. Rakkaat vainajat puhuttelevat.

Tähän päivään jos mihin sopi lukea viimeiset parisataa sivua A. H. Tammsaaren suurpentalogiasta Totuus ja oikeus. Miten sen viidennen osan loppu olikin jäänyt odottamaan juuri oikeaa viritystä. Enpä muista yhtä komeita kuoleman kuvauksia kirjallisuudesta näin äkkiseltään. Kuinka nämä sinnikkäät raivaajaurokset Orun Pearu ja Mäen Andres viimein pääsevät kiistoistaan ja vaivoistaan.

Monumentaalinen on vanhan miehen kuolema, varsinkin kun sen kuvaa kuten Tammsaare omalla hitaan valmistelevalla, tyynen latautuvalla tavallaan. Liikutuin ihan oikeasti, ja sitähän ei usein enää sepitetyn kerronnan vaikutuksesta tapahdu. Teemana haave, kauan elätelty suuri suunnitelma, sen tuottamat pettymykset – ja viimein yllättävä toteutuminen, joen syventäminen, sen aloitus, joka murtaa väkevän miehen. Kuolema tulee juuri kun haave alkaa toteutua.

Nyt on vertailtava Linnan Pohjantähteen ja Akselin kuolemaan, jossa on samoja elementtejä. Hänhän kuolee harpatessaan ojan yli sille maapalalle, jonka menetyksestä hänen kapinansa alkoi ja joka on hänelle viimein palautunut. Alkuperäisen raivaajan Koskelan Jussin kuolema on proosallisempi, vailla tätä jylhää asetelmaa. Akseli on taistelijana lähempänä Tammsaaren sankareita, näitä viimeiseen saakka tappelevia pököpäisiä ukkoja. Lientymisen ja taittumisen sekä Linna että Tammsaare kuvaavat hienosti.

Nämä ovat perusteoksia, joista voi nähdä, mistä aineista ja kohtaloista nykypäivän keveän elämän laineilla hengailevat hemmot on alkuaan tehty. Minun isoisäni lähti Pahanojan kotitorpasta Helsinkiin onneaan etsimään ja valmisti pojalleen ja pojanpojalleen huomattavasti helpomman elämän. Mutta tunnistan jotenkin vieläkin sen kaukaisen kuminan, josta tämän nykyisen elämäni ainekset on pohjustettu. Rikkinäisiä ja tajuamattomia vaiheita on meillä itse kullakin takanamme aivan kuten Tammsaaren sankarilla Indrekillä. Joka sanamukaisesti kantaa vanhan isänsä kuoleman syliin ja samalla tajuaa pitkän linjan, jonka päätepisteenä hän vaeltaa.

Mikään ei tuota niin hyvää, niin puhdistunutta oloa kuin suuri kertomataide. Samaan pyrkivät kaikki taiteet, mutta eikö ihmisluonteiden ja heidän vaiheittensa ytimiin pääsekin parhaiten juuri sanataide, jonka kaikki ymmärrämme. Tulee tuo pohjimmainen oivallus: nyt ymmärrän itsestänikin vähän enemmän ja osaan asetella oman elämäni rakennuspalikoita parempaan järjestykseen.

Suomentajan Juhani Salokanteleen loppusana selittää romaanisarjan taloushistorialliset juuret valaisevasti, mutta minuun lukijana tekivät ihmiskuvat suurimman vaikutuksen. He kun eivät ole yksitasoisia sankareita tai huijareita, vaan paljastavat itsestään jatkuvasti odottamattomia kerroksia, uusia vaikuttimia, liikkuvia ja osin tiedostamattomia motiivejaan. Näin kertoja pitää suuren tarinan liikkeessä, vaikka pintakerros voi vaikuttaa hitaalta ja jahkailevalta. Jotakin uutta on aina ovella, tulossa. Ja kun ratkaisuja tulee, ne jysähtävät ja yllättävät, vaikka tajuamme että juuri niin piti käymän.

Ajattelen myös Sillanpään hienoa novellia ”Vanha valtias” kokoelmasta Maan tasalta. Pärsän vaarissa on samaa komeutta kuin Pearussa ja Andreksessa, ehkä myös Akselissa. Pärsän vaarin elämä murtuu, kun hän saa kuulla, että hänen poikansa on myynyt maata. Se ei sovi vanhan talonpojan maailmankuvaan. Uusi aika iskee hänet hengiltä tällä uutisella. Sillanpäähän kierryn taas takaisin, paristakin syystä.

Myös Vargamäessä pidetään kiinni vanhasta kaikin voimin, Pentinkulmalla vähän höllemmin. Kolme kirjailijaa, kolmenlaisia sankareita, perimmältään kaikki samasta puusta veistettyjä. Omista eduistaan kynsin hampain kamppailevia. Pirullisen sitkeitä. Yrmeitä ja kovakalloisia. Itseään kohtaan säälimättömiä. Eivät helli lähimpiäänkään. Vain Tammsaaren henkilöt keskustelevat jatkuvasti Jumalansa kanssa. Vain heillä on syvempää elämänkatsomuksellista etsintää. Sillanpäällä ja Linnalla kertojat huolehtivat maailmankuvasta, henkilöt eivät sillä päätään vaivaa. Onkohan siinä jokin kansanluonteiden ero, kahden puolen Suomenlahtea?

3.11.2014

Kjell Westön pohjoismainen palkinto on ansaittu, hieno juttu. Ihmettelen vain kielipoliittista jakolinjaa meidän mediassamme: palkinto noteerattiin asiallisesti ja laajasti ruotsinkielisessä, mutta varsin pienesti suomenkielisessä julkisuudessa. Eikö ruotsinkielinen kirjailija olekaan koko kansan edustaja, sentään Runebergin ja Topeliuksen perinteen jatkaja.

On syntynyt uusi sankaritoimittajien polvi, nämä jotka pelottomasti kiertävät maailmaa ja kertovat meille mitä sinne kuuluu. Ei ollut yllätys, että journalistipalkinto myönnettiin Heikki Aittokoskelle, joka on pyörinyt väkkäränä maailman kuumissa kolkissa ja raportoinut niistä ahkerasti. Myös Kanava-palkinnon saaja Kalle Kniivilä on ansioitunut ulkomailla, Putinin Venäjällä. Hänen kirjansa kannattaa ilmeisesti mitä pikimmin lukea, siitä selviää kuulemma Putinin kansansuosion syy. Kirja on kirjoitettu ennen Krimin valtausta ja Ukrainan tapahtumia, jotka ovat vain nostaneet Putinin suosiota.

Otavamediassa oli ajankohtaisen journalismin kunniaksi suuri tilaisuus, jossa tapasin harvinaisempia tuttuja kuten Yrjö Sepänmaan, jonka kanssa ennen vanhaan kalistelimme siitä, onko tarpeen kuvata kirjailijan elämää. Yrjö oli puhdasoppisesti tekstikeskeisen tutkimuksen linjalla ja siirtynyt nyttemmin ympäristöestetiikkaan. Eläkkeellä on hänkin jo Joensuun yliopistosta. Totesimme että tapaamme liian harvoin.

Touko Siltalan kanssa oli miellyttävää muistella vanhaa kustannuskonkaria Ville Viksteniä, jonka Touko tunsi läheisesti. Ville seurasi kuulemma viimeiseen saakka uutta kaunokirjallisuutta ja lausahteli teoksista parin lauseen ytimekkäitä kommentteja. Siinä viisas mies, joka pihtaili omia kirjoituksiaan. Minullakin on vielä hyllyssä Villen vihkonen Runosta ja tulkinnasta. Olisi voinut tuottaa lisää sen tasoista tekstintutkimusta.

Paavolais-kirjasta tulee hyviä kommentteja, jopa paneutunutta kritiikkiä hiljalleen. Jukka Parkkari kirjoitti oikein hyvin viime KU-Viikkolehdessä sekä Riikosen että minun opuksista. Aina ilahtuu, kun kriitikko on vaivautunut todella perehtymään aiheeseen. Mainiosti kritikoi Kyösti Salovaara blogissaan kirjaani: kriittinen kärki virkistää, jos se on hyvin perusteltu ja omakohtaisesti ajateltu. Kyöstiä sieppasi jonkin verran kirjani ironinen ote ja kritiikki Olavin vaihtelevaa poliittista roolia kohtaan.

Tästä puhuimme Lasse Lehtisen kanssa Otavamedian palkintotilaisuudessa. Lasse kertoi myös havainneensa ympäristössään murhemieltä sen johdosta, että riisun Paavolaisen gloriaa ja puran jo vakiintunutta tarinaa hänen profeetallisesta näkemyksestään Synkässä yksinpuhelussa. Tätä en suuremmin sure enkä sitäkään kritiikkiä, joka koskee liian pyöreitä lähdeviitteitä. Etsivä löytää kyllä tarkat lähteet. Lea Toivola hyökkäsi tästä kimppuuni ja muistutti myös jostain Saksan kuvauksen puutteesta, mutta menköön Paavolaisen tiliin sekin.

Eloisaa keskustelua voi vielä olla tulossa, vaikka Karo Hämäläinen myönsi hieman pettyneenä, että Parnasson repäisevä kaksinpuhelu ei ole herättänyt mietteitä eikä vastineita kirjallisuudentutkijoiden piiristä. Vain yksi älähdys on tulossa joulukuun numeroon. Karo arveli syyksi sitä, että tutkijat eivät lue Parnassoa. Mitähän he siis lukevat? Omaa Avaintaan ehkä.

Kerään vasta rohkeutta katsoakseni, mitä Erkki Tuomioja on kirjastani arvellut. Hänellä ainakin on tietämystä ja kanttia, omaa tutkimusta samoilta ajoilta. Palattava näihin ja muihin. Risto Volasen aatehistorialliset esseet blogissaan ovat arvokkaita nekin. Hänellä on selviä vaikeuksia sulattaa vähän uusiksi ravisteltua Paavolais-kuvaa. joten kirjani on siltä osin päässyt keskustelua kirvoittavaan tavoitteeseen.

Palkintoviikon jälkeen seuraa lisää palkintoja. Omaan Kanava-ehdokkuuteemme olimme Maarit Tyrkön kanssa hyvin tyytyväisiä, päävoitto olisikin ollut kohtuuton, kun yksi palkinto on jo plakkarissa tältä syksyltä. Eipä silti, ei lisäkään pahaa tekisi. Kirjallisuus elää osaltaan näistä urheiluhenkisistä kilvoitteluista, joita yleisön on helpompi seurata kuin syventyvää kritiikkiä.

Nyt maalle hiljaisten pyhien viettoon.

31.10.2014

Sunnuntaiaamuna kohtasimme Hannu Riikosen kanssa klo 11 vanhaa talviaikaa. Aino-sali tuli  ajankohdasta huolimatta täyteen ja pääsimme hyvään vauhtiin Jukka Petäjän rutinoidulla johdolla. Tunnemme toisemme jo niin hyvin, että yllättäviä räsähdyksiä ei tapahdu. Solidisti panimme taas Paavolaista paikalleen. Signeerauksiakin sain jaella.

Messuilla on miellyttäviä rönsyjä. Perjantai-iltana kirmailin ensin Viron lähetystön vastaanotolle ja heti perään Marjan kanssa avec-kutsulla Ruotsin lähetystöön. Nämä ovat traditionaalisia tilaisuuksia, joissa tapaa suuren joukon messujen osanottajia. Viron kutsuilla sain jatkaa keskustelua Tiit Aleksejevin kanssa, ja kuulin hänen vielä valmistelevan trilogiansa kolmatta osaa, Jerusalemin valloitusta. Hannu Oittinen on valmiina kääntämään. Aleksejevin kaunis puoliso kiitti haastattelussa esittämääni kolmiloikkavertausta: Tiitin keskiloikka on lyhyempi ja matalampi kaiketi sen takia, että viimeiseen ratkaisevaan saadaan riittävästi korkeutta ja venytystä.

Kuulin että Maimu Bergin ja Anu Saagimin muotikeskustelu messuilla oli hyvinkin räiskyvä ja harmittelin, ettei se osunut ohjelmaamme. Upea hahmo on Anu, rakastettava myös kohtalonsisareni Maimu (olemme päivälleen saman ikäisiä). Piret siellä virkeänä pyörähteli ja toivottavasti miettii kirjojeni käännösmahdollisuuksia entistä määrätietoisemmin.

Ruotsin lähetystössä hakauduimme hauskaan keskusteluun Jari Tervon kanssa, joka oli taas verbaalisessa vireessä. WSOY:n vanhoja aikoja tuli muistelluksi ja eritoten kustantajien kunniaveteraania Ville Viksteniä, josta Pekka Tarkka kirjoitti syvällisen nekrologin. Muistutin Jaria vaatimattomasti siitä, että olen hänen ensimmäinen keksijänsä. Ylioppilaskunnan kulttuurikilpailujen runosarjassa nostimme tämän Tervon voittajaksi Arvo Salon kanssa. Olin raadin puheenjohtaja. Jari piti tätä huomattavana ansiona urallani.

Jatkoimme iltaa vielä tovin teellä Matti ja Marketta Klingen luona, heillä on vaivaton tapa vinkata silloin tällöin jatkoille komeaan kotiinsa, missä kirjahyllyt ja isännän maalaukset peittävät korkeat seinät. Matti esitteli vasta ilmestynyttä runokokoelmaansa! Vastoin odotuksia se ei näytä olevankaan mitallista perinnerunoutta, vaan tiheätä ajatusrunoutta. Löytyi sentään yksi heksametrinenkin ruotsin kielellä, sain testata sen mittaa ääneen lukemalla – virheettömältä vaikutti. Matti muistaa yhä  minun heksametrirunoni, jonka ultimuksena esitin promootiossa presidentin linnassa yleisen seppeleensitojattaren Salla Kekkoasen kunniaksi. Pitäisikö minunkin jatkaa runoilijan sarkaani?   

Tietysti messupaikallakin tulee kierrellyksi ja tavatuksi monia tuttuja. Kustantajan aseenkantajat Joni Strandberg ja Anssi Mäkinen isännöivät ansiokkaasti paria istuntoa Terra Novassa, missä meno ja meteli yltyvät aina iltaa kohti. Mukavinta on kuitenkin penkoa antikvaarisia kirjapöytiä ja tehdä löytöjä. Mika Waltari -seuran standillä täytyy aina poikkeilla, uuden loistokkaan vuosikirjankin julkistimme Wine Cornerissa. Jukka Parkkisen toimittama julkaisu on säilyttänyt tasonsa, erityisen tärkeä on Waltarin saksantajan Andreas Ludden suomeksi (!) kirjoittama essee suhteestaan Waltarin teoksiin. Liian vähän meillä on laadullisesti selvitetty teosten välittymistä ulkomaille.   

Siinä taisi olla messujen antia riittämiin. Ai niin, olihan ilahduttava tapaus sekin, että olen yhtenä ehdokkaana Kanava-palkintoon. Kymmenikkö julkistettiin  torstaina, ja palkinto jaetaan jo ensi torstaina. WSOY on ainoa kustantaja, jolla on kaksi ehdokasta: Maarit Tyrkkö ja mä. Mutta siellä on monia kiintoisia teoksia, joista Ville Pernaan visainen tehtävä on valita paras. En tohdi veikata mitään, kun en tunne kirjoja lähemmin. Mutta iloisia olimme Agneta Rahikaisen kanssa siitä, että kirjailijaelämäkerrat alkavat päästä arvostuksen pannasta: hänen Edithinsä on myös vahva ehdokas. Siinä puretaan Södergraniin iskostuneita myyttejä tarmokkaasti.  

Kun messukohina on ohi, tulee toivon mukaan viimeinkin aikaa lukeakin näitä kirjoja. Se kai kuitenkin on pääasia. Muutamankin suusta kuulin, että kirja ei taida sittenkään olla kriisissä – ei ainakaan messujen yleisöryntäystä silmäiltäessä. Pari divaristia vahvisti kaupan käyneen vilkkaasti, varmaan kustantajien osastoilla vieläkin vilkkaammin. Jatkakaamme kirjallista syksyä.

27.10.2014

Tukholman muistot uhkaavat jäädä jo kirjamessujen alle. Tuli vähän kiire, kun piti lukea virolaisen Tiit Aleksejevin historiallisen romaanin kaksi ensimmäistä osaa parissa päivässä. Piret Saluri pyysi minua haastattelemaan messuilla kyseistä kiinnostavaa kirjailijaa, mutta Sammakko ei saanut kirjoja ajoissa postiin, toista ei valmiiksikaan. Sain kelata pdf:ää, ensimmäinen lukemani sähköinen kirja! Sujui aika sukkelasti.

Uppsalasta kuitenkin sen verran, että olipa hauska verestää muistoja – viimeksi olen käynyt yliopistokaupungissa vuosikymmeniä sitten. Tuomiokirkko tekee edelleen jylhän vaikutuksen, onhan siellä yhteisen historiamme pyhä hautamuisto, Kustaa Vaasan. Juhana herttuakin siellä ikiunia vetelee Katarina Jagellonican lokoisessa seurassa. Tuli mieleen, että Ruotsin historiaa olisi hyvä joskus kerrata.

Tietysti kuulimme myös Pekka Töpöhännän vaiheista Uppsalan kujilla ja ullakoissa, näimme yliopiston mahdikkaan kirjaston ja liukenimme lounaalle mainioon majataloon vanhaan kaupunkiin pyöreiden hautakumpujen äärelle. Sivistystä kartuttanut kiertue.

Viimeisenä matkapäivänä sunnuntaina ajoimme metsähautausmaalle, joka on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi. Eero Ninikosken johdolla löysimme päänähtävyyden, Greta Garbon haudan. Hautausmaa oli laaja hyvin hoidettu nurmikenttä, puita harvakseen; siinä suhteessa Tallinnan vastaava hautausmaa teki luonnonmukaisemman vaikutuksen.

Kun vielä selvitimme toisen perintökohteen, Drottningholmin linnan saleineen ja laajoine maalauksineen, gobeliineineen, seinäkankaineen, olikin matkan mitta täyttynyt. Ihmeen paljon mahtui kolmeen päivään. Ari Suutarla oli suunnitellut päivät tarkasti, ohjelma tiivis mutta ei ähkyä tuottava. Seuran iskujoukko vaikutti hyvinkin tyytyväiseltä. Sääkin suosi: leutoja syyspäiviä. Sitä sukellusvenettä ei vain tuntunut saaristosta löytyvän.

Niin lensimme Brommasta kotiin ja kuulimme, että tätä historiallista lentokenttää ollaan sulkemassa, kun uusi hallitus keksii uusia metkuja. Oppaamme Hillevi epäili, ettei hanke toteudu, joten olkaamme levollisella mielellä. Mainitsinko, että Sillanpääkin käytti Bromman lentokenttää kahteen otteeseen. Ensimmäisellä lentomatkallaan 1938  hän otti miljoonan markan henkivakuutuksen.

Ja nyt siis jo täydessä kirjamessujen kuhinassa. Otimme alkumaljat meillä keskiviikkoiltana, seurassamme vanhaa konnastoa Salon Matti ja Carita, Vesa ja Jane sekä Kristina Carlson. Rattoisa, osin räiskähtelevä ilta. Marja oli taas latonut pöytään kaikenlaista pikkuherkkua. Ja sitten vain liikkeelle.

Tiit Aleksejev osoittautui sympaattiseksi ja teräväksi keskustelutoveriksi. Hänen ensimmäistä ristiretkeä kuvaavan trilogiansa ensimmäinen osa Pyhiinvaellus on repäisevää luettavaa. Konkreettisesti ja todentuntuisesti hän tuo esiin jatkuvat taistelut ja rähinät ristiretkellä, Konstantinopolin valloituksen miltei Waltarin hengessä, väkivallan ja uskonnollisen ekstaasin. Toinen osa Väkevä kaupunki seisahtaa valloitettuun Antiokiaan, Syyrian pääkaupunkiin. Ajankohtaisilla paikoilla kuljetaan.

Ohut tummansävyinen rakkauskertomus täyttää piirityspäivät. Romaani alkaa muistuttaa kovasti Waltarin Johannes Angelosta, jonka Aleksejev reilusti myönsikin. Hän osoittautui Waltarin ihailijaksi ja jopa keräilijäksi. Mutta kertojan otteeltaan hän on aivan toisenlainen: lyhyin ilmavin lausein, välillä lähes lyyrisen proosarunon tavoin ja runsain repliikein hän taivaltaa halki historiallisten kerrostumien. Historiantutkijan koulutus antaa hänelle vankan pohjan. Odotan kovasti romaanisarjan päätöstä, Jerusalemiin saapumista.

Mutta nyt on jatkettava messuja ja riennettävä muutamiin uusiin tapaamisiin, niistäkin aikanaan.

24.10.2014

Reisen-hotelli on paras ja koettu Tukholmassa. Siinä Sillanpääkin asui Nobel-matkallaan 1939 ja joskus muulloinkin. Se on sataman tuntumassa, meri edessä ja näkymä Skeppsholmenille. Kuninkaanlinna kumottaa vieressä. Lyhyt kävelymatka siltoja pitkin uudempaan keskustaan. Hotellista on tullut muodikas kylpylä, mutta ei se ole tyyliä turmellut.   

Perjantai-iltana kävelimme Dramateniin, jossa ensi kerran katsoin jonkun Per Olov Enquistin näytelmän kaiketi 1973 ja kirjoitinkin siitä arvion Demariin. Suuren Strindberg-seminaarin esityksiä seurasin siellä 1981. Ingmar Bergmanin ohjaama Fröken Julie jäi totisesti mieleen. Nyt oli ohjelmistossa Shakespearen Rikhard III, jota Eeva-Liisa H oli kiihkeästi suositellut eikä syyttä.  Harvoin näkee niin puhdasta, pelkistynyttä ja samalla hyytävän tehokasta näyttelemistä! Jonas Karlsson on pääroolissa fanaattisen hyvä, tulkitsee pienimmät vivahteet sormenpäilläänkin. Muistamme hänet myös hienon tv-sarjan nuorena Strindberginä ja viimeksi  elokuvassa Vadelmavenepakolainen.

Muistini mukaan Kalle Holmbergin ohjaama esitys Helsingin Kaupunginteatterissa – oliko jo 60-luvulla – melusi enemmän, otti joukkoja, karkeuksia, näyttäviä sisääntuloja. Yrjö Järvinen oli pirullisen piinaava Rikhard, ei siinä moittimista. Mutta tämä tulkinta toimi ilmaan mitään ylimääräisiä tehoja. Teksti eli ja hengitti! Ja huomio Suomen teatterinjohtajat! Kaikki näyttelivät ilman poskimikrofoneja ja ääni kantoi permannon takaosaan jokaista kuiskausta myöten. Älkää antako näyttelijöiden löysäillä ja rappeutua puheilmaisultaan!

Ylentynyt tunnelma kantoi kauan. Tosin näytelmän eetos on mitä yksinkertaisin: joka miekkaan  tarttuu, se miekkaan hukkuu. Verenvuodatus kääntyy vallantavoittelijaa itseään vastaan. Voisihan sanomaa pitää profeetallisen ajankohtaisenakin. Käsiohjelma on toimitettu monin valaisevin essein, siinäkin meillä tahdotaan nykyisin laiskotella. Käykää hyvät ihmiset Dramatenissa, jos matka sattuu tukkikylään.

Reisenissa on sekin hyvä puoli, että mieliharrastukseni Gamla Stanin kujien kiertely onnistuu vaivattomasti – sen kun käännyt hotellin lähimmältä nurkalta selustaan päin. Österlånggatan tulee pian vastaan ja jatkuva ihmisvirta, gallerioiden ja pikkuputiikkien korttelit. Jossain vernissauksessakin poikkesin ja sain lasin valkoviiniä. Divarit ovat vähiin päin kadonneet, mutta yksi hauska löytyi – tosin ei ostettavaa. Ennen vanhaan tein paljon löytöjä varsinkin Västerlånggatanin puolelta.

Mutta lauantailenkin päälöytö oli plakaatti huomaamattoman korttelin suulla Svartmangatanilla: samana iltana Bellman-konsertti! No sinne tietysti oli mentävä. Pieni Baggen-niminen kellariloukko täyttyi 14 kuulijasta, me joukossa Ullan ja Acken kanssa. Ulla tietysti kaimansa Winbladin kunniaksi. Trubaduuri Thord Lindé heittäytyi antaumuksella itsensä Bellmanin rooliin, illan otsikkona Ständigt denne Fredman. Kerrassaan rehevä esitys, josta nautimme täysillä kymmenen muun kuulijan kanssa. Siellä todistettiin että Carl Mikael on itsekin käynyt tässä kellarissa viiniä maistelemassa. Eihän voinut olla aidompaa iltaa. Yhdyimme riemukkaasti loppulauluun Tycker du att grafven är för djup nå välan, så tag dig då en sup… otimme ryypyn ja päätimme kuolla tyytyväisempinä.

Muutama askel alas Österlånggatanille ja olimme lippujen alla Gyldene Fredenin ovella. Turha mainita, että tänne Sillanpääkin erehtymättömästi osui kaikilla Tukholman matkoillaan. Ulla oli onnistunut varaamaan kuuden hengen pöydän, ja sen ääreen istahtivat seuraksemme  myös Helinä ja Pirkko. Matkanjohtajan Ari Suutarlan seurue oli jo hyvässä vauhdissa naapuripöydässä. Nautimme herkullisia kaalikääryleitä ja hehkuvaa viiniä ja tunsimme itsemme ikitukholmalaisiksi.  

Tarjoilijamme vahvisti ylpeyttään turhaan salaamatta, että tämä on maailman vanhin yhtäjaksoisesti samalla paikalla toiminut ravintola! – muistaakseni vuodesta 1728 tai jotain semmoista. Kunnianarvoisaa. Malja paljon nähneille seinillesi, Gyldene Freden!

Ja vieläkin jäi kerrottavaa, kokonainen Uppsalan matka ja Drottningholm, joista siis tuonnempana.

21.10.2014

Onhan se tuttu kylä ja meidän kaikkien suomalaisnuorten ensimmäinen ulkomaa aikanaan, mutta  ihmeesti siellä edelleen  näkee monenlaista vaikuttavaa. Nytkin Nordiska Kompanietin koruosasto ryöstettiin, lähellä ammuskeltiin ihmisiä ja vierasta sukellusvenettä jahdattiin ympäri idyllistä saaristoa, jonka läpi juuri purjehdimme Mariellan rauhallisessa kyydissä. Sellainen kansankoti.

Meidän tunnuksemme oli F. E. Sillanpää ja Nobel 75. Kirjailijan nimikkoseuran iskujoukko halusi palauttaa mieleensä kunnian päivät syksyllä 1939. Niinpä miehitimme Gamla Stanin Pörssitalon Nobel-museon tarkkaavaisin katsein. Aivan oikein, sieltä Sillanpää löytyikin, eikä siellä juuri muita suomalaisia kirjailijoita näkynyt. Hienosti ovat museonsa järjestäneet, sen muistin vanhastaan, olinhan täällä viimeksi esitelmöimässä syksyllä 2006.

Museon intendentti Peter Zander vieraili Hämeenkyrössä edellisenä vuonna, jolloin nimikkoseuramme juhli 30-vuotista taivaltaan. Kieltämättä häntä hiukan huvittivat ne matalat majat, joita kunnioitamme ainoan Nobel-kirjailijan kotimuseoina. Nyt emme Peteriä tavanneet, mutta matkan vaiheissa neuvottelimme suvun päämiehen Sakari Sillanpään ja professori Aarne Laurilan kanssa Saavutuksen kirjailijahuvilan tulevaisuudesta. Jotakin lysähtäneelle tontille olisi viimein tehtävä!

Myös Nobel-summa tarkentui: kun Sillanpään saama palkinto 2,1 miljoonaa kruunua vastasi lähes 3 miljoonaa silloista markkaa, vastaa summa tänään noin miljoonaa euroa,  joka on edelleen tämän palkinnon käypä arvo. Se on pyritty pitämään ennallaan vuosien halki, ja siinä on onnistuttu. Kirjallisuuden palkinnon on miltei aina saanut yksi henkilö, kun tieteiden palkinnot tänäkin vuonna jaettiin kaikki kahden tai kolmen kesken.

Kerran (1935) kirjallisuuden palkinto rahastoitiiin eikä jaettu ollenkaan. Juuri niinä vuosina Sillanpää oli vahvimmillaan kärkiehdokkaiden joukossa. Omassa esitelmässäni osoitin jälleen kerran, että palkinto ei suinkaan tullut vain  talvisodan saattelemana, vaan sillä oli pitkät ja vaiheikkaat juuret. Mutta sitkeä myyttihän ei siitä mihinkään heivahda.  Silti kannattaa aina muistuttaa, että vielä syksyllä 1939 Sillanpää voitti tiukoissa äänestyksissä Herman Hessen ja Johan Huizingan, eikä sotaa silloin vielä lokakuussa pidetty edes todennäköisenä. 

Myös muistelimme Sillanpään ja vajaan perheensä vaivalloista matkaa noutamaan palkintoa joulukuussa, jolloin sota oli jo syttynyt. Missä ja tarkkaan ottaen milloin Nobel-illallinen silloin nautittiin? Millainen oli silloin juhlamenu? Siitä lupasi tarmokas oppaamme Hillevi ottaa vielä selvää. Joten vielä perästä kuulunee. 

Seurueestamme muutama oli yrittänyt lukea tuoreen nobelistin Patrick Modianon teoksia, mutta ei kuulemma oikein sytytä. Hienostunutta ja sisäänpäin kääntyvää proosaa, mutta elämän tuntu puuttuu. Kohta voidaan paremmin tarkentaa, kun suomennoksia alkaa taas ilmestyä. Onhan sarjassa monia, joiden tuotanto on aikojen saatossa haalistunut.

Kävimme myös Blå tornetissa muistamassa kotimuseon isäntää 1908-1912 eli August Strindbergiä, joka ei koskaan Nobelia saanut, vaikka oli 60-vuotispäivänsä tienoilla 1909 ikään kuin itsestään selvä ehdokas. Hän oli liian kiistanalainen kotimaassaan, ja Akatemia päätti hänen sijaansa palkita Selma Lagerlöfin. Mahtoi Augustin muoto silloin mustua… Strindberg oli Sillanpään suuria esikuvia, niin erilaisia kuin he kirjailijoina ovatkin. Siitäkin muistutin laivalla menomatkalla pitämässäni esitelmässä. Lounasta nautimme lähellä Drottninggatanin varrella Rydbergin matsalissa, jota voimme hyvillä mielin kaikille suositella.

Strindbergin askeettinen trerummare tekee kävijään vaikutuksen, samoin täyteläisesti järjestetyt näyttelyt. Ingmar Bergmanin suhde Strindbergin dramatiikkaan tulee todella eläväksi monin näyttein. Ja liikuttava on edelleen se kirjailijan musta hautaristi – AVE CRUX, SPES UNICA – jonka eräs jäänne on museossa nähtävillä.

Kateeksi käy, kuinka tyylikkäästi ja suurella huolella ruotsalaiset muistavat klassikoitaan. Meillä Helsingissä ei ole yhtä ainoaa kirjailijamuseota! Nyt sentään olisi yksi kuin tarjottimella saatavilla, mutta kuinka käynee lopulta Mika Waltarin kodin Tunturikadulla? Aarne vanhana kunnallispoliitikkona yhtyi käsitykseen, että siinä olisi erinomainen Helsingin kuvaajan kotimuseo, kun vain toimeen tartuttaisiin.  

Mutta tämähän oli vasta matkamme alkusoittoa, joten raportointia on vielä jatkettava. Näimme Dramatenissa fanaattisen hyvän Rikhard III:n, retkeilimme Uppsalaan ja kuulimme itseään Carl Mikael Bellmania Gamla Stanin kellarissa, josta kaikesta enemmän matkaraporttini toisessa osassa.

20.10.2014

Kirjan markkinointi on monipuolista hommaa. Vaikka ei itse kovin innokkaana työntyisi stradalle, tilaisuuksia järjestyy. Hyötyväthän sekä kustantajat että kirjailijat, niin tiedotusvälineet kuin ehkä  jotkut lukijatkin, joten mikäs siinä.

Nyt on juuri kuumin aika Helsingin messujen alla. Samaan aikaan kun todelliset tähdet Sofi ja Katja sekä joukko dekkaristeja ja lastenkirjailijoita paistattelivat Frankfurtin jättiläishalleissa, mekin täällä kotimaan kolkilla osaltamme vähän pinnistelimme.

Lauantaina oli perinteiden mukainen kotimarkkinajuttu Hämeenkyrön Kirjakahvilassa kirjaston tiloissa. Jussi noitui ystävällisesti, että nämä Panun tilaisuudet on siitä hankalia, että  joutuu kantamaan selkä vääränä lisätuoleja. Mukavaahan se, että tutut sarvipäätkin tulivat joukolla Paavolaisesta kuulemaan. Keskusteltiinkin vilkkaasti, kun paikalla oli yksi Paavolaisesta gradunsa tehnyt nuori mies ja muutamia kirjan jo lukeneita. Oikein virkeä ja lämmin tilaisuus.

Sitten tehtiin ehkä kirjaviihteen historiaa, sillä sain yllättävän kunnian esittää itseään Olavia Kämpissä tv1:n Stradaa varten. En aavistanut mihin silmukkaan pääni pistin! No itsehän ideoin itselleni roolihahmon, mutta maanantai-iltapäivän mittaan kehittyi yhä hurjempia ideoita hotellihuoneessa, jossa oli tarkoitus tavata nuori naiskirjailija ja tarkastella hänen runojaan. En ole koskaan ollut näin ihanassa kirjailijahaastattelussa, se on myönnettävä. Hirvittää vähän mitä siitä tarttui kuviin. Onneksi olemme Tukholmassa, kun ohjelma perjantai-iltana tulee ulos.  

Vielä huomattavasti maltillisempi kirjatilaisuus Eurassa, minne oli ensin aikomukseni vain poiketa Hämeenkyröstä Helsinkiin palatessani, mutta aikataulu muuttui, ja sinne vain tuuppaat Citikalla pimeään syysyöhön Helsingistä Satakunnan laitamille ja takaisin.  En meinannut löytää oikeata kouluakaan Kiukaisista, seisoimme ensin väärässä paikassa erään rouvan kanssa, joka vakuutti olevansa tulossa samaan kirjailtaan.  Piha oli täynnä autoja, sisällä menossa vanhempainilta. No minut noudettiin sitten oikeaan paikkaan, ja juttu saatiin kulkemaan. Kiitollisia kuulijoita riitti sielläkin, karjalaisen kirjallisuuden viikkoa vietettiin. Ja sitten takaisin pimeää Porin tietä  kuunnellen Radio Puheesta Romania-matsin vauhdikkaita alkuvaiheita, mutta maalia ei vain tullut.

Näissä kohtaamisissa ei ole suurta kansainvälistä hohtoa, mutta tapaa näissäkin lukijoita ja saa läheisen kosketuksen kuulijoihin. Frankfurtissa kaikki on sujunut kuulemma loistavasti, niin ainakin kuulin mukana olleiden vakuuttavan Roman Schatzin radio-ohjelmassa. Outoa kuulla kerrankin suomalaisten kiittelevän itseään. Suomalainen kirjallisuus viettää nyt juhlaviikkoja.

Sen kunniaksi sonnustaudumme kohta mekin  Tukholmaan muistelemaan Sillanpään monivaiheista Nobelia, joka hänelle lopulta myönnettiin 75 vuotta sitten. Ari Suutarla johtaa Sillanpään Seuran turneeta, monenlaista on ohjelmassa, joten reissusta sitten tuonnempana. Ja jos joku sattuu vilkaisemaan sitä Stradaa, niin syyttäköön itseään. Itseironia ei ole vakavien kirjallisuusohjelmien vakiovirityksiä.    

16.10.2014