Panu Rajala

   Timo Malmi ohjaili askeleitani Tampereella.

Ovatko Tulenkantajat muka joku tamperelainen taiteilijaryhmä? Ilmiö syntyi Helsingissä 1920-luvun puolenvälin paikkeilla ja eli repäisevää elämäänsä seuraavan vuosikymmenen alkuun. Helsinkiläisissä kahviloissa, ravintoloissa ja bokseissa ryhmän jäsenet hurjastelivat. Joskus he retkeilivät Lohjalle Arvid Järnefeltin maatilalle tai Kivennavalle leikkimään itämaista eksotiikkaa Olavi Paavolaisen kotiin Vienolaan. Mutta että Tampereelle? En muista kuulleeni.

Kysymys välähti mieleen, kun vierailin Tulenkantajien kahvilassa Hämeenpuiston varrella. Eivätkö nämä jälkitulenkantajat ole nyt aivan evakossa? Kalskahtavan  Tulenkantajat-palkinnonkin ovat perustaneet.  No jaa, saahan irtonaisen idean aina siepata ilmasta. Helsinkiläisiä ei ole enää kiinnostanut.

Mutta tarkemmin ajatellen: pari keskeisintä ja varhaisinta tulenkantajaa oli totta vieköön Tampereelta kotoisin. Kerttu Sirén eli Elina Vaara oli perustamassa Nuoren Voiman Liittoa aivan 20-luvun alussa; sen piiristähän  Tulenkantajat sitten nousivat parnassolle. Elina tunsi Klasun kasvatin Yrjö Jylhän ja oli tämän kanssa kirjeenvaihdossa. Helsinkiin muuttaessaan nämä nuoret lahjakkuudet   iskeytyivät pian Olavi Paavolaisen lähipiiriin. Joten suotakoon Tampereelle pari arvokasta pistettä Tulenkantajain runoilijapörssissä.    

Sinänsä kodikas paikka tuo runollinen kahvila Hämeenpuistossa. Siinä on tosiaan vähän samaa henkeä kuin Pariisin kuuluisassa Shakespeare Companyssä. Runoilijat  tapaavat yleisöään, hyllyjen sokkeloissa voi tehdä kirjalöytöjä. Intiimejä kirjallisia tilaisuuksia järjestetään. Sellaisessa istuskelin Timo Malmin kuulusteltavana. Huoneeseen istahti toistakymmentä kuulijaa, useimmat tuttuja vuosienkin takaa. Seurasi rattoisaa rupattelua, vaivattomin kirjailijahaastattelu tänä syksynä.

Maalailinkohan liiankin mustaksi tulenkantajien hurmoksenhohtoista taivalta? Olihan joukon keskuudessa ristiriitoja, oli huumeita, pirtua ja  sairauksia, oli köyhyyttä, kiipeilyä ja itsemurhia. Mutta oli myös runon lentoa, nuoruuden uskoa ja aitoa elämänhurmaa. Oli visioita totta tosiaan, kaipuuta jonnekin uuteen ja kaukaiseen, pois sodanjälkeisestä Suomesta, edes mielikuvituksen siivin. Jos sitten heikoimmat sortuivat, monista kasvoi keskeisiä kirjailijoita.

Timo tarjosi salaattia ja lasin viiniä Venlassa (kovin kirjallisia paikkoja täällä) minkä jälkeen jatkoimme iltaa TT-kahvila Kiven Runo-karaokessa. En ollut sellaisestakaan ennen kuullut. Nuoret ja varttuneemmat kyvyt lausuivat omia runojaan jättämänsä ilmoittautumislapun mukaisessa järjestyksessä. Juri Lindeman välillä lauloi ja soitti kitaraa, teatterisukuinen kaveri. Kahvila täpötäynnä innokkaita runoilijoita ja heidän yleisöään. Oli uskottava Tampereen runoihmeeseen, kun sen omin silmin näki ja korvin kuulikin.

Mitä siitä, jos runot eivät keskimäärin loistaneet omaperäisyydellään tai rytmin ja kuvien eheydellä. Sydän ja tunne olivat sanojen takana. Jollakin lailla liikuttavaa meininkiä. Kirsi Kunnasko alkuaan on nämä kaikki innostanut runoilemaan? Ehkä Aronpurokin tai Risto Ahti. Satoa on syntynyt, jäkikasvua karttunut. Joku näistä vielä räväyttää. Tuskin syntyy uutta Lauri Viitaa, mutta muutama aforistinen proosarunoilija saattoi olla  jo idulla.

Näitten lomassa siteerailin  ”tähtivieraana” Olavi Laurin (Paavolaisen) runoja  ja puhelin pyynnöstä jopa Taatan joulupakinoista ja niiden taustoista. Nekin edelleen ihmisiä näin joulun alla kiinnostavat. Monet toivovat niiden uusintoja radioon, ja jotain katkelmia tai kokonaisiakin yleensä kuullaan joltakin kanavalta. Hyvä olisi, kun kanavien moninaisuudessa vakiintuisi taas uusi Taatan saarnan pysyvä paikka. Kyllä sitä kuunneltaisiin, eikä syyttä. Jo jyhkeä esitystapa hakee vertaistaan nykymutisijoiden ruuhkassa.

Käppäilin iltajunalle pitkin jouluvalaistua Hämeenkatua. Olinhan saanut taas uuden näkökulman Tampereen henkiseen poreiluun. Iskua löytyy ja runon intoa. Kohta he kokoontuvat juhlimaan Kirsiä, Helsingin juhlat oli jo. Kun Pirkkalaiskirjailijatkin tuntuivat terhentyvän, uskoimme Timo Malmin kanssa tamperelaisen suuruuden palaavan. Väinö Linna on taas tapetilla, kun Tuntemattomasta tulee 60 vuotta ja itsenäisyyspäivä lähenee. Kaikki tällainen innostaa nuorta polvea sanalle, mikä oli täten todistettava.

3.12.2014

Tuija Välipakka on Pirkkalaiskirjailijoiden uusi puheenjohtaja. Viime vuonna hän esiintyi F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilla.

Mittarissa oli viisi astetta, kun avasimme Villa Viehätyksen oven torstaina. Kiva yllätys. Öljypannu oli vaihteeksi väsähtänyt yksitoikkoiseen toimeensa. Mutta kun hätä hätistää, apukin on ihan kännykän päässä. Soitin Viitaselle, joka saapui toiselta työmaalta puolessa tunnissa! Ja pannu alkoikin totella mestarin taitavia asennuksia.

Sovimme varatoimista. Muuten talo jäätyy taas pakkasilla, jos niitä nyt enää on tulossakaan. Onhan monia lämmitysmuotoja, joista tämä öljyhomma nyt kumminkin on klonksuen toiminut yli 30 vuotta. Siitä on oikkuineenkin tullut ikään kuin elämäntoveri. Siitä ei henno luopua.

Sitä paitsi alakerran takka antaa aina ensilämmön, jos tiukoille menee. Ja leivinuunista ja saunasta saa lisää hönkää. Maalämpö tai puulämpö, ehkä lämpöpumppu – kaikkia voi aina harkita.

Anna Ulvinen tarkeni jo istua iltapäivän ruokasalissa tarkastellen F. E. Sillanpään Seuran sitä arkistoa, jonka sihteeri Aamu Nyström aikanaan  keräsi ja järjesti ja joka nyt on tullut kymmenenä kansiona hänen jäämistöstään haltuumme. Anna on tehnyt gradunsa kirjailijain nimikkoseuroista, ja seuraavaksi hän viimeistelee meidän seuramme 40-vuotishistoriikin ensi syksyksi.  Hitosti on siinäkin tapahtumia, paperia ja tutkittavaa kertynyt.

Heitin Annan takaisin Tampereelle ja poikkesin samalla matkalla Pirkkalaiskirjailijoiden syyskokoukseen Sammonkadulle. Olikin paljon osanottajia kertynyt pieneen huoneeseen. Ilahduttavinta että siellä sai tavata veteraaneja jo 1970-luvulta: Antti Eskola, Yrjö Varpio ja kaikkein uskollisin Jaakko Syrjä. Joka oli hyvin tyytyväinen Kirsin synttärijuhliin Helsingissä,  seuraavia jo valmistellaan täällä Tampereella. Lähetimme onnitteluadressin akateemikolle.

Myös Risto Ahti oli paikalla ja paljasti uhkaavan skandaalin: kaupunginkirjasto aikoo lopettaa Pirkanmaan kirjoituskilpailun, joka on pysynyt hengissä puolisen vuosisataa ja tuottanut huomattavia kirjailijoita Jaakko Syrjästä ja Mirkka Rekolasta alkaen. Satu Hassi käytti valaisevan puheenvuoron päätöksen taustasta. Säästö olisi kuulemma peräti 5000 euroa! Uuden vastaavan huomion perustaminen vaatisi kymmen- ellei satakertaisesti tuon summan.

Onko mitään älyttömämpää kuultu. Olen ihmetellyt sitäkin, ettei Tampereella ole jo perustettu kunnollista kirjallisuuspalkintoa jonkun Savonian malliin. Se vuotuinen luovan kirjallisuuden palkinto on summiltaan naurettava eikä saa koskaan mitään julkisuutta. Tampereella on sentään huomattavat kirjalliset perinteet – ehkä juuri siksi siellä ei ole asiaan havahduttu.

Tässä on heti työmaata Pirkkalaisten uudelle puheenjohtajalle Tuija Välipakalle. Hänet valittiin yksimielisesti eroavan Katariina Romppaisen jälkeen. Hyviä naisia molemmat, ihaniakin. Katariina asui ennen Hämeenkyrössä, mutta karkasi Akaaseen. Hänen kauttaan kiiteltiin, hänen puuropuheensa oli haikean persoonallinen. Uskomme Tuijan tarttuvan asioihin uudella innolla. Kirjailijaliiton uusi puheenjohtaja Jyrki Vainonen johti täälläkin puhetta. Kukitusten ja maljojen jälkeen kokous liukui luontevaksi pikkujouluksi.

Minäkin voisin taas piipahtaa joskus kuukausikokouksissa. Ennen kuukauden viimeisinä perjantai-iltoina ne olivat ohittamattomia kohokohtia. Siellä olivat äänessä Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Erkki Napi Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Teuvo Saavalainen ja monet muut. Jorma Kannila ja Kullervo Järvinen ohjastivat väittelyitä. Martti Joenpolvi mylvi välihuutoja ja takoi nyrkillä sivupöytää. Yhdistyksen parasta aikaa olivat nämä Otavalan muistorikkaat kokoukset, kuten Tuula Kallioniemi muistutti.

Entisen puheenjohtajan Timo Malmin kohtaan tiistai-iltana, kun vierailen Tulenkantajien kirjakaupassa Hämeenpuistossa ja sen jälkeen Kivi-kahvilassa. Katsotaan mitä saadaan aikaan. Paavolaisesta on määrä puhua ja vähän kuulemma Taatastakin, mikäs siinä. Ehkä muistamme taas sitäkin, että ainoasta kirjallisuuden Nobelista tulee kuluneeksi jo 75 vuotta. Missä luuraa seuraava? Sofilla on vielä matkaa ja Valtonenkin voitti Finlandian vasta ensimmäisellä romaanillaan.

Päivällä hyväksyttin muuten kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista, jos ette ole kuulleet. Tänään lauantaiaamuna Pitko tölväisee palstallaan Timo Soinia, jonka omatunto on kuulemma puhdas, koska sitä on niin vähän käytetty. Jos joku poliitikko vielä tohtii pitää kiinni jostakin vakaumuksensa rippeestä kuten katolinen Soini (esim. aborttikysymyksessä), tämä pitää tietysti kääntää pakinassa päälaelleen. Se on sitä huumorin kultaa. Kun tapaan Matin Vepan baarissa, kysyn tosikkona perustelut; valmistautukoon mies kiertelemään.

Eilisen kokouksen naapurissa Sampolassa ottivat yhteen Matti Apunen ja Pentti Linkola – melkein teki mieli sinne poiketa. Mutta kun keskustelijat ovat henkisesti niin äärilaidoilta, voiko syntyä mitään dialogia? Aamulehden mukaan pysyivätkin tiukasti asemissaan. Linkolan vakaumus on vielä vankempi kuin Soinin; siitä ei edes Pitko keksisi vitsiä vääntää. Mikä on Linkolan mielestä suomen kielen kaunein sana? Vastaus: taantumus. Kehitys on hänelle kirosana. Ihailtavaa johdonmukaisuutta.

29.11.2014

Kumpi lie hullumpi, Hurme vai Europaeus? Sitäkin sopii kysyä, kun on nähnyt Kansallisteatterin esittämän kuvauksen kansallisten tieteiden häiriköstä, säkenöivästä sekoilijasta ja suuruudenhullusta visionääristä D. E. D. Europaeuksesta.

Juha Hurme on tehnyt miehestä näytelmän, joka ei ainakaan pyri selkeään kuvaukseen. Tuntuu että hänelle kelpaavat kaikki ideat, jotka tekoprosessin aikana pälähtävät mieleen. Ehkä hän on hylännyt joitain laimeimpia.  Suruitta hän loikkii faktoista fantasiaan, satiirista absurdiin hullutteluun.

Ellei katsoja edes vähän tunne taustaa, tätä aikanaankin hämminkiä herättänyttä ilmiötä Europaeus ja hänen hillittömiä vaikutusyrityksiään  kansallisen heräämisen hälinöissä, voi olla aika pihalla siitä mistä näytelmässä on kysymys. Paras opas on Kalevalaseuran vuosikirja 67, D. E. D Europaeus, suurmies vai kummajainen (1988) ja siinä erityisesti Matti Kuusen ja Senni Timosen artikkeli, jossa kaksi hyvää tuntijaa keskustelee kohdehenkilön elämästä ja työstä. Se on suoraa puhetta nujerretusta tieteen marttyyristä ilman liian kunnioituksen kangistuksia. Sitä Hurmekin näkyy käyttäneen hyväkseen näytelmän rakentelussa.      

Europaeus tuli ennen muuta tunnetuksi Lönnrotin apulaisena sanakirjatyössä ja Kalevalan kokoamisessa. Mutta apulainen ei tyytynyt rooliinsa, vaan halusi tuupata omia ideoitaan ja keräämäänsä aineistoa mukaan uuden Kalevalan laitokseen 1849. Kiihkeänä runonkerääjänä hänellä oli uutta aineistoa Ilomantsin, Suistamon ja Aunuksen suunnalta sekä ennen kaikkea Inkeristä. Näitä hän olisi väkivalloin ujuttanut Kalevalaan, mutta Lönnrot pani vastaan. Mestariaan Europaeus ei sentään tohtinut moittia, vaan hyökkäsi ankarasti kustantajaa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaan.

Näitä hyökkäyksiä muodossa jos toisessakin saamme seurata Kansallisen pienellä näyttämöllä. Poskettoman hauskoja keksintöjä Hurmeella riittää. Nähdään kärjekkään terävää kommentointia ja todellista pölhöteatteria. Ajat ja tavat sekoilevat omaan tahtiinsa. Aiheet risteilevät metafysiikasta terveydenhoitoon. Joukosta löytyy osumia, mutta myös osoittelevaa hölmöilyä. Kiven ja Ahlqvistin suhteeseen ei tule mitään uutta valaisua, mutta vanhat tekstit jaksavat happamasti huvittaa edelleen. Lönnrotin madekeittovertaus on mainio. J. J. Wecksell liittyy hänkin kolealla tavallaan hullujen sarjaan. Naisten osuus on lystin romanttinen.

Timo Tuominen urakoi, temppuilee ja änkkäilee Europaeuksen roolissa kekseliäänä kuin kouluspeksissä, välistä ohuita tragedian viiltoja tavoittaen. Muut tyypit säestävät kukin ruhonsa ja äänensä voimalla tätä monialaista hurjastelijaa. Rehevää rahvaanomaista rytmiikkaa löytyy. Historian kirjaviisaus lentää seinään, kun kansalliset suurmiehet saavat läiskäyksiä korvilleen.

Kaikkiaan viihdyttävä ilta, jos ei kovinkaan valistava. Parasta oli laulu ennen väliaikaa, semmoisissa keksinnöissä Hurme on sumeilematon mestari. Häneltä heltiää vielä herjaa suuntaan jos toiseen, arvelen ma.

Ohjelmalehtinen lainaa pitkään Hurmeen Souturomaanin mietelmiä yleensä teatterista ja kirjoista. Sinänsä hupaisaa, mutta tuskin pienestä tietopaketista 1800-luvun kansallisen heräämisen ajoilta olisi katsojille suurtakaan haittaa ollut.

26.11.2014

Samaa jaksan minäkin yhä vain ällistellä, mitä muuan vanha Rööperin kundi: aika huisia että meillä on leffat himassa! Ei olisi voinut kuvitella silloin, kun skideinä hiipattiin Scalaan ja Kit Catiin tsiigamaan nonareita.

Elokuvan juhlaa voi viettää kotona, vaikkakin pienemmän formaatin äärellä. Äsken oli se Pelin sääntöjen kotijuhla ja sitten Miklós Jancsón Punaiset ja valkoiset (1967), molemmat tietty Teemalta. Eikä tarvitse edes leffakauppaan kävellä. Tietysti oikea leffaelämys vaatii teatterin, onhan tuolla Orion ja arkiston aarteet aina saatavilla, sopivan kävelymatkan päässä. Laiskuus voittaa, liian harvoin tulee käydyksi. Tarjonta liian hyvää telkkaristakin, ihan jo peruskanavilta.

Punaiset ja valkoiset toi mieleen Veijo Meren sotaromaanit: sama sattumanvaraisuus, epätieto kokonaisuudesta, rintamien sekoittuminen. Äkilliset käänteet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin. Mustavalkoinen kuvaus sopi aiheeseen erinomaisesti. Historiansa lukenut katsoja tiesi kuinka Venäjän sisällissodassa tulee käymään, mutta elokuvan perusteella sitä ei voinut ennustaa.

Yllättävä elämys kehittyi eilen illalla Clint Eastwoodin elokuvasta Invictus, jonka Sub tarjoili. Epäröiden lähdin katsomaan Nelson Mandelasta kertovaa tarinaa, mutta se vetikin mukaansa vastaan panematta. Urheiluleffa siitä tuli, rugbyn MM-kisoihin huipentui, mutta taustalla oli tiheä poliittinen jännite. Ok, olihan se leudosti ja ihannoidenkin tehty henkilökuva sankarista, mutta eikö Mandela ansainnut juuri sellaisen? Kerrankin kuvaus valtionpäämiehestä, missä ei etsitty heikkouksia ja raadollisia erehdyksiä. Kerrankin myötäelävä kuva hyvää tarkoittavasta ja siinä onnistuvasta poliitikosta.

Mandelan kiihkeä suhde rugbyyn ja Etelä-Afrikan joukkueeseen Springbocksiin (hyppyantilooppeihin) oli elokuvan keskiössä. Joukkue oli vanha apartheidin symboli. Muistaakseni tätä kuvausta kritikoitiinkin liiaksi urheiluun keskittyväksi. Mutta motivointi oli vahva. Elokuvasta kasvoi toisaalta nationalismin, vahvan kansallistunteen, toisaalta rasismin vastustuksen ylistys. Ja yllättävää kyllä, nämä kaksi aatetta kietoutuivat yhteen onnellisella tavalla.

Tällaistakin voi tapahtua. Nationalismi urheilussa ei aina ole pahasta, vaan joskus toteutuu kansakunnan yhteinen etu. Mandela ymmärsi ilmeisen loistavasti, kuinka revittyä Etelä-Afrikkaa voitiin yhdistää. Rugby sattui olemaan suurin yhdistävä tekijä. Sitä siis hyödyntämään kaikin voimin! Mukana oli varmasti myös Mandelan aito innostus lajiin, joka villitsi lopulta kaikki, kun hyppyantiloopit voittivat maailmanmestaruuden. Täydellinen urheilupoliittinen voitto, joka murentui vasta paljon myöhemmin.

Rugby on vähän outo laji, eikä elokuvaa katsomallakaan päässyt oikein selvyyteen sen säännöistä. Silti olen eri mieltä Hesarin Timo Peltosen kanssa siitä, että ohjaaja seurasi peliä liian heikosti. Minusta oli suurenmoista sinänsä, että valtavan massatapahtuman todellisuus oli yhdistetty näinkin hyvin draaman omaan kulkuun. Kokonaisuuden tunnelma ratkaisi, eivät yksityiskohdat.

Martti Ahtisaari on ilmaissut ihailevansa kaikista ihmisistä eniten Mandelaa. Elokuvan jälkeen ihailun peruste ei ainakaan vähene. Morgan Freeman näytteli päähenkilöä eleettömän sympaattisesti. Hyvä oli myös vähistä viivoista rakentuva joukkueen kapteeni Pienaar (Matt Damon). Mainosten tarpeettoman usein ja meluisasti särkemä ilta kannatti istua loppuun saakka.

25.11.2014

Kirjallista matkaelämää toden totta. Palasin Kuopiosta ja piipahdin Kirjailijaliiton pikkujouluun, joka pidettiin syyskokouksen jälkimainingeilla.

Mutta näitä ennen siellä SKS:n juhlassa todistamassa, kuinka moderni ja laajasti julkaiseva kustannustalo vanhasta haamulinnasta on kehkeytynyt. Kai Häggman vetäisi 180-vuotisen historiikin esitelmässään pinoon alle puolessa tunnissa. Eläkkeelle lähtevää Rauno Endéniä kehuttiin tukevasti, ja toiveita näkyi Tero Norkolan tulevaisuuden visioissakin. Tuntuu mieluisalta ja juuri oikealta ajankohdalta minunkin vuosien perästä liittyä taas ensimmäisen kustantajani riviin. Urpo Ventoa kiitin, hän se tilasi sen ensimmäisen Sillanpään minulta. Menneitä muisteltiin muutenkin silloisten kustannustoimittajien Päivin ja Eevan kanssa: kuinka villisti ennen jatkoiltiin, nyt huomattavasti rauhallisemmin.

Kuopiossa on vireää kirjallista elämää, sehän tiedetään. Kun majoituin Puijonsarveen, heti palautui mieleen monia tapahtumia, joita vieteltiin samasta hotellista käsin. Kävin asiallisesti Kirjakantin (ei siis Kanttilan) avajaisissa kirjastossa ja sen jälkeen vastaanotolla Kaupungintalossa. Savonia-ehdokkaat julkistettiin, kovia nimiä Pirjo Hassisesta Helena Warikseen, välissä Sahlbergia, Tossavaista ja vaikka ketä. Jouni on kirjoittanut hymyilevän Hanneksen juoksijatarinan, joka kannattanee lukea. Pekka Niiranen piti vastaanotolla hyvän puheen, juttelimme Kekkosesta, jonka suhteesta kirkkoon Pekka on väitellyt. Auli Poutiaisen tapasin, hän kuului Savonia-raatiin.Muistutin kuinka  Aimo Siltari iloitsi lehdessä kerran nähtyään ensi-illassa Aulin rinnat. Se oli silkka vahinko, Auli puolusteli, roolipuvun etumusta petti. Myöhemmin se teipattiin.

Siispä merkittäviä kohtaamisia. Luin tullessa junassa Minna Maijalan Tieto Finlandian ehdokasta Minna Canthista. Asiallista, luistavaa, tunnollista tulkintaa. Elämä ja kirjoittaminen on erotettu toisistaan, mikä tuntuu oudolta. Olisiko Minnan henkilökuvassa hivenen ei nyt suorastaan kaunistelua, mutta pientä asiaan kuuluvaa puolustelua. Välirikko Ahon kanssa ohitetaan kevyesti, samoin suuri seksuaalikiista Jussin ja Arvidin kanssa. Toisaalta Maijala nuijii tarmokkaasti Lucina Hagmanin ikivanhaa elämäkertaa – eikö se ole vähän liian helppo hiekkapussi? Yli sadan vuoden päästä löytyy toki paljon huomautettavaa. Aiheeseen liittyviä kirjojani J. H. Erkosta ja Juhani Ahosta Maijala ei tunne, niistäkin olisi tiettyjä sytykkeitä löytynyt. Mutta nuorelta tutkijalta kunnioitettava työ, varsinkin että laati väitöskirjasta tämän luettavan version.

Lauantaiaamuna tein lenkin (varusteet mukana, hyvä ajatus) Väinölänniemen ympäri. Ohut lumi satanut yöllä,  lyijynharmaa taivas. Näin Peräniemen Kasinon, missä Mollen ja Piitun kanssa juhlittiin suurena filmikesänä 1969. Siunattua hulluutta silloin taoin Sorsasalossa Mollen ohjeiden mukaan. Katselin komeaa stadionia ja ihailin Hannes Kolehmaisen patsasta; hyvin on irtonainen juoksuaskeli siinä tavoitettu, housut jalassa.

Sitten oma esiintymisvuoro kirjastossa, Risto Löf haastatteli, sikäli helppoa, sen kun vastailin. Aiheet risteilivät hyvinkin monipuolisesti, ja syytä olikin, kun piti viihdyttää 70-päistä yleisöä liki puolitoista tuntia. Voi kun tuli kivoja kiitoksia, sekä tästä että entisistä kirjoista! Aina ne lämmittävät. Talsin iloisella mielellä junalle ja taas kolkuteltiin viidettä tuntia kotia kohden. Luin nyt Sirpa Kähkösen, kuopiolaisten suuren lemmikin, ehdokasromaania Graniittimies – vaikuttaa aivan erinomaiselta. Hienosti tavoitettu vallankumouksen jälkeisen Petrogradin kaoottinen surkeus ja katuverkosto, sinnikkäät elämisen yritykset, suomalaisyhteisön kukistumaton yritteliäisyys, aidon tuntuista kielen parsia myöten. Veikkaisinko Kähköselle Finlandiaa? Valtonen on kova kilpailija, ja Kytömäki vielä alkamatta.

  Jyrki, uusi puheenjohtaja

Kun karautin Helsingin asemalta suoraan Unioninkadulle Kirjailijaliiton pippaloon, kuulin että Jyrki Vainonen oli odotetusti valittu uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea hänelle! Tampereella olimme aikoinamme samoissa yliopistohommissa. Ville Lukkarinenkin siellä oli, hänet tapasin SKS:n bileissä. Juhani Niemeltä kuulin, että proffamme Yrjö Varpio on kirjoittanut muistelmat. Se on suoranainen epidemia, muistelmia tulee yhdeltä ja toiselta kuin turkin hihasta. Minultakin semmoisia Risto Löf tivasi Kuopiossa. Ei ole vielä aikoihin mielessä.

Liiton pikkujoulussa soitti korkeakirjallinen bändi, kitaristeina Westön veljekset Kjell ja Mårten sekä lauloi Claes Anderssonin tytär. Intouduin tanssimaankin, Sirpalle saatoin siinä jytkeessä tuoreeltani kertoa loukukokemuksia matkakirjani parista. Olihan siellä vaikka ketä, vanhoja kavereita ja ihania naisia, luettelematta paras.  Liiton kokouksissa voisin käydä aktiivisemmin, mutta kuka kaikkeen kerkiää. Eroavaa puheenjohtajaa Tuula-Liinaa onnittelin valjaiden putoamisesta. Uusi aika taas koittaa.

Suuri elämys lopuksi: Jean Renoirin suurenmoinen Pelin säännöt, jonka tietysti tallensin ja katsoin yöllä. Marja on Turussa, saan vapaasti kotona mellastaa. Elämä on kaikkiaan aika ihanaa.

23.11.2014.

  Arvo Pentti (1915-1986)

Kun läntiset johtajat rahakokouksessaan tönivät Putinia, varmaa on että saamme kaikki maksaa siitä. Eniten me sivulliset. Putin ei unohda. Valtionpäämiehet ovat kuin pahaisia koulukiusaajia. Jotensakin tyhmää sakkia.

Mutta muistakaamme, kuinka puolestaan Moskovan kirkolla on ennen vanhaan kohdeltu valtionpäämiehiä. Dubcek vietiin sinne käsiraudoissa 1968, ja Brezhnev läimäytti häntä alkajaisiksi kämmenellä poskelle. Viron Konstantin Päts sai vielä huonomman kohtelun 1940. Ei ollut Molotov erityisen kohtelias meidänkään johtajillemme 1939. Kun sisäministeri Leino vieraili Moskovassa sodan jälkeen, jäätävään epäsuosioon joutunut kommunisti pelkäsi, että hänet pudotetaan paluumatkalla lentokoneesta.

Yhdysvallat yritti murhata Castron, ja äskettäin päästettiin ilmat Osama Bin Ladenista. Selvää tehtiin myös Saddam Husseinista ja Libyan Gaddafista, siinä taisi auttaa omakin kansa. Mutta nämähän olivat kumouksellisia tilanteita. Putin on vallassa ja nauttii oman kansansa suurta suosiota, joka vain kasvaa länsijohtajien hölmöilystä. Missähän on nykyisin Janukovic?

Aikamoinen jysähdys oli tänään Hesarissa uutinen Arvo Pentin oudon läheisistä KGB-yhteyksistä. Kimmo Rentola on luotettava tutkija, tuskin hän ihan lennosta vetäisee johtopäätöksiä. Pentti oli Kekkosen mies henkeen ja vereen, kai hän perimmältään halusi edesauttaa päämiehen idänpolitiikkaa. Mutta keinot vaikuttavat niin sanoaksemme pitkälle meneviltä. Kuinkahan tämä noteerataan Hämeenkyrössä?

Pentin tila Mahnalassa oli valtakunnan politiikan merkkipaikka 1950-luvulta alkaen. Kyläläiset näkivät mustan auton silloin tällöin suhahtavan kuusiaidan aukosta talon pihaan. Kekkonen tuli kylään. Kaikenlaista punottiin saunassa ja salongissa. UKK otti Pentin puolustusministeriksi ja myöhemmin Supon päälliköksi. Vaitelias ja umpiluotettava Mannerheim-ristin ritari sopi näihin tehtäviin kuin valettuna. Varmasti hänen salaisilla Moskovan matkoillaankin oli presidentin siunaus ellei suorastaan toimeksianto.

Pentin nykyisellä mansikkatilalla poliittiset perinteet ovat jatkuneet. Arvon poika Klaus Pentti istui kaksi kautta eduskunnassa, keskustan ja maalaisliiton miehiä molemmat. Kuinkahan paljon Klasu tiesi isänsä idänyhteyksistä? Täydentäviä tietoja saattaa olla tulossa. Arvo Pentin muistolaatta naulattiin joitain vuosia sitten Hämeenkyrön kunnantalon seinään. Toivottavasti ei ilmaannu aihetta vaivihkaa irrottaa se sieltä.

Arvo Pentti toi Kekkosen kerran tutustumaan Töllinmäen museoon, mutta muuten parivaljakkoa ei paljon pitäjällä näkynyt. Kaiharin mökki Lavajärvellä oli rennompi ja suositumpi rentoutumispaikka Urkille. Pentti kävi jonkun kerran F. E. Sillanpään Seuran tilaisuudessa ja antoi reilusti tunnustusta reippaalle toiminnalle. Lyhyt kaveri, pokerikasvoinen, jonkinlaista salaista voimaa uhkuva. Värittömän tuntuinen vaikuttaja voi kätkeä sisäänsä aikamoisia salaisuuksia. Kaikki tulevat lopulta julki.

On lähdettävä Vanhan kirjallisuuden päiviä suunnittelemaan ohjelmavaliokuntaan ja illalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlaan: 180 vuotta kulunut seuran ensimmäisestä julkaisusta. Tyttäreni Aino on ilmeisen oikealla paikalla seuran kustannustoimittajana, käväisi eilen täällä tervehtimässä sukulaisia, serkkuni Riitan suurperhettä. Marja kietaisi taas pöydän koreaksi, rattoisaa näin syyspimeillä.

Ja matkoja edelleen: huomenna Kuopioon Kanttilan kirjallisuustapahtumaan puhumaan – kas kummaa Paavolaisesta.

20.11.2014

Vai voidaanko puhua romanssista. Karen Ericksonin ja Grigori Golubovin välillä näytti pikemmin vallinneen lämmin kunnioittava ystävyys. Hannu Rautkallion löytö läntisestä arkistosta poiki jo toisen osuman. Karen Ericksonin tekemät haastattelut suomalaisista poliitikoista 1950- ja 60-luvun taitteessa olivat pienoinen sensaatio, kun ne kirjana julkaistiin kai viime vuonna. Nyt Arvo Tuominen oli jatkanut aiheesta merkittävän dokumentin.

Jotenkin tämä Karen alkoi mielessäni muistuttaa eilen tapaamaamme Maarit Tyrkköä. Samanlaisia pelkäämättömiä ja neuvokkaita nuoria naistoimittajia, jotka sumeilematta saivat kohteensa avautumaan. Kumpikin ui korkeiden tahojen tuttavuuteen, kummallakin samantyyppinen aseista riisuva olemus, raikas uteliaisuus avunaan  ja ilmeisen hyvä onni matkassa. Mitä kaikkea Karen ehtikään Helsingissä ja Moskovassa puuhailla ennen kuin palasi Amerikkaan ja asettui välillä aviossa Norjaan.

Mikä aihe tässä olisi Suomen ja kahden suurvallan suhteita kuvaavaan elokuvaan, jos juttua vähän lisää dramatisoitaisiin. Ja lisättäisiin sitä romantiikkaa. Mutta näin otolliseen aiheeseen tekijät eivät haksahda, kun on näitä arjen ja globaalin kipeitä ongelmia odottamassa. Tellusta en vielä epäluuloisena lähtenyt seuraamaan, katsotaan myöhemmin.

Vakoilu on loputon aihe, ja Hannu Rautkallio kertoi dokukmentissa, että Helsinki oli yksi otollisimpia kohteita idän ja lännen risteysasemana. Se oli myös helppo ja avoin kaupunki vakoilijoiden kannalta, kansa hyväuskoista. Mikä avolouhos tässä odottaisikaan. John le Carré on luonut puolen vuosisadan uran samoilla aiheilla. Kun kylmä sota on palailemassa, aiheilla olisi uutta mielenkiintoa. CIA- ja KGB-agentin lämmin  suhde avaisi mahdollisuuksia vaikka mihin suuntaan.

Hyytävä paradoksikin Tuomisen ja Rautkallion dokumentista avautui, tosin tyypillinen. Juutalaisen Golubin isä ammuttiin Stalinin vainoissa ja äiti joutui vankileirille, poika lastenkotiin. Kun sitten Stalin kuoli, Golub seisoi syvästi murheellisena Stalinin paarien kunniavartiossa. Yritti myös pitää järjestystä väkijoukon talloessa heikompia kuoliaaksi. Sitäkään kaaosta en ole ennen kuullut näin kuvailtavan. Kovat iskut seurasivat Golubia, mutta Helsingissä hän vietti parasta aikaansa. Tämä oli neuvostovakoojien paratiisi. Grigorin ja Karenin myöhäinen kohtaaminen oli aito ja liikuttava.  Tällaisia dokumentteja lisää!

                                                                                                                                                     x x x

Aivan toiseen asiaan: vasta kun Kaarlo Tuori asian selitti radiossa, minäkin aloin vähän käsittää, kuinka monimutkaista ja ilmeisen tehotonta hallintoa sote-uudistuksessa ollaan rakentamassa. Valtio antaa rahaa kunnille, kunnat panee omiaan lisää ja pulittaa rahasäkin sotealueelle, joka puolestaan vyöräyttää koko rahalastin toiminta-alueelle, joka sitten yrittää järjestää joitain hoitopalveluja jonottaville kuntalaisille.  Kunnat ovat siinä ihan siis vain rahanvälittäjiä eteenpäin, eikä mitään vakuuksia ole, että takaisin tulee summia vastaavat palvelut. Raha kiertää kuin vuoristoradalla, mutta pääseekö koskaan pääteasemalle? Maallikosta tämä on hölmöläisten hommaa, mutta pääasia kai, että jotain päätöksiä saadaan aikaan – olkoon kuinka vaikeasti hallittavia hyvänsä.

                                                                                                                                                    x x x

Kun luen edelleen Loistavia Erkkoja, kävelinkin illan suussa Päivälehden museoon, missä kaverit esitelmöivät käännöskirjallisuudesta, tuttu taisteluparini H. K. Riikonen ja Jukka Petäjä. Ulla-Maija Peltonen esitteli pohjoismaista arkistopäivää. Museon johtaja Saila Linnahalme ja arkiston johtaja Pekka Anttonen isännöivät entiseen malliin. Kahviakin tarjottiin ja piirakoita.

Petäjä esitteli kausivaihteluita ulkomaisen kirjallisuuden esittelyssä meille suomalaisille. Nykyisin taas kotimainen vetää paremmin, käännösromaanien esittely saa Hesarissa odottaa. Nobel-viikko ja Mukkulan seminaari nostavat piikin ulkomaisten kirjailijoiden esittelyssä. Kohtuullisen hyvin sentään suomennetaan edelleen. Suurin ongelma mielestäni on siinä, kuka hitossa ehtii koskaan lukea edes pienen osan kiinnostavimmista käännösromaaneista. Tuolla niitä odottaa hyllyssä vaativan näköisinä: koska ehdit lukea minut?  

Erkoista puhuttiin esitelmien jälkeen Jukan ja Sailan kanssa, heidän omalaatuisuudestaan. Jukka ihmetteli, että sekä isä että poika huolehtivat niin välinpitämättömästi lehden tulevaisuudesta ja seuraajista. Lehti pääsi heidän loppuvaiheissaan repsahtamaan. Hyvinhän se silti edelleen porskuttaa, joka aamu menee puoli tuntia lukiessa ja joku juttu täytyy ottaa talteenkin myöhempään tarkasteluun. Mutta laihempi se on tietysti kuin parhaina päivinään. Ja jotenkin yksitotisempi, samaan muottiin valettu. Lienenkö oikeassa.

Kuulin että Antti Blåfield oli saanut Yrjö Niiniluodon arkiston haltuunsa viime hetkillä, ehtinyt silti sitä hyödyntää. Onneksi ehti. Niiniluodon kausi on kirjan kiintoisaa antia, vähemmän tunnettu henkilökuva kuin muut. Erkoista poikkeava älykkö, viileä esseisti. Marja Niiniluodon muistan hyvin, monet jutut vein aikoinani hänelle vanhaan kulttuuritoimitukseen, hieno lämmin daami. Pysähdyin lukiessa Kekkosen ja Niiniluodon välirikkoon. Eikö se osoittanut Kekkosen pienuutta siinä tilanteessa? Tai huonoa omaatuntoa, jonka hän peitti syyllistämällä pitkävihaiseen tapaansa  päätoimittajan.  Juhani Suomi on elämäkerrassaan nielaissut puolustelevasti UKK:n päiväkirjamerkinnät semmoisinaan, Niinluotoa lisää tsymffaten. Lyötyä lyödään kuten aina.

Downton Abbey pitää ehdottomasti tasonsa: ainoa tv-ohjelma, johon ei hetkeksikään pitkästy. Ihailtavaa työtä läpikotaisin.

18.11.2014 

PS Poikani V täytti tänään 33. Miten aika kuluu…

Eija-Riitta Korholan väitöstilaisuus Yliopiston pienessä juhlasalissa. Muistot kulkivat: täällä väittelin itse 26 vuotta sitten. Sali tuli nytkin lähes täyteen. Puutteita: ei ympäristöaktivisteja, ei vihreitä, ei ilmastopolitiikasta julkisesti keskustelleita – paitsi muutamia tv-toimittajia paikalla näkyi. Mutta ilmaston tilasta kiinnostuneita varmasti oli monia, valpas enemmistö.

Väitöskirjalla on hyvä ja haastava otsikko: The Rise and the Fall 0f the Kyoto Protocol. Climate change as a political process. Saimme kappaleen väittelijän ystävältä Keijolta, jonka tapasimme kesällä Sastamalassa. Paksu oppineen näköinen opus. On siinä ollut vääntämistä. Liitteinä tosin kirjoittajan vanhoja kolumneja ja blogijuttuja. Kustos oli professori Ilmo Massa Helsingin Yliopiston biologian ja ympäristötieteen laitokselta.

Väitös osuu mitä otollisimpaan ajankohtaan. Juuri ovat Yhdysvallat ja Kiina solmineet uuden ilmastopäästöjä vähentävän sopimuksen. Tapausta voi pitää historiallisena, jos sopimus kestää. Eija-Riitan vastaväittäjä tulikin Kiinasta: Professor Ye Qi Tsinghuan yliopistosta Beijingistä, kuten Pekingiä nykyään nimitetään. Sympaattinen, intellektuelli kaveri, joka pisti Eija-Riitan aika koville. Keskustelu meni suoraan subsatnssiin ja pysyi siinä. Suomalainen tapa kuurnia metodia ja pikkuseikkoja sivuutettiin tyystin.

Paitsi että metodia koski kyllä opponentin tiivis kysely alkuvaiheessa väittelijän tiedonhankintamenetelmistä. Eija-Riitta viittasi moniin haastatteluihin, lobbareihin ja suullisiin tietoihin, joiden luotettavuutta opponentti penäsi. Toinen valtateema oli ilmaston mallintaminen: kuinka uskottavasti se onnistuu tieteellisin menetelmin, varsinkin pitkällä tähtäyksellä. Eija-Riitan luottamus tieteeseen vaikutti lujalta, joskin hän myönsi ilmastonmuutosten tutkimisen vaikeuden ja kaoottisuudenkin. Keskeinen kysymys oli tieteellisen tutkimuksen ja poliittisen päätöksenteon kohtaaminen. Kulkeeko tieto ja mihin suuntaan? Saavatko päättäjät oikeaa ja luotettavaa tietoa? Väittelijän mukaan ilmastonmuutoksista vallitsee mediassa ja poliittisessa keskustelussa usein yksinkertaistettuja ja harhaan johtavia tulkintoja.

Siinä suunnilleen se, mitä ehdin kuunnella, kun oli riennettävä toiseen paikkaan. Marja jäi kuuntelemaan koko kolmituntisen englanninkielisen väitöksen ja sai kilistellä ja onnitella Eija-Riittaa ja tavata muita kuulijoita. Helpottunut oli lopputunnelma. Eija-Riitta selvisi hyvin, mutta meitä ihmetytti suuresti tietokoneen präkitys päällä kaiken aikaa, varsinkaan kun sitä ei kertaakaan tarvittu. Sen valojuova kirjavoi kummallisesti väittelijän ja opponentin kasvot lectiossa, ja lopun aikaa väittelijä piileskeli tietokoneen avatun kannen takana. Olisihan häntä ollut hauska katsellakin eikä vain kuunnella.

Kävelin Yliopistosta rivakasti Seurahuoneelle. missä alkoi Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tilaisuus, aiheena J. H. Erkko. Erkot ovat kovasti nyt pinnalla, ja hyvä oli muistaa myös Eero Erkon isoaveljeä Juhana Heikkiä, joka on jäänyt keskusteluissa yleensä sivuun. Antti Blåfield sivuuttaa hänen vaikutuksena aivan yliolkaisesti muuten mainiossa kirjassaan Loistavat Erkot. Silti J. H. oli Päivälehden piirin taustahenkilö, avusti lehteä jatkuvasti runoillaan ja joskus rahoillaankin ja antoi henkistä tukea. Veljiensä koulunkäyntiä ja elatusta hän edisti tuntuvasti niin aineellisesti kuin esimerkillään.

No minä esitelmöin kunnon runoilijasta Seurahuoneen kabinetissa, missä ensin kuultiin hänen runojaan sekä lausuttuna että laulettuna. Keskityin toiveen mukaisesti Erkon Viipurin suhteisiin ja opettajan toimeen, mutta jatkoin hänen uransa kuvausta laajemminkin. Juho Lallukan osuuden Erkon mesenaattina nostin esikuvallisena esiin. Olisipa vielä sellaisia liikemiehiä!

Sain hyvän tilaisuuden tätä varten selailla taas taannoista kirjaani Runoilijan sydän (2006), jonka Aatos Erkko minulta tilasi. Aina muistan käyntini ministerin puheilla Erottajan residenssissä, missä nautimme hyvän aterian ja Aatos Erkko kysyi, ”voisiko professori ratkaista isosetäni arvoituksen – miksi hän ei koskaan päässyt naimisiin, vaikka oli kihloissa neljä kertaa ja kosi lisäksi ainakin kahdeksaa naista…” Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Niin syntyi kirja, joka nyt näyttää suorastaan paremmalta kuin muistinkaan, ainakin eloisalta ja kertojanratkaisultaan omaperäiseltä.

Kävin kirjan ilmestymisen jälkeen taas audienssilla ministerin luona kuulemassa, mitä hän kirjasta arveli. Häntä oli imponoinut ennen kaikkea isosetänsä laaja kontaktiverkko niin kotimaassa kuin ulkomailla. Itse kirjasta hän ei sanonut juuri mitään. Olin vähän pettynyt, arvelin ettei hän siitä erikoisesti siis innostunut. Myöhemmin kuulin eräältä Hesarin veteraanilta, ettei Aatos koskaan kehunut ketään eikä mitään. Jos hän ei suoraan haukkunut kirjaani, se oli kuulemma  jo valtava tunnustus!

Viipurin kirjallinen seura osoittautuikin arvokkaaksi yhteisöksi, siellä oli tasokasta kuulijakuntaa ja hyvä viini- ja kahvitarjoilu. Kutsujani Satu Grünthal ja esimies Pentti Paavolainen hoitivat juontoa ja isännyyttä. Sain myös arvokkaita palautteita Paavolais-kirjastani. Se tässä kulkee rinnalla koko syksyn. Liisi Huhtalalle myönnettiin Wilke-mitali. Hän sanoi valmistelevansa edelleen Maila Talvion elämäkertaa. Viipurin perintö tuntui kokouksessa elävältä, seuralla tuntuu olevan niin kiintoisaa ohjelmaa tulossakin, että harkitsen suorastaan siihen liittymistä, kun ystävällisesti kutsuivat.

Tiiviin tieteellis-intellektuaalisen päivän päätimme K 50 discossa ravintola Königin yläkerrassa, jossa musiikin jytke ja tanssin rytke sopivasti rentouttivat näitten rientojen jännitykset harteilta.

15.11.2014 

Kello kahdelta väänsimme vielä Taunon kanssa raskaita veneitä kumoon rannalla, kello kuudelta vedin jo kravattia kaulaan ja suunnistin Sanomataloon juhlimaan kirjallisuuspalkinnon jakoa. Siirtymä maalta urbaaniin hurmioon on kivuton.

Puolen viikon saldo maalla oli tyydyttävä. Kaikki on nyt kunnossa talven tulla. Auto huollettu, renkaat vaihdettu. Lisäksi kuulin paikkakunnan kuulumisia. Sarvessa lounastin parina päivänä ensin reipastuneen serkkuni Oskun kanssa ja sitten entisen verojohtaja Kahilan kanssa. Kahila kauhisteli Hämeenkyrön lisääntyvää velkaa (arviot 40-60 miljoonan välillä), ennenhän kunta oli velaton. Nyt rakennetaan hurjasti: uusi mittava keskuskoulu, Mahnalan ympäristökoulun laajennus ja pian kai uusi seurakuntatalokin. Mutta velallahan kaikki tässä porskuttaa.

Pidimme myös ensimmäisen kokouksen Myllykolun tulevasta näytelmästä. Ryhdyin pitkästä aikaa oman näytelmän tekoon, jota luin kovalle joukolle 12 liuskan verran. Kyllä se siitä lähtee, sellainen usko levisi. Nyt pitää tehdä jotain hauskaa, aurinkoista, elämänmyönteistä – taustalla häämöttää Sillanpään esikoisromaanin kuvio. Siitä on turha pyrkiä eroon, mutta nykyajassa eletään. Neuvonpitoa ohjaajakandidaatti Vilma Talan kanssa kokouksen jälkeen.

Ja täällä nyt ollaan Sepiksen laitamalla.  Hesarin kirjallisuuspalkinto esikoisteokselle jaettiin tavallista juhlavammin, koko viikkohan siellä on juhlittu 125 vuotiasta sanomalehteä. Musiikkitalon erinomainen kuoro esitti frakkeihin ja pitkiin mekkoihin sonnustautuneena Jukka Petäjän kirjoittaman kantaatin. Sävellys ja johto Tapani Länsiön. Pidettiin lisäksi kolme puhetta. Itse palkinto jaettiin Pajtim Statovcille romaanista Kissani Jugoslavia. Ennakkosuosikki taisi olla Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, jossa Pekka Tarkka näki kerroksia klassisesta perinteestä, jopa häiveitä  modernimmasta Kalle Päätalosta. Perusteltaan realistinen kansankuvaus hävisi maahanmuuttajan oikulliselle revittelylle.

Oma suosikkini oli Hämeenkyrössä asustava Anni Kytömäki ja hänen paksu romaaninsa Kultarinta, jota tosin en ole lukenut. Pitäisi lukea näitäkin enemmän! Mutta mistä tempaan ajan. Kytömäki ei yllättäen päässyt edes kärkinelikkoon. Nadja Nowak kirjaa ylisti innoittuneesti aamulla tv:ssä. Pelottavan paksu se on, kuulemma luonnonläheinen, lieneekö sukua Sillanpäälle. Paksut romaanit ovat maailmalla muotia.

Ohjelman jälkeen siirryimme tavan mukaan alakertaan tarjoilupöytien äärelle. Menu noudatteli kuulemma Kämpin ruokalistaa Päivälehden perustamisvuodelta 1889, uskoi ken halusi.  Herkullista oli kumminkin. Kuulin mainittavan, että Juhani Aho lähti  ”ovelasti” Pariisiin juuri, kun Päivälehti näki päivänvalon. Tosiasiassa häntä sieppasi oikeasti, että stipendimatka osui juuri siihen saumaan. Hän olisi mieluusti ollut kaverien kanssa mukana lehteä tekemässä.  Lähetti sitten Pariisista siihen tiheästi avustuksia.

Saatoin todeta Matti Mäkelälle, ettei hänen arvostelunsa Hannu Salaman romaanista Hakemisen riemu – ”Täydellisen näköalatonta Salamaa” – tainnut ihan vikaan mennä, kun katseli kirjailijan haastattelua aamu-tvssä. Harvoin on kuultu yhtä tyhjiä ja löysiä vastauksia. Puttonen kysyi, näkeekö Salama mitään hyvää Suomessa. Vastaus: oma eläke riittää elämiseen, mutta Itäkeskuksessa näkee toisenlaista. Siinä Salaman näköala nyky-Suomeen.

Esikoisten taso todettiin yleisesti korkeaksi, kirjallisuus viettää juhlaa siinä kuin sanomalehtikin. Kirjoitettu sana on ollut korkeassa kurssissa koko syksyn. Kirsi Kunnaksen synttäreitä kuulin ylistettävän, hieno ohjelma, Kirsi ja Jaakko loistovedossa. Katja Ketun tapasin ja onnittelin häntä käännösmenestyksistä – tosin monet sopimukset näyttävät vasta ajan myötä todellisen satonsa. Heilui siellä Aamulehden  Jouko Jokinenkin, jota ympäröivässä piirissä haukuttiin tarmokkaasti tv:n kotimaisia viihdeohjelmia. Ja Vesa velmuili entiseen tyyliin. Kerroin kuulumisia hyvästä Hämeenkyröstä. Emme enää harrasta laituritalkoita, rauhoitin miestä, jota vaikeat hommat edelleen innostavat.

Vanha hurskas lupaus: nyt on ryhdyttävä lukemaan proosan parhaimmistoa eikä vain puhuttava siitä. Mutta kun on aina näitä töitä. Helena Ruuskan kanssa sovimme  palaverista elämäkertakirjoittamisen tiimoilta ensi vuoden alussa. Hänen kommenttinsa Tieto Finlandiasta ja kirjastani jäi mieluisana muistiin. Vielä on muutama keikka, ensin J. H. Erkon ja sitten Paavolaisen merkeissä. Niitä kohti.

13.11.2014