Panu Rajala

Niin alkaa kokousten kausi, ei mahda mitään. Hyvästi levollisten viikkojen lekottelu. Totta puhuen hyvin vaatimatontahan tämä minun virkoamiseni sentään on.

Sosiaalinen elämä aukeni hilpeän nuorekkaissa merkeissä. Ylivakerin sukukatselmukseen eli klaanin perinteiseen aaton tapaamiseen kerääntyi kaikkiaan 66 henkeä, heistä 21 vilistäviä pikkunapuloita. Siellä tehtiin hiki otsalla monta tarkistuslaskentaa ja päädyttiin lopulta siihen, että Leeni ja Toivo Ylivakerin seitsemällä lapsella on yhteensä 17 lasta ja edelleen 27 lastenlasta. Korjatkaa jos luvut ovat vieläkin tarkistettavissa.

Elinvoimaa, melskettä ja monenlaista teutarointia riitti päärakennuksessa, joka on läpiremontoitu Laurin ja Paulan toimesta. Isäntäväki selvisi tämän remmin kestityksestä sujuvasti. Paljon ei siinä ehdi keskustella, mutta joitain hajatietoja sentään keräilin kunkin sukuhaaran tuoreimmista vaiheista. Olenhan jo jokseenkin sivullinen ja Marja vielä enemmän, neljännesvuosisata kulunut Elinan kuolemasta. (Vieläkin Mara Huhtamäki hänet kirjassaan muistaa.) Pari lasta meiltä pääsi sentään paikalle. Luovuin suosiolla yrityksestä oppia tuntemaan kaikkia kolmannen polven kiljukauloja.

Kehäkukan kabinetissa alettiin sitten loppiaisen pyhänä kohdistaa ajatuksia Sillanpään Seuran menneen vuoden jättiurakkaan ja ennen muuta tuleviin suunnitelmiin. On tekeillä suuri ooppera Myllykoluun, mutta varsinkin sen taloudelliset näkymät leijailevat toistaiseksi korkealla ilmassa. Paitsi onhan tukea jo saatu kolmeltakin arvokkaalta taholta, ja lisää on vimmatusti haussa. Jäätiinpä kehittelemään, haavi liikkuu. Ilmiantakaa hyviä sponsoreita!

Teema tarjoilee meille anteliaasti oopperaelämyksiä suoraan Metropolitanista. Katselin ja kuuntelin lumoutuneena Thais-tarinan kaunista kuljetusta, kuinka kurtisaanista värkättiin kunnon kristittyä. Munkin tavoite onnistui vähän liiankin täydellisesti. Kun tämäkin teos jäi meidän omassa oopperassa aikanaan näkemättä, taltiointi meren takaa oli tervetullut korvaus ja kohottava elämys.

Kun pääsin hyvään vauhtiin, selvitin Wagnerin juhlavuoden loppiaisiksi koko nelituntisen Valkyyriat taannoiselta tallenteelta. Muhkeata laulantaa, jylhää meininkiä, salskeata kajauttelua – suunnattoman hitaasti vain selvittelivät sekavia juoniaan ja sukusotiaan. Ne muutkin osat aikanani katselin, patetiaa parhaimmillaan. Roolijako ei ymmärtääkseni voisi olla osuvampi, upeita suorituksia, pitkiä vetoja, väristäviä kohotuksia. Kuntoa tuollainen kysyy ja äänijänteitä. Taas nähdään, että juhlavuodella on aktivoiva merkitys. Olisinko ilman sitä vieläkään näitä Wagnerin lohkareita nielaissut.

Kuusta karsitaan, koristeita kerätään koppaan. Talo riisuutuu juhlapuvustaan. Viimeiset sillit, sardiinit ja lipeäkalan rippeet nielaistaan. Sahtia on vielä tilkka tonkan pohjalla. Vähiin menee ennen kuin vallan loppuu. Pian on matka taas Helsinkiin, ja kovat härkäviikot alkavat.

Kai Ekholmin kirjaa toivoin joulupukilta ja sainkin. Onhan lähtömiljöö mitä kiehtovin ja samalla tuttu: Kansalliskirjasto upeine kupolisaleineen ja loputtomine hyllyineen ja kirjavarastoineen. Sinne sijoitti dekkarinsa jo 1910-luvulla kolme kirjastoamanuenssia, kuten Ekholm mainitsee kirjansa loppuhuomautuksissa. Hän siis jatkaa vanhaa kunniakasta perinnettä. Olen nuo hupaisat Corpwieth-tarinat lukenutkin uusintapainoksesta.

Tätä nykyisen ylikirjastonhoitajan dekkaria ei voi yksiselitteisesti luonnehtia hupaisaksi, vaikka siinä on pintatasoltaan paljon huvittavaa havaintoa nyky-Helsingistä ja erityisesti ihailevia kommentteja kirjoittajan työpaikasta, joka ansaitseekin täyden ylistyksen.

Mutta pohjimmaltaanhan tämä on yllättävän rankka kirja, aivan hirveä välillä. Ekholm liikkuu kuvausrekisterien äärirajoilla: on tuttua poliisihuumoria, perinteistä etsivähölmöilyä ja sitten sotamuistoihin, rikoksiin ja kammottaviin kidutuksiin huipentuvaa moraliteettia. Osuvat miljööpoliittiset havainnot hyvästä Helsingistä hytkäyttävät, muutamat muutkin aikalaissivallukset. Tyylin esiin työntyvä kekseliäisyys välillä ärsyttää. Henkilökuvat taiteilevat koomisen ja koskettavan välimaastossa, lähempänä edellistä.

Sitten on tämä ydintaso, joka tunkee nykyisin vähän kaikkiin alan jännäreihin. Voisiko enää ilmestyä dekkaria ilman yhteyttä Venäjään ja sieltä vyöryvään  rikollisuuteen, sotaan ja natsismin muistoihin? Viehtymyksessään irvokkaaseen ja ylen kekseliääseen väkivaltaan Ekholm ampuu mielestäni pari piirua yli. Hänen hahmottelemaansa aarteiden varastointiin ja kuljetuksiin, isän ja pojan huijauksiin ja huippurikastumisiin ei tällä lukemisella vielä usko muuten kuin kauhuromanttisena tarinanpaisutteluna, vaikka CIA:n lähdehistoriaa loppusanoissa vilautetaan.  Villeimmillään Ekholm tallaa jo Ilkka Remeksen pirullisia polkuja.

Vaan mene tiedä, todellisuus on tunnetusti tarinaa ihmeellisempi. Tuttuja tyyppejäkin kertomuksessa käväisee (Blaadh – ks. Kihlmanin Kallis prinssi, mieti Ullanlinnan hyvin pukeutuvaa professoria). Tässä on tietysti hyvin kirjatietoinen kirjailija asialla. Tuntuu kuin Ekholm olisi pusertanut heti esikoiseensa noin kolmen kirjan ainekset, osa materiaalista on jäänyt vähän roikkumaankin ulkosivustoille. Monilahjainen ylikirjastonhoitaja on kirjoittanut kieli poskessa hyvin mielenkiintoisen jos kohta epämiellyttävän kirjan. Lukee ken lukea kestää.

x x x

Tommi Liimatan arkisuomalainen romaani Rautanaula on hyvää lepoa sikäli, että siinä ei hekumoida väkivallalla, vaikka tarinan ydin on hyytävä. Liimatta jättää onnekseen yksityiskohdat tarkemmin kuvaamatta. Mitä tässä perhetragediassa, missä vaimo äkkiä katoaa, oikeastaan on tapahtunut, selviää vasta lopussa aika näppäränä yllätyksenä.

Kehittely kestää kauan, ja lukijaa pidetään pitkään pimennossa. Kaikenlaista joutavaa kertoillaan kauppamatkustajan riekaleisesta elämästä ja ihmissuhteista. Tiivistämisen varaa olisi ollut, tästä olisi hyvin saanut sadan sivun jännitysnovellin tai lyhyemmänkin. Yhteiskuntakuvaus on melko standardimaista, vaikka kaiketi kauppafirmoissa on joskus noinkin tylsämielistä kuin Liimatta meille näyttää.

Yhteen ja samaan seikkaan kiinnitin Liimatassa huomiota kuin Ekholminkin kerronnassa. Kumpaakin vaivaa ikään kuin vimmattu omaperäisten ilmaisujen ja kielikuvien keksimisen pakko. Ne voivat joskus uutuudellaan virkistää, mutta tiheään toistuessaan ne asettuvat itsetarkoituksellisesti tarinan ja lukijan väliin, tahtovat liikaa herättää huomiota ja osoitella itseään. Tämä taitaa olla monessa kotimaisessa proosateoksessa riehuva villitys. Levollinen henkilökuviin, assosiaatioihin ja juonen kulkuun sinänsä luottava kerronta voisi välillä tehdä hyvää. Mutta silloinhan kriitikot eivät pääse kiittämään ”kielellisestä virtuositeetista”.

Synkän puoleisia kirjoja osui nyt joulupöydälle, edellinen sentään hirtehisen irtonainen, jälkimmäinen vakavahko, satiirisen kireä.  Jospa jatkossa vähän valaistuisi, kun sääkin pysyy ulkona itsepintaisen harmaana.

Aletaan vähän keveämmästä päästä. Kahta eri-ikäistä kirjaa yhdistää sanomalehtitausta. Vaikka pitkän linjan toimittajia molemmat, silti hyvin erilaisia kirjoittajia ovat Mirja Bolgár ja Martti Huhtamäki. Edellinen hienostunut esseisti, jälkimmäinen vikkelä koripallotuomari.

Sieppasin Bolgárin kirjan hyllystä kunnioittaakseni hetken edesmenneen muistoa, mutta uppouduinkin selailemaan, lopulta lukemaan merkintöjä Pariisista vuodelta 1969. Vain todella eloisa reportteri saa näin myöhäisen lukijan äkkiä kiinnostumaan kansanäänestyksestä, joka kaatoi de Gaullen, ja samalla häntä tukeneiden kirjailijoiden kuten Mauriacin mietteistä. Sartren teoreettinen diivailu saa Mirjalta huutia, ohimennen hän puolustaa Camus’n realistisempia tavoitteita näiden kahden herran menneissä kamppailuissa.

Hyvää tekee lukea, kuinka Bolgár puolustaa biografista lähestymiskulmaa kirjailijoiden teoksiin – tietysti se on journalistin ja haastattelijan työssä mitä luontevin metodi. Hän ei ymmärrä miksi kriitikon pitäisi tyystin välttää tekijän tuntemusta, kuten uudemmat teoriat alkoivat edellyttää. Esimerkein Bolgár osoittaa, kuinka haastattelukäynnit ovat avanneet hänelle ranskalaisten kirjailijoiden teoksia uudella tavalla. Totta kai kirjailijan suhde työhönsä on arvoituksellinen ja monivivahteinen, tulkinnoissa tulee olla varovainen, kuten Bolgár muistuttaa. Silti hän on aina tavoittavinaan kirjailijan oman elämän tämän teosten taustalta.

Bolgár kuvaa hauskasti Nizzan aloittelevia kirjafestivaaleja (vieläköhän ne toimivat) ja ikävystyy kerrassaan Frankfurtin jättiläismessuilla (jonne en onnekseni ole koskaan joutunut). Siellähän Suomi nyt pinnistelee kovasti kohti Saksan markkinoita ensi syksynä.

Samassa muistin viimeisen tapaamiseni Mirja Bolgárin kanssa: sehän oli syksyllä 2009, jolloin olin Pariisin Instituutissa puhumassa Waltarin elämäkerrastani. Sen jälkeen suomenranskalainen seurue kokoontui kunniakseni illastamaan läheiseen ravintolaan: Mirja Bolgár, Marja Sakari, Helena Petäistö, Eva Havu – ja Ahon tuleva kääntäjä Bénédicte Villain vilahti jo silloin näköpiiriini. Pöydällinen hurmaavia naisia! Marja oli onneksi mukana, miten minun muuten olisi käynytkään…

Mirja Bolgárista kulkee yllättävää kyllä silta Mara Huhtamäkeen, ja se kulkee Ilta-Sanomien ja Uuden Suomen entisen päätoimittajan Eero Petäjäniemen kautta. Petäjäniemi piti kerran meillä kirjallisuuden laitoksella juttelunomaisen kurssin sanomalehtien ja kirjallisuuden suhteista ja kehui silloin lujasti tätä Bolgárin vasta ilmestynyttä teosta: kuinka siinä yhdistyy journalistin ajankohtainen ote kirjallisuuden syvään tuntemukseen.  Vastaavan tasoista kirjoittajaa täältä Suomesta ei tullut silloin Petäjäniemen mieleen. Onko vieläkään? Maailmalla tähtiä haastatteleva Jukka Petäjä?

No Petäjäniemen seuraajassa Mara Huhtamäessä on ainakin iltapäivälehden koulimaa journalistista otetta. Hänen muistelmiaan lueskelee ihan ilokseen, vähän loikkien ja taas kiinnostuen. Päätoimittaja ehtii eläessään työntää nokkansa vähän kaikkeen, mikä maassa liikkuu ja kiinnostaa. Laajalti hän liikkuu maailmalla varsinkin urheilumiehenä. Niinpä Maran kirjassa vilisee tuttuja henkilöitä, poliitikkoja, liikemiehiä, konnia  ja veijareita, kulttuurin ja urheilun edustajia – yllättävän vähän naisia. Kirja on maino kurkistusluukku siihen, mitä julkisten hankkeiden kulisseissa on tapahtunut.

Mara ei tee suuria paljastuksia, mutta sitä enemmän vihjailee – ärsyttävyyteen asti. Hän jättää asioita auki ja lukijain arvailtaviksi. Kun ei sano loppuun saakka, ei jää kiinni. Kaatoiko Max Jakobsonin YK:n pääsihteerikilvassa lopulta kateellinen Kekkonen? Oliko suurin este Tarja Halosen toteutumattomille Valkoisen talon vierailuille muuan kolhittu liikemies Johnny Liebkind? Ja lähettikö Martti Ahtisaaren Nobel-valinnasta Norjaan Suomen kielteisen kannan ”eräs punatukkainen nainen”?

Tällaisia juorunomaisia paukkuja Mara heittelee ilmaan – ottakoon kiinni kuka haluaa. Yleensä hän pysyttelee tosiasioiden tai ainakin mahdollisuuksien tuntumassa, sikäli kun ymmärsin. Siinä hän poikkeaa edukseen toisesta pitkän linjan toimittajasta Matti Pitkosta, joka Puolikarkeissa muistelmissaan ja Aamulehden pakinoissaan venyttää jutun niin keksityille äärirajoille, että lukijalta menee usko alkujuurienkin totuudellisuuteen. (Matin kannattaisi sivumennen sanoen siirtyä kokonaan fiktioon, Lassen ja Arton veijarijäljille…)

Tässä sopivaa, helposti sulavaa iltalukemista. Jatkoa seuraa, kunhan muutama kansi on vielä kääntynyt.

Aapelin päivän traditio: herneet kiehumaan ja kinkun riekaleet perään, mahtavat luut myöskin. Vanha kansallinen tapa: Simeoni herneet keittää, Timo sekaan rasvat heittää. Patahan kuohuvaan sylkee.

Näin tapahtuu ja hyvä tulee. Tämä on kinkunpaiston ohessa ainoa bravuurini. Osaan myös oikein kukistaa kinkun. Iltapäivällä nautimme höyryävän herkullista hernekeittoa ja Marjan tekemää pannaria. Meillä on taas juhla huoneessa.

Vilkaisinpa sen päälle telkkarista Akatonta miestä (1983). Jotkut teokset herättävät hellyttäviä muistikuvia. Olin juuri tullut MTV:n palveluksen, kun tätä tehtiin. Tane Äijälä oli tilannut tv-sarjan käsiksen Seppo Lappalaiselta. Kun Seppo ei oikein tiennyt, kuinka semmoinen tehdään, Tane valisti: laitat alkuun jonkun katastrofin, vaikka tulipalon, ja lisäät siitä sitten tehoja.

No siellähän se lato paloi heti elokuvan alkumetreillä. Seppo teki työtä käskettyä. Kansallisteatterin näyttelijät viänsivät savvoo minkä kerkisivät. Edvin Laine ohjasi taatulla rutiinillaan. Ei ihan luontevaa, mutta kömpelön hauskaa. Maaseudun ongelmia siinä selviteltiin. Maajusseille haettiin jo silloin morsiamia, vaihtelevalla menestyksellä.

Pekka Eronen väittää (Al) jutun etenevän torkkuvaa tahtia, mutta Pekka ei ole jaksanut katsoa filkkaa loppuun saakka. Siinä näet tahti alkaa kiihtyä, kun moniosainen tv-sarja piti runnoa kahden tunnin elokuvaksi. Tulee kiire, kohtaukset alkavat laukata  ja leikkaukset töksähtelevät. Juonen pätkät sinkoilevat aika haipakkaa. Kesken häitten  Ahti Kuoppala kajauttaa mopolla järveen ja hukkuu.

Suomalaista elämänmuotoa vai mitä. Tunsin Lappalaisen, hän oli alivuokralaisenikin jonkin aikaa 70-luvulla, kun herrat houkuttelivat Pohjois-Karjalan miestä Helsinkiin. Keskusta autteli Sepon kirjallista ja vähän kulttuuripoliittistakin uraa, mutta ovat tainneet  miehen työt jo enimmältä unohtua. Sentään yli puolensataa romaania, näytelmää, käsikirjoitusta, runojakin.

Arvostelin kiittelevästi hänen pienoisromaaninsa Muuan rakkaustarina (1980) Hesarissa, ja pian se käännettiinkin ranskaksi. Mutta miltä tuntuisi nyt lukea Miljoonamiehiä ja muita sen ajan rellestelyjä. Kirjoilla on kohtalonsa. Juureva kaveri oli Seppo, harteva hakkaamaan kirjoituskonettaan. Kinahmossakin kävin kerran hänen tilallaan pörisemässä, läpijuonikas veijari. Lepäile rauhassa siellä kummullasi Karjalassa.

Tämä menee ihan muistokirjoitukseksi. Viikko pari sitten tuli Ranska-yhdistykseltä pysäyttävä tieto: Mirja Bolgár on kuollut. Siinä vasta oli valoisa, rohkea, älykäs ja hauska kulttuurivaihdon lähettiläs Suomen ja Ranskan välillä. Istuin hänen kanssaan iltapäivän jo 70-luvun alussa Arkadian Atelier-ravintolassa  kun toimitin jotain Arvostelijain Liiton asiaa (olin oikein sihteeri silloin). Taisin vähän ihastua häneen eikä ihme.

Waltari-seuran Pariisin matkalla saimme Mirjan oppaaksi vuonna 2003, taivaan lahja hän olikin kaikkine Pariisin tietämyksineen. Tosin hän oli silloin innostuneempi Napoleonista kuin Waltarista, mutta sykähdyttäviä tarinoita kuulimme joka tapauksssa. Kotikulmillakin häntä tapailin, kun hänellä oli Helsingin asuntonsa tuolla Engelin aukiolla. Luin hänen henkeviä katsauksiaan Uudesta Suomesta ja journalistisen eläviä esseitään kirjoistaan. Ja nyt hänen valaiseva tuikkunsa on sammunut. Tänään on Tarmo Kunnaksen asiallinen nekrologi Hesarissa.

Onneksi kirjoittajien työ ei katoa, vaan heidän sanoihinsa ja ajatuksiinsa voi aina palata.