Panu Rajala

€

Edvard Radzinski: Toveri K. Ohjaus Roman Viktjuk. Helsingin Kaupunginteatteri.

Ensi-iltayleisö oli aika hämmennyksissään. Mitä tämä oikein oli? Näyttelijät huusivat ja melttosivat, marssivat asetelmissaan, musiikki pauhasi, komeata julistusta kuultiin, ihmiskuvista ei juuri tietoakaan.

Tiedotustilaisuudessa Radzinski sanoi, että kuvattuna aikana Moskovassa ei enää osattu puhua, kaikki huusivat. Ottiko näytelmä siis osviittaa suurten kokousten ja puhujalavojen retoriikasta? Siltä ainakin kuulosti. Yhtään varsinaisesti intiimiä tai ”normaalia” kohtausta ei nähty. Ei edes Otto Wille Kuusisen ja hänen vaimonsa Ainon välillä.

Sinänsä aihe on mitä jännittävin. Venäläinen kirjailija ja ukrainalainen ohjaaja antavat oman tulkintansa kuuluisan ”Suomen syöjän” vaiheista Kremlin sokkeloissa. Kuusinen kuvataan ilmeisen oikein historian valossa. Suuri vaikenija selvisi kaikista Stalinin ja seuraajien käänteistä sulautumalla seinään, kirjoittamalla käskyn mukaan ja – vaikenemalla vaikeista kysymyksistä. Hän kärsi, vihasi Stalinia, totteli ja säästi päänsä. Asko Sarkola (kuvassa) ilmentää tämän sisäisen infernon annettujen mahdollisuuksien rajoissa. Hänen ei sentään tarvitse karjua ääntään tärviölle.

Mutta kyllä kävi sääliksi Vappu Nalbantoglu Aino Kuusisen roolissa. Kuinka kauan hänen äänensä kestää tällaista ylihuutamista? Urhoollinen suoritus, mutta vailla kaikkia vivahteita. Intohimo kommunismiin ja Otto Willeen tuli selväksi, vankileiriä 15 vuotta, välit miehen ja aatteen kanssa poikki.  Mies ei puolustanut vaimoaan sanallakaan. Varsinaisesti syventävään tilintekoon kaikesta pettymyksistään nainen ei tässä saanut mahdollisuutta. 

Merkillistä miten jo Arvo Poika Tuomisen muistelmissaan kertomat asiat pitävät edelleen kutinsa tässäkin näytelmässä. Aikanaan Pojan juttuja pidettiin vasemmalla karkeana propagandana. Radzinski ei paljon uutta lisäile. Mutta sitä suoremmin hän huudattaa julki historiallisen totuuden niin että siitä on oksat pois. Historia on tehnyt kierroksensa. Nyt venäläiset tulevat meille opettamaan, kuinka perkeleellisiä heidän johtajansa olivat ja kuinka Suomi sentään sisulla ja urheudella kaikesta selvisi.

Varmaankaan kukaan kirjailija tai ohjaaja meillä ei uskaltaisi tehdä Mannerheimista puhtoista sankaria johonkin näytelmään! Se ihme nähdään nyt Toveri K:ssa, siihenkin siis tarvittiin venäläisiä, heidän survovaa itsekritiikkiään. Stalin lausuu näytelmässä happamen ylistäviä sanoja Mannerheimin kyvystä johtaa armeijaansa. Otto Wille ei päässyt koskaan valkoisella hevosella Helsinkiin. Suomi jäi valloittamatta.

Näytelmän tekstissä oli paljon ytyä ja sanottavaa, mutta ohjaustyyliä voi hyvällä syyllä kummeksua. Miksi näin mekaaninen, yksitoikkoinen, suorastaan megafoninen tulkinta? Eipä tarvittu ainakaan poskimikrofoneja. Ja huonokuuloinenkin pysyi hyvin kärryillä.  Aika (2,5 t) hurahti silti liukkaasti ilman väliaikaa. Ja toisaalta – eikö tämä ollut vähän sukua Kristian Smedsin ja muiden gurujen sekä nuorten  raivopäiden ohjaustyylille. Kaikki peliin, ääntä kehiin, möykkää ja meteliä. Liikunnallisestihan tämä on kuitenkin hillitty ja jotensakin asetelmallinen.

Korostettu tyyli vahvisti pääasioita. Saamme olla vakuuttuneita, että stalinismista ei ole jäänyt kiveä kiven päälle. Historian roskatynnyriin menivät tässä kolisten Neuvostoliiton kunniakkaat vuosikymmenet Hrushtsovin aikaa myöten. Jos meillä hyvinkin harrastetaan itseruoskintaa historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa, se kalpenee tämän sisään syöpyvän hyökkäilyriemun rinnalla. Olihan sikäli reipasta menoa.

Mutta hitto vie, kaikesta huolimatta jollain tavalla pidin esityksestä. Se on niin poskettoman suorapuheinen, siekailematon, häikäilemättömän epäkultivoitu ja silti hyvin tietoinen historiasta, sisällöllisesti sivistynyt joskaan ei ulkoisilta keinoiltaan. Menkää ja hämmästelkää!

24.1.2014

PS Kuulostelin vähän naulakolla mielipiteitä. Teatterin ent. johtaja piti aivan hirveänä, tuttu rouva tokaisi tyytyväisenä  ”totta joka sana”. Varttunut professori taas kiitti, että kahdeksankymppinenkin kuuli joka sanan. Ohjaaja on samaa ikäluokkaa, ehkä siinä on yksi selitys valitulle volyymille.  En kuitenkaan tarvinnut korvatulppia, joita dramaturgi ystävällisesti ennalta lainasi. Seuralaiseni Kirstikin oli  varsin kriittinen tästä kaameasta huutotyylistä, jolla näytelmä hänestä pilattiin. Marjalla on flunssa, tuskin olisi hänenkään näytelmänsä.

Miten kuntia liitetään pakolla, mutta vapaaehtoisesti? Kannattaisiko Henna Virkkusen tutkia Stalinin elämäkertaa. Viro liittyi ”vapaaehtoisesti” Neuvostoliittoon 1940. Jos sieltä löytyisikin käyttökelpoinen toimintamalli. Pienimuotoisenakin samankaltainen silmänkääntötemppu voisi ratkaista kuntauudistuksen. Radion aamulähetyksessä parastaikaa pauhataan asiasta kovasti. Kukaan ei enää tunnu uskovan järkevään, rauhanomaiseen ratkaisuun.

Viime lauantai-iltana kuuntelin koko Jevgeni Oneginin Metropolitanista taltioituna esityksenä, jonka johti itse Gergijev. Upeasti lauloivat, erityisesti Tatjanan esittäjä, jonka lämpö virtasi täyteläisenä tänne pakkasen piirittämään työhuoneeseeni saakka. Kiintoisaa oli myös kuunnella Outi Paanasen, Pekka Pesosen ja Sauli Tiilikaisen väliaikakeskusteluja. Yhtä seikkaa vain jäin kummastelemaan.

Siinä puhuttiin kaksintaisteluista tietysti, niiden tapahistoriasta jne. – mutta olin kuulevinani, että Pekan mielestä kaksintaisteluissa oli aina tarkoitus tappaa. Ei kai. Hannu Mäkelän romaanissa Pushkinin enkeli kerrotaan, että runoilija selvisi lähes kahdestakymmenestä kaksintaistelusta , kunnes viimeinen koitui kohtaloksi, sekin puolivahingossa. Jos luku vähänkään pitää paikkansa, kyse taisi olla enemmän hirtehisestä viihteestä, jossa ammuttiin tahallaan ohi tai peruttiin paikan päällä koko juttu ja lähdettiin yhdessä ryypylle.

Muistan Pushkinin novellin ”Kaksintaistelu”, jossa taistelu kuivuu kokoon kaksikin kertaa. Eikös siinä Tshehovin jutussa käy vähän samalla tavalla? No oli varmaan myös tosimielessä käytyjä välienselvittelyjä. Merkillinen romanttinen perinne sinänsä. Onkohan se jo kokonaan hävinnyt? Kuinkahan tänään kaksintaisteltaisiin… Kaiketi haastamalla vastapuoli suoraan tv-väittelyyn.  

Jotain tällaista olikin ilmassa toistakymmentä vuotta sitten, kun Hannu Rautkallio ja Juhani Suomi kohtasivat studiossa keskustellen melko kiihtyneesti Kekkos-tulkinnoistaan. Tällaista pitäisi jatkaa. Heikki Ylikangas on aina ollut kuuma kaveri haastamaan erimielisiä tutkijoita. Kunnon tieteelliset kaksintaistelut televisioon, näin tutkimus alkaisi vähän enemmän kiinnostaa kansalaisia. Monilla aloilla on varmasti kiihkeitä vastapareja, eikä seminaareissa kaikkea saada selvitetyksi. Tulisi vaihtelua ainaiseen päivänpoliittiseen liirumlaarumiin.

Tai onhan siinäkin sytykettä. Juuri nyt Kanerva ja Pekkarinen huutavat aika reippaasti päällekkäin radiossani, kiistan aiheena kuuluu olevan opposition  mahdollinen välikysymys pakkoliitospykälästä. Jospa pantaisiin ministeri Virkkunen vastakkain jonkun kiukkuisen ja itsenäisyystahtoisen kunnanjohtajan kanssa (toimittaja vain mykkänä sekundanttina) , ja he sitten selvittäisivät kaksintaistelussa juurta jaksain vapaaehtoisen pakkoliitoksen edut ja haitat. Jospa kansakin näin alkaisi saada jotakin tolkkua tähän yhä sekavammaksi kieriytyvään vyyhteen.

21.1.2014

Varasin itselleni ylimmäräisen päivän käydäkseni viimein  kuulussa KUMUSSA ja katsellakseni muutenkin rauhassa ympärilleni. Anneli aiheellisesti ällisteli, etten ole siellä ennen käynyt, mikä lie estänyt. Matkaseurani palasi aamulla Suomeen, kustannusmaailmaakin täällä My City -hotellissa  näkyi vahva otos omassa neuvottelussaan. Varmaan kuulivat, että täällä kirjamyynti kasvoi viime vuonna 10-12 prosentilla! Ja luokkakaveri Antero Pajari vaimoineen hääpäivämatkalla. Kaikki häipyivät. Minä rauhassa kolkuttelin ykkösen raitsikalla Kadriorgin kupeelle ja siitä kävelin huurteisen puiston läpi, kunnes massiivinen museoseinämä alkoi häämöttää.

Suuren vaikutuksen teki paitsi rakennus sinänsä, erityisesti Lepo Mikon näyttely. Alkuperäiseltä nimeltään Leonid Mikk (1911-1978) näyttää taiteilleen Stalinin ajan aallokossa vaihtelevalla menestyksellä, mutta Hrushtsovin suojasään alettua 1956 hän  pääsi varsinaiseen vauhtiin taiteessaan ja sai tunnustusta ja viran taideakatemiassa. Sosialistisen realismin merkeissä syntyneet, elämänuskoa kohottavat suuret maalaukset heti 1940-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa ovat kieltämättä komeita. En muista maataloustöitä noin aistivoimaisesti missään kuvatun. Suuri elonkorjuun maalaus näyttää kypsän viljapellon lainehtivana ja keltaisempana kuin  koskaan voisi kuvitella. Taunokin tuon hyväksyisi ilomielin. Sttemmin taiteilija vapautui jäsentämään todellisuutta hienoisen kubistisesti, asetelmia, naiskuvia, hienoa väriskaalaansa laimentamatta. Elämyksellinen kävely jokseenkin yksin tässä näyttelyosastossa.

Pysyvän näyttelyn osastoillekin antaa leimansa historian ja politiikan vahva läsnäolo. Kukin taidekausi keskustelee oman aikansa kanssa, näyttää kuinka oli lupa ja kuinka mahdollista silti ilmentää taiteen keinoin sitäkin todellisuutta, jota ei virallisesti ollut olemassa. Ja jälleen sosialistisen taiteen julistavissa töissä on jotain värisyttävää, uskonvarmaa, myös vilpitöntä tahtoa näyttää elämä ja tulevaisuus voitollisena. Ironian välitasot virolainen katsoja tajuaa  varmasti herkemmin kuin tällainen käypäläinen, joka kyllä yrittää kurkottaa niihinkin taiteen vivahteisiin, jotka eivät ilmene suoraan, annettuina.

Mielenkiintoinen käynti, jotensakin paljon antavampi kuin yksikään muistiini palaava vaeltelu Kiasmassa, ehkä Osmo Rauhalan äskeistä suurta näyttelyä ja Palsan revittelyä lukuunottamatta. Aikaan ja historiaan istutettu taideilmaisu on jykevämpää kuin vain omassa ohuessa ilmakerroksessa leijuva taide sinänsä, jos nyt joku ymmärtää mitä tälläkin yritin sanoa.

Katselin presidentin matalasti aidattua palatsia ja sitä toista Kadriorgin palatsia taustalla ja kävelin hiljalleen taas puiston halki raitsikkapysäkille. Vapaana juokseva, hyvin koulutettu terrieri ilahdutti. Siinäpä onnellinen luontokappale. Omistajat puhuivat venäjää.

Kun eilen Jouko Vanhanen vihjaisi ihmeellisestä Titanic-näyttelystä Merimuseossa (satojen metrien jonoja joulun aikaan, pääasiassa venäläisiä), olihan uteliaisuuttani käytävä sitäkin vilkaisemassa. Merkillinen kokemus. Kävijälle tarjotaan tilaisuus eläytyä haaksirikon tunnelmiin alkuperäisen esineistön, reliktien, matkustajien muotokuvien, äänitehosteiden myötä. Jäljennöksiä hyteistä tarkkoine sisustuksineen, upea portaikkokin entisöity koristeineen, autenttista, imitoitua  ja – melko kaameaa. Tuli jotensakin morbidi tunnelma. Valtava tragedia on lavastettu turistikohteeksi. Sain pääsylippuna maihinnousukortin erään Edgar Meyerin nimellä, joka seinällä riippuvan nimitaulun mukaan kuului ykkösluokan pelastuneisiin matkustajiin. Benjamin Guggenheim ei ollut yhtä onnekas. Hänen veljensä perusti sittemmin tunnetun museon. Kuultiin kappaleita, joita orkesteri soitteli uppoamisen  edellä. Huhhuh. Jouko kertoikin eilen, että muuan hirtehinen pila ehdotti täällä seuraavaksi suurta Estonia-näyttelyä samankaltaisin eläytymismahdollisuuksin… Voi kulua vähän aikaa siihen.

Paluumatkalla mukava taksikuski, harmaatukkainen ikämies, puhkesi kertomaan lapsuudestaan Etelä-Virossa: pienessä hirsirakennuksessa oli neljä tupaa ja kussakin yksi perhe. Ei ollut sähköä, ei puhelinta, ei radiota, ei mitään. Petroolilamppu hankittiin. Koulumatkaa 6.5 km mennen tullen, aina jalkaisin. Ei ollut helppoa, mutta selvittiin. Se oli sodan jälkeen, vanhempien entiset maatalot oli poltettu. Teil Soomes oli helpompi, kuski ounasteli. Saattoi olla, ja nyt vasta helppoa onkin, vaikka jotkut murtavat suuta ja vääntävät päätä siitä, kuinka huonosti menee. Hyvä ottaa joskus joku suhteellisuus mukaan. Virossa valitetaan vähemmän ja ilmapiiri on positiivisempi, kuulin, vaikka ongelmiakin on ihan riittämiin.  

Enkä päässyt vieläkään Viru-hotellin KGB-näyttelyyn – taas jonkun ryhmän ennakkovaraus tiellä. Tämä oli toinen kerta. Teen seuraavalla kerralla itsestäni ja vaikka Marjasta kahden hengen ryhmän ja varaan ajan, onnistuisikohan.

Nautin yksinäisestä illasta eilisen seurallisuuden vastapainona. Illastin herroiksi Balthasarissa Raatihuoneen torin laidalla ja kuuntelin railakasta kansanhumppaa suuressa oluttuvassa, missä remuttiin ja tanssittiin täyttä häkää, eri-ikäistä sakkia oluttuoppeineen ja lihalautasineen. Reipasta menoa.

Mutta se Club Hollywood entisessä elokuvateatterissa vastapäätä hotelliani, se vasta tyhjä ja kolkko paikka oli. Istuin puoli tuntia lasillisen äärellä ja painuin yöpuulle.  Soiton kaltainen mölinä räikyi tyhjille seinille ja punavalot välkkyivät. Kai ne alkavat juhlia siellä vasta aamuyöllä. Hieno rento päivä joka tapauksessa. Instituutissakin pistäydyin kiittämässä vielä eilisestä. Ja divarista löysin pari Sillanpään vironnusta, joten saalis vain kasvoi. Runollinen lumisade taukosi, pakkanen kiristyy. Huomenna laivalla kotimaahan.

17.1.2014

Paljon puhutaan kirjan kriisistä. Ilmiö ei ole uusi.  Ainahan kirja on ollut kriisissä, varmaan Gutenbergista alkaen ja paljon aikaisemminkin. Kriisi on elämän merkki, mutta voi se koitua kuolemaksikin.  Kova kriisi oli se kun Aleksandrian kirjasto paloi. Mitähän siitä on, parisentuhatta vuotta. Kirjoja on myös tarkoituksella poltettu, koska niitä on pelätty. Nehän välittävät tietoa ja elämyksiä.

Nyt puhutaan kirjan muuttuvista muodoista. Sähköinen kirja syrjäyttää painetun. Niinköhän käy. En oikein usko tuota. Kirja on niin kätevä pakkaus, kaikin tavoin käteen sopiva. Kun kaiken maailman tingelitietoa aikansa vierittää liukkaalta ruudulta, tuntuu levolliselta palata painetun kirjan puhtaalle pysyvälle sivulle. Kun kyllin pitkälle ehditään uudistuksissa, ihmisen luontainen nostalgian tarve vaatii palaamista oikeaan kirjaan.

Uusi sisustustrendi syrjii kuulemma kirjahyllyä. Se vie tilaa ja kerää pölyä ja käy tarpeettomaksi kun ei ole kirjojakaan. Kuinka kätevästi sähköinen kirjasto mahtuukaan liivin taskuun. Yöpöydällä voi pitää kansojen historian ja ottaa matkalle koko Dostojevskin tuotannon. Jos nyt näitä sitten kerkiää kiireissään selaamaan.

Minulle kirjahylly on aina ollut huoneen paras kaunistus enkä voisi elää ilman sellaista. Järjestelen joskus kirjahyllyä ahkerammin kuin luen kirjoja. On kiva katsella keitä tekijöitä sattuu vierekkäin, kuinka teemat ja aiheet kohtaavat. Ja sitten löytää äkkiä jonkun hukkuneen ja kauan kaipaamansa opuksen. Tuossa sekin hitto piilottelee eikä puhu mitään! Pian se alkaa kertoa omaa tarinaansa.

En lukisi Tolstoin Sotaa ja rauhaa kännykästä vaikka mikä olisi. Jonkun runon tai aforismin voisin lukeakin. Ja säätiedotuksen. Pitkon pakina olisi jo siinä ja siinä. Ruutu on luonnostaan pilkkova väline, ja epiikka edellyttää levollista pitkäjänteisyyttä.

Tämä kestoaihe ei jää tähän, siihen palataan viimeistään kesäkuun lopussa Sastamalassa. Vanhan kirjallisuuden päivät pohtii silloin monipuolisesti kirjaa, sen muuttuvaa asemaa ja sen uusia vaatteita. Vauhtia otettiin heti vuoden alusta ohjelmavaliokunnan kokouksessa ravintola Kuussa, jossa saa ihmeen mureaa poroa ja muutakin herkuteltavaa. Jenufan maailmantähtikin näyttää paikkaa suosivan, joten sinne vaan.

Eri suuntiin käyvät kirjan ystävienkin keskustelut. Joku on ylen innostunut kirjan muuttuvista markkinateistä ja teosten vaihtuvista välineistä. Sitten on meitä perinteisen kirjan vankkoja puolustajia. Kirjoja ei viime syksynä ostettu enää entiseen tahtiin, mutta ostettiin kuitenkin. Yleinenkin taloustilanne hidastaa vauhtia. Sähkökirjan kauppa käy edelleen kitkaisesti. Mutta kantadivarillani täällä Punavuoressa oli kuulemma paras joulumyynti vuosiin. Arvaamattomia ovat kirjan tiet.

Kun joudun käyttämään paljon lähteitä, unelmoin joskus helposti klikattavasta kompaktista aineistosta tuossa vain käden ulottuvilla. Onhan niitäkin, liiankin helposti saatavia googletuksia. Mutta oma työn tuiskeen tunnelma tulee noista kirjapinoistakin, niiden kumollaan retkottavista selkämyksistä ja sekaisista liuskoista  ja muistilapuista. Aina kaaoksesta jotakin löytyy, ja kirjat tulevat näin parhaiksi kavereiksi.

16.1.2014

Lähden käymään Tallinnassa, missä julkistetaan viimeinenkin Mika Waltarin suurista romaaneista viroksi: Inimkonna vaenslased eli Ihmiskunnan viholliset Piret Salurin kääntämänä. Romaanissa on vajaat tuhat sivua, joten lahden takana uskotaan lujasti lukemiseen, oli väline sitten mikä hyvänsä. Katsotaan kohta mitä sinne päin muuten kuuluu.

Onkohan noista hallituksen seminaareista jotain todellista hyötyä? Vai kannattaisiko mieluummin vaan jatkaa siellä  kuntien raakaa pakotustyötä tämmöisen yleisen taivastelun sijaan. Joku voisi tietysti osoittaa konkreettisesti, mikä ongelma on lauennut tai mikä aloite edennyt päivän visiointi-istunnon tuloksena. Maassa vallitseva negatiivinen ilmapiiri on liiankin hyvin tiedossa, mutta paraneeko se korkean tason toteamuksesta?

Katainen on kyllä sitkeä ja kärsivällinen kaveri. Kaikki hallitusta haukkuu, mutta poika painaa vaan niska limassa sekalaisen sakkinsa johdossa.  Olisi kiva vaihteeksi panna vaikka Jörn Donner pääministeriksi ja Björn Wahlroos valtiovarainministeriksi ja katsoa, kuinka nopeasti nämä viisaat aitiosta huutelijat ajaisivat maan asiat päin kiviseinää.

Mutta elokuvistahan piti puhumani. Kultakuumeessa jatkettiin Matti Kassilan uran arviointia. Huvittaa vähän sekin, kuinka korkealle Kassila nyt korotetaan – vertauskohtana poliittiset vuosikymmenet  1960-lopusta 80-luvulle, jolloin kuului oikeiden taiteilijoiden piirissä halveksia tällaista sekalaiseen viihteeseen sortunutta veteraania. Nyt nähdään Kassilan vahvuudet ja monipuoliset taidot. Totta on kuten ohjelmassa todistettiin, että esim. Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden kaltaista huolitellusti lavastettua ja näyteltyä epookkia eivät nämä taannoin ylistetyt Jarvat ja Pakkasvirrat olisi edes kyenneet tekemään. Silti Helena Yläsen kritiikki oli sen osalta varsin nuiva, vanhat asenteet painoivat vielä vuonna 1988. Vasta Rouenin festivaaleilla Ranskassa ymmärsivät palkita kelpo elokuvan.

Virkistävää oli sekin, että tutkijat valitsivat ohjelmassa uusia suosikkeja Kassilan pitkältä uralta. Kalevi Koukkusen suosikki oli kerrassaan yllättävä: Vodkaa, komisario Palmu ! Sehän on epäperäinen Palmu, johon Waltarilla ei ollut enää osaa eikä arpaa. Muistan sen jotakuinkin opportunistisena neuvostomyönteisenä vaikka satiirisyritteisenä elokuvana, mutta voin olla väärässä. Katsomisesta on jo kai kolme vuosikymmentä ellei enemmän. Koukkunen perusteli kyllä hyvin tätä mediakriittistä valintaansa. Helppo oli sen sijaan  yhtyä Juha Seitajärven valintaan Hilman päivät. Poskettoman hauska elokuva! Se kuoliaaksi naurattava Missä palaa? -kohtaus on aivan verrattavissa alati toistettuun Leo Jokelan ”Tummiin silimiin”. Leffat ulee taas keskiviikkona päiväsaikaan, olkaat valmiit.

Muuten kiinni Paavolaisessa. Kun on koko päivän tarkistanut alkulukuja ja saanut Marjalta rohkaisevia ensikommentteja, tuntuu ansaitulta levähtää illalla katsomaan pitkästä aikaa Alcantaran perheen vaiheita Francon jälkeen. Ihme juttu että osat on näin tuoreita, viime vuonna filmattuja. Mitä jos kävisi Madridissa ja näkisi jossain kahvilassa Mercedeksen! Viehättävin tv-nainen, Elina Pohjanpään veroinen. Tai moikkaisi Antoniota tai Miguelia kadulla, heh. Pitänee joskus koittaa onneaan. Tai varmempaa olisi tietysti tekeytyä Filmihullun toimittajaksi ja tunkeutua heitä haastattelemaan. Hitto kun syntyy hyviä ideoita näin iltamyöhällä. 

Nuutinpäivä  ja joulun loppu. Vaikka eivät ole sitä huomanneet tuolla pihan takana vastapäisessä talossa, josta joulutähdet ja kuuset valoineen vielä kimmeltävät.

13.1.2014

Tuli sopivan löysä sunnuntai. Eilen kun illastettiin kouluneuvoksen ja lehtorin kanssa Anissa kulman takana, puheltiin ummet sekä lammet  ja vielä jatkettiinkin juttua täällä meillä, niin aamustahan tuli vähän raukea. Ja kas, kaikki Palmut näytettiin vielä kerran Teemalta peräjälkeen. Siinä armas pyhäpäivä sitten vierähtikin. Lenkillä kävin keskellä keskimmäistä leffaa ja kotikiinalaisesta hain pari purkkia kanaruokaa, that’s it.

Kun katselee taas uudemman kerran Matti Kassilan rentoja, osumatarkkoja ohjauksia – onnea vaan ohjaajalle! tänään on merkkipäivä, postia lähetinkin – niin kiinnittää huomiota vähän eri asioihin kuin aikaisemmin. Varsinkin tarkkasin elokuvien taidokasta pientä komiikkaa, sitä miesten keskinäistä jäynäilyä, pieniä ilmeitä, reaktioita, hauskasti ja liioittelematta toteutettuja – mitä nyt Palmu itse räyski välillä aika voimallisesti.

Kuka nousee uudella tavalla esiin? On kehuttu ja aiheellisesti puhki kaikki Jopi Rinteestä Leo Jokelaan – Jussi Jurkkaa tai varsinkaan Pentti Siimestä unohtamatta. Elinat Salo ja Pohjanpää olivat hurmaavia. Mutta tämän katsomismaratonin päähenkilöksi omassa asteikossani nousi eittämättä Matti Ranin. Ensinnä hänen roolinsa on ainoa, joka selvästi kehittyy, muuttuu, asemakin paranee ja sen myötä asenteet, ilmeet, tyyli näytellä. Nolon epävarmasta ja yli-innokkaasta apulaisesta tulee itsetietoinen päällikkö, jolta edelleen asiat luiskahtavat helposti käsistä. Ranin kuvaa tyypin tarkasti ja herkullisesti, niin oikeaa komiikaa ja ajoitusta käyttäen kuin mahdollista.

Onhan myös Waltarin ansiota tyypin kehitys: hieno oivallus oli siirtää hänet Palmun esimieheksi viimeisessä kirjassa, josta tuli puoliväliin saakka oivallinen ja ajankuvanakin mainio elokuva – siitä lopun Wadenblick-jaksosta en enää innostunut, Helge Herala oli päästetty jo liian paksusti karrikoimaan. Tuntui kuin ohjaajakin olisi vähän työlästynyt aiheeseen ja antanut vain lasketella loppua kohti. Vaikka onhan siinäkin kuolemattomia: ”Kun tuollainen on poika niin hurudan e faija.”  

Laiskotellen mutta ei ihan hukkaan sujui siis sunnuntai. Ulkona oli raikas ja raaka pakkasilma, luntakin tuprunnut viimein Helsinkiin. Kävin tervehtimässä Jusupov Ahon patsasta saman puiston alalaidassa, missä Palmun erehdystä filmattiin. Itse asiassa kävin katsomassa jo filmauksia vuonna 1960, Norssin lukiolaisena. Näin valojen palavan Engelin aukiolla, kiipesin sinne koiran kanssa ja katselin tovin, kuinka Rinne ja Ranin kävelivät keskustellen aukion poikki. Ei sitä ainakaan montaa kertaa tarvinnut uusiksi ottaa. Jotta näin siis kierros kiertyy umpeen, klassikko elää ja parantaa vaan juoksua vielä 53 vuoden jälkeen.

Yhtä hämmästynyt kuin Kassila siinä hyvässä dokkarissa, joka tuli alkuun aamulla, olisi Waltari varmasti nyt, jos tietäisi, että hänen rentoutuakseen kirjoittamansa Palmu-dekkarit ovat nousseet tällaiseen arvoon arvaamattomaan elokuvien ansiosta. Elämäkerrassani Unio Mystica (2008) kerron, että Waltari olisi mahdollisesti jatkanutkin näiden kirjoittamista alkumenestyksen jälkeen (1939-1940) ellei kustantaja olisi varoittanut häntä tuhlaamasta liikaa voimia ja aikaansa turhanaikaiseen ajanvietteeseen…

Kun vielä piti katsoa uusi Poirot, niin tulihan istutuksi ja ihan liikaa, mutta viihdyttävästi. Huomaatteko, Poirot’n puutteena on jokseenkin harras huumorittomuus – hiljaista ironiaa lukuunottamatta. Siinä suhteessa Palmu hakkaa esikuvansa jo kirjoissa, ja vallankin näiden elokuvien irtonaisen ja notkean kerrontatyylin ansiosta. Lisäksi Christie punoo juonensa niin mutkikkaiksi ja sisäsiisteiksi, että niistä tahtoo jo elämä ja ilma loppua. No, sopiihan vetää vähän kotiinpäin näin professori Kassilan syntymäpäivän kunniaksi. Iloitkoon mestari sairasvuoteellaan näistä myöhäisistä laakereistaan!

Vielä pieni havainto. Dokkarissa Kassila kertoi intiimistä ja ”supsuttavasta” henkilöohjaustyylistään. Mikä ero verrattuna Niskasen diivaileviin karjahduksiin tai Mollen mylviviin raivokohtauksiin, joita myös sain aikanani seurata. Kassila piti positiivisen ja luottamuksellisen ilmapiirin luomista kuvauksissa tärkeänä, mutta monasti tuntui kuin nuo kaksi nuorempaa ohjaajaa olisivat tietoisesti tähdänneet niin kireään ja v-maiseen tunnelmaan kuin mahdollista.  Kun Kassilasta on nyt tehty ilmeisen ansiokas juhlakirja (juttu tänään Hesarissa), pitääpä vilkaista, onko siinä ja kuinka paljon näitä osatekijöitä analysoitu ja häntä verrattu muihin ohjaajiin. Lisäksi yksi esseen aihe olisi hänen elokuviensa suhde kirjalliseen klassikkoperustaan, Sillanpäähän, Waltariin, miksei Kiantoon ja Wuolijokeenkin. Näistä olisin kirjoittanut, jos joku olisi pyytänyt. Mutta ainahan hyvään aiheeseen voi vielä omaehtoisestikin palata.

12.1.2014

Olihan yllättävää katsella elokuvaa Haluan rakastaa, Peter ensimmäisen kerran sitten 40 vuoteen. Voiko aika tosiaan parantaa vanhaa leffaa? Valmistuessaan 1972 elokuvaa haukuskeltiin, ja itsekin muistan pettyneeni. Mutta nyt se vaikutti melkein hyvältä, ainakin tyylikkäältä ja kaikin tavoin siedettävältä.

Jouduin sattumoisin Matti Kassilan käsikirjoitusapuriksi, kun tunsin Aila Meriluodon ja tyttärensä Ursulan. Lauri Viitaa olin kovasti lukenut ja kierrellyt Pispalassa. Ailan romaanista Peter Peter kirjoitin Demariin kiittävän arvostelun, kun taas muu kritiikki oli nihkeää, varsinkin Pekka Tarkka teilasi sen täysin Hesarissa. Tässähän oli jo lähtökohtia.

Seurasin elokuvan valmistumista monessa vaiheessa ja odotin siitä naisen rakkauden purkauksenomaista kuvausta. Tea Ista onkin loistava pääroolissa, hienovarainen ja rohkea, löytää sävyjä ja uskaltaa heittäytyä. Se suuri rakastelukohtaus näytti tosin jo aika kesyltä. Mutta elokuva kaatuu paljolti Paul Osipowin elottomaan ja haluttomaan suoritukseen Peterin roolissa. Tulee aivan tönkkösuolattuja kohtaamisia, joille Istakaan ei voi mitään, vaikka kaikkensa yrittää. Hätäpäissä Osipow jälkiäänitettiin Matti Oraviston avulla, mutta ei sekään paljon parantanut.

Esko Nevalaisen kuvaus on kaunista ja ilmavaa, turhatkin maisemakuvat Ruotsista elävät, kaikenlaista symboliikkaa löydetään matkan varrelta. Onhan Kassila ammattimies, vaikka ei tässä parhaimmillaan. Hänen vanhoja elokuviaan voimme nyt katsella harva se päivä.  Aila oli kovin harmissaan aikanaan romaaninsa filmatisoinnista, hänellä tietysti oli ihan oma näkökulmansa aiheeseen ja ohjaajalla tietysti oma visionsa. Minä siinä välissä yritin taiteilla.

Mutta tähän on nyt tultu, että molemmat tekijät täyttävät komeasti pyöreitä melkein peräpäivinä, Aila tänään ja Matti ylihuomenna. Yhäti virkeitä yhdeksänkymppisiä, pitkän uran tehneitä, yhä vielä elämässä kiinni. Matti tosin on sairaalassa ja Aila pysyttelee etupäässä seiniensä sisällä Arkadiankadulla. Mutta puhelimessa kumpikin juttelee edelleen hersyvästi ja hauskasti.

Mehän lähdimme tietysti Ailaa onnittelemaan tänään hänen korkeana juhlapäivänään. Soitin eilen ja varmistin, että voidaan tulla iltapäivällä. Siellä vinttikerroksessa Ailan uskollinen miesystävä oli vastassa, ja pian Ailakin hissutteli näkyviin tutusti virnistäen. Annoimme shampanjapullon ja yhdeksän ruusua (Memory lane) ja viimekeväisen kirjanikin annoin, kun Aila vakuutti edelleen lukevansa. Milläs hän muutenkaan aikaansa kuluttaisi.

Kahdenkin kustantajan edustajat olivat jo päivällä käyneet, ja Ursula oli pian tulossa hakemaan äitiä juhla-aterialle, joten emme tahtoneet päivänsankaria kauan väsyttää. Miten iloinen on hymynsä edelleen, ja silmänsä välkkyvät kuin runotytöllä ainakin. Tulipa hyvä mieli siitä käynnistä.  

Katseltiin kotona Teemalta sitten kaksikin dokumenttia Ailasta. Hän oli itse hyvässä vedossa veteraanien Pekka Lounelan ja Eino S. Revon tentissä, mutta Heikki Huttu-Hiltusen jälkimmäinen teelmys oli merkillisen sekava ja parsi puuttuvaa aineistoaan edellisen dokkarin pitkillä otoksilla! Olikohan kukaan  Teemalla tullut katsoneeksi näitä läpi, niin paljon tuli toistoa, kun ne laitettiin peräjälkeen. Aila pelasti hyväntuulisuudellaan heikotkin koosteet. Hienoa silti kun huomioivat näin näkyvästi, Hesarissakin Suvi kirjoitti pienen jutun. Huomenna on Matin suuri ilta: kaikki Palmut yhtenä pötkönä.

Ja jottei tämä menisi ihan Ailan piikkiin koko merkkipäivä, niin todettakoon, että iloinen yllätys odotti vielä illallakin: Taru Mäkelän ohjaama ja Arto Salmisen teokseen perustuva Varasto kolmosella. Niin harvoin ilahtuu kotimaisista elokuvista tai sarjoista enää. Tässä oli karheaa todellisuuden makua ja juuri sitä alakanttiin lohkovaa komiikkaa ja osuvan irtonaisia  repliikkejä, jotka meidän kotikatsomoon purevat. Kehkeytyi oikea hyvää tekevä kehitystarina! Kari-Pekka Toivonen ja Minttu Mustakallio ja muutkin erinomaisia. Häpeä etten ennen tätä nähnyt missään teatterissakaan saati kirjaa lukenut.  Katkesi kesken Arto Salminen, hänessä olisi ollut ainesta tämän rujon ja ahneen ajan kuvaajaksi pitemmältikin.

10.1.2014