Panu Rajala

Tuskan hetkiä Richardsonin repiessä maaliin. Iivo Niskasen tappio raatelee mieltä kauan. Tosiaan palaa mieleen Juha Miedon kohtalo silloin joskus. Ruotsalaiset ovat ikuisia hannuhanhia.

Urheilu on hyvä peitto, jonka alle voi unohtaa monet muut asiat. Uutisistakin kiinnostavat vain Sotshin tapahtumat. Kun Suomi läimii maaleja Norjaa vastaan, katoavat hetkeksi jopa homojen vainot Venäjällä. Vainotaanko heitä todella? Venäjän tutkija Arto Luukkanen käytti radiossa sanaa ’vihakampanja’. Roomassa vainottiin kristittyjä, se oli vähän raisumpaa kampanjaa kuin Venäjän nykyinen propagointikielto. Mitä nyt kukin vainona pitää, suhteellinen käsite.

Voisiko uhkarohkeasti uumoilla, että meidän suuri huolemme Venäjän ihmisoikeuksista on ryssävihan uusi muoto, muka avuliaaseen tekohurskauteen verhottu. Samaa mieltä Niinistön kanssa: turha kovin äänekkäästi neuvoa naapuria tältä pikkutontiltamme, jossa riittää siivoomista siinäkin.

Olen maalla ja kirjoitan kuin vimmattu uutta kirjaa. Samalla oli tarkoitukseni hiihtää ja katsella kisoja. Hiihto on jäänyt vähiin, ei metriäkään. Yksinäisyys suo parhaan työrauhan, mutta Marja tuli eilen viettämään Valentinea. Miten ihanaa. Huolto parani, ihminen on sittenkin ihmisen paras ystävä.

Tuonne yhteislaatikkoon tulee sekä Aamulehti että Hesari. On sanottava, että edellinen on parempi urheilulehti. Tänäänkin lauantaina siinä kerrotaan valaisevasti Niskasen urheilu- ja vaatesuunnitteluperheestä. Kovaa sisarussarjaa. Iivosta vielä kuullaan, voi kuvitella millaisella tappion sisulla hän kohta harjoituslenkkejään kiertää.

Neljännet sijat ovat suomalaishiihtäjien kohtalonkuoppia. Ei kruunannut Saarinenkaan hienoa uraansa. Naiset hiihtävät tänään viestiä, taasko tulee uusi neljäs sija. No mäkihyppääjät eivät ylety sinnekään asti. Ampumahiihto on hermoja kiristävä laji, ohilaukaukset kuin kohtalon rangaistuksia nekin. Oikeastaan urheilu on äärettömän turhauttavaa seurattavaa, ei voi itse vaikuttaa mihinkään. Voi vain voimattomasti kommentoida. Ihmeen sairaita urheilijoita sinne lennätetään. Joka toisella on jotain kremppaa. Liian kovaa peliä.

Seitsemän liuskaa on toistaiseksi päiväennätys ja kohtalaisen kova näin asiatekstiä kirjoittaessa. Vähimmäismäärä on kolme, muuten päivä on hukkaan heitetty. Illat voi pyhittää kisoille ja lukemiselle. Kukaan ei häiritse. Hiihtokelejä ei ole vieläkään, vaikka lunta pikkuisen tuprehti tanhuville. Kaunista on ja levollista. Aamun postilenkillä korkeintaan Taunon ja Auttilan Riston tapaan. Siinä on kisakommentit nopeasti vaihdettu.

En voi mitään sille, että sykähdyttävimmät kisamuistot ovat ajoilta, jolloin Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen maalailivat suuren urheilujuhlan tuntua Kaiskon kamariin Kyröskoskella. Olin siellä viettämässä hiihtolomaa, serkkujeni Joukon ja Oskun kanssa jännättiin korva radiossa joka päivä. Jumakauta silloin tuli kultaa ja muita mitaleita ropisemalla, Porilaisten marssi kajahteli. Oli ne aikoja, ei ne koskaan palaa.

Mutta eletään nyt toivossa, kisoja pidetään vielä viikon päivät, kaikkea ei ole menetetty. Sitä paitsi jokainen tappio kasvattaa sisua ja lisää liuskan uutta tekstiä innoittavaan kirjaan.

15.2.2014

PS No nythän tulikin uutta juhlaa, kun katseltiin riipaisevan jännittävää naisten viestiä. Ihmeellinen suoritus! ”Ihan mahotonta”, kuten selostajat tapaavat sanoa. Mutta Ruotsin hannahanhet päihittivät Suomen naiset kahdesti, ensin jääkiekossa ja sitten viestissä, joten eipä riehahdeta liikaa. Hauska oli silti katsella viestinaisten yhteisriemua. Kisoihin puhaltui lisää henkeä.

On juhlittu Enni Rukajärven häikäisevää suoritusta lumilaudalla  ja ehditty pettyä muutamiin ponnistuksiin, joten on aika siirtää mielenkiinto välillä muihin asioihin.

Tuli kuluneeksi 70 vuotta Helsingin suurpommituksista, helmikuussa 1944. Isäni kertoi kuinka hän kiipesi sisarensa kanssa Tähtitorninmäelle katsomaan, kun Helsinki tuhoutuu. Hän taisi olla lepovuorossa, nostomiehenä hän muuten osallistui ilmatorjuntaan Taivaskalliolla. Mainitsin tapauksesta Antero Raevuorelle, kun hän kertoi tekevänsä kirjaa pommituksista. No Antero vetäisikin repliikistä pienen kohtauksen sen luvun alkuun, jossa kuvaillaan yliopiston paloa. Vetävästi hän on vähän värittänyt tilannetta, kuten hyvä kirjoittaja tekee.

Luin Raevuoren kirjan Hävittäkää Helsinki! sunnuntaina kisaselostusten lomassa. Voimme taas helpottua siitä, että vauriot jäivät näinkin pieniksi massiivisesta hyökkäyksestä huolimatta. Tuhansia ja tuhansia pommikoneita Helsingin taivaalla, kolme yritystä kymmenen päivän välein.  Ilmatorjunta onnistui nerokkaan suunnittelun ja johdon ansiosta yli odotusten. Vain 5 % pudotetuista pommeista osui kohteisiinsa.

Olen lähes 50 vuotta sitten lukenut alan klassikon, Jukka L. Mäkelän kirjan Helsinki liekeissä  (1967). Sitä varten tekijä haastatteli 200 pommituksen silminnäkijää melko tuoreeltaan, joten syntyi hyvin eloisa kuvaus. Yksityiset näkökulmat lomittelevat yleisten torjuntastrategioiden kanssa.

Kirjan välistä tipahti kellastunut arvosteluleike. On hyvä tapa sujauttaa niitä myöhemmin luettavaksi. Carl Henning käsitteli Hesarissa (24.10.67) nihkeästi ja ylimielisesti Mäkelän kuvausta. Nuorta kriitikkoa näkyy ärsyttäneen kovasti se, että Helsingin puolustajat kuvataan sankareina, ihan nuhteettomina kunnon kaupunkilaisina. Sodan yksimielisyyden myyttiä ei lähdetä murtamaan! Lisäksi kirjassa on pari merkityksetöntä asiavirhettä, joihin Henning ahnaasti tarttuu.

Silloin elettiin nousevan radikalismin kultaisia vuosia, eikä sotien muisteleminen todellakaan ollut suosiossa. Aika on nyt tehnyt  muutaman kierroksen. Eipä ryhdy Raevuorikaan puolustajien kunniaa murentamaan. Ehkä hän on piirun verran viileämpi uhrien kohtaloa kuvatessaan kuin Mäkelä. Mutta samat tosiasiat tässä esiin aukeavat. En käytä loppuun kulutettua adjektiivia ’uskomatonta’, mutta sitähän kummankin kirjan kertoma on.

Mitä uutta Raevuori lisää Helsingin pommituksiin? Paljon hän joutuu kulkemaan samoja reittejä ja samoja kortteleita kuin Mäkeläkin. Mutta hän laajentaa ansiokkaasti näkökulmaa. Poliittinen kuvio hahmottuu pommitusten rinnalla. Paasikivi käy Tukholmassa neuvotteluja madame Kollontayn kanssa. Hella Wuolijoki istuu rangaistusvankina Katajanokalla. Marcus Wallenbergilla on oma kauppamiehen missionsa menossa. Ja kaiken keskellä menneen ajan monumentti Ukko-Pekka tekee kuolemaa. Hänen hautajaisiaan vietetään poliittisesti hyvin arkaluontoisessa tilanteessa.

Luontevasti Antero nivoo eri tasot yhteen. Todella kriittisiä aikoja elettiin. Joitakin draamallisia kohtauksia hän sivuuttaa eleettömämmin kuin Mäkelä. Kun Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti esimerkiksi Katajanokan vankilan pommitusta ja vankien hämmästyttävää toimintaa tilanteessa, Raevuori sivuuttaa sen maininnalla: vain 8 vankia käytti tilaisuutta hyväksi ja karkasi. Muut 442 ponnistelivat uskollisesti palon sammuttamiseksi. Eräs elinkautisvanki toimi vapaaehtoisena portinvartijana ja esti muutamat  pakoyritykset! No tämähän on sopimatonta yhteishenkeä varmasti Henningin mielestä.

Lämpenin kirjoista sen verran, että eilen maanantaina poikkesin arkistosta tullessani Sanomataloon kuulemaan aiheesta käytyä keskustelua. Väkeä oli mahdottomasti, istumapaikat oli täytetty ilmeisesti tuntia ennen alkua. Sodat todella kiinnostavat kansalaisia. Oli harmaapäitä pommituksissa itsekin mukana olleita, mutta myös nuorempia.  Suurin osa seurasi tilaisuutta seisaaltaan.

Tornin it-veteraani Heikki A. Reenpää vetäisi ohjelmassa repäisevän havaintodraaman torjunnan strategiasta ja suojautumisen ohjeista. Reippaasti Reenpää komensi osan katsojista lattialle istumaan – näin oltiin pommisuojassa. Osan katsomosta hän tuomitsi kuolleiksi. Ensimmäisessä pommituksessa kuoli toistasataa ihmistä, kahdessa myöhemmässä huomattavasti vähemmän, kun suojautuminen oli opittu. Torjunnasta, sulkutulesta ja häikäisevästä kranaattikuutiosta kerrottiin esine- ja kuvanäyttein. Yksi oikea pommikin oli nähtävillä. Muitakin asiaan osallisia kuultiin eversti Ahti Lapin johdattelemina. Alan kirjoja myytiin katsomon sivussa. Olihan siinä tunnelmaa ja melkein markkinameininkiä. Lopuksi nähtiin puolen tunnin elokuva pommituksista ja varsinkin torjunnasta.

Opettavainen tilaisuus. Kestin herpautumatta pari tuntia seisten takki päällä, vaikka aikomus oli vain pistäytyä. Pohdimme luokkatoverin Matti Laipion kanssa, muisteleeko mikään muu kansa vieläkin näin kiihkeästi käymiään sotia. Matti viittasi venäläisiin, mutta sehän on pompöösiä juhlamuistelua. Täällä tilanteisiin, jokaisen pommikoneen tuloon ja tuhoon pureudutaan ankaran kriittisesti ja teknisiä tosiasioita esiin nostaen. Niin saimme ainakin luvan uskoa. Hyvä kun isät silloin vartoivat ja sulkutulta tulittivat. Hyvä Helsinki on heidän ansiostaan edelleen pääosin vanhassa hahmossaan.

11.2.2014

Olihan ne upeat avajaiset, ei voi muuta sanoa. Aina ne jaksavat parantaa, kisoista toisiin. Mutta näissä ei juhlinut vain uusin digi- ja pyrotekniikka, vaan myös taju kauneudesta ja historiasta. Ruhtinaallista teatteria, hivelevää balettia, hengästyttävää spektaakkelia ja suurenmoista urheilun juhlaa. Suomi marssi komeasti kuten näkyy.

Hesarin Ari Pusa valitti kahteen kertaan, ennen ja jälkeen avajaisten, että Venäjän historian läpikäynti  oli ”unettava”. Ehkä sellaisesta, jota historia ei kiinnosta. Meitä ei unettanut vähääkään. Hämmästyttävä oli Pietari Suuren purjehdus. Loistelias oli Tolstoi-jakso ja tanssiaiset ”Sodassa ja rauhassa”. Samoin Neuvostoaika taottiin tehokkaasti  punaväriseksi työn ylistykseksi. Olavi Paavolainen olisi ollut innoissaan tästä futuristisesta terässinfoniasta!

Paljon oli nerokkaita oivalluksia, ihmeellisiä visioita, ylenpalttisia ilotulituksia. Nekin vajaat olympiarenkaat, joissa oikea kulma iski silmää lumikiteenä, oli ihan pikantti lipsahdus. Jumalat tunnetusti vihastuvat liian täydellisestä suorituksesta.

Sellaiseen eivät yltäneet ainakaan avajaisten suomalaiset selostajat, joista Ville Haapasalo saa ansaitut haukkumiset Aamulehden Vesa Laitiselta. Hän ihmettelee, miksi suosittu näyttelijä ”piti raahata mumisemaan selostamoon latteuksia ja itsestäänselvyyksiä”. Haapasalo tuli ilmeisen valmistautumattomana studiooon ja yritti selvitä rennon karismansa varassa, mutta tiedot ja kommentit jäivät ohuiksi. Poika oli aivan ällikällä näkemästään ja kokemastaan. Tuntui ettei selostajia ollut informoitu kovin hyvin, monet henkilöt jäivät tunnistamatta.

Hesari yrittää omalta osaltaan boikotoida avajaisia (ei mitään etusivulla), siellä tarkkaillaan kisoja poliittiset silmälaput ojossa. Avajaisetkin olivat kuulemma Putinin näyttö sisäpoliittiselle areenalle – ei siis urheilumaailmalle? Katsotaan kuinka tiukasti tämä näkökulma pysyy mukana kun kilpailuihin päästään. Koska ruvetaan tunnistamaan erikseen jokainen homo urheilijain joukosta? Koska joku muodikas aseksuaali tulee kaapista?

Nyt lauantain aamupäivänä lautatemppuilijat ovat jo näyttäneet taitojaan, sinänsä hämmästyttäviä, mutta luvatut suomalaismitalit antavat odottaa itseään. Häikäiseviä kierteitä ja alastuloja nähtiin. Koskahan trapetsitaide pääsee olympialajiksi? Entä muut sirkusmuodot? Jäätanssi on niitä lähellä.

Nyt alkaa naisten yhdistelmähiihto, joten täytyy pitää pieni tauko kirjoittelussa.

Raisu taisto! Anna-Kaisa Saarinen oli hilkulla hiihtää mitalille. Mutta tuo Björgen on voittamaton ilmiö, vaikka Kalla riuhtaisi tosi naisekkaasti, ei vain auttanut. Ei ole vieläkään tullut sitä mitalien ropinaa, jota asiantuntijat ovat innoissaan ennustelleet. Tuskinpa tulee illan suussa miestenkään sprintistä, mutta katsotaan ennen kuin tuomitaan.

Mutta hyvin hiihtivät naiset, vaikka Ikaalisten Krista ei ihan toiveita täyttänyt. On hänellä vielä aikaa ja matkoja. Ja tämä Aikkuhan on ihan hirmu kunnossa, hyvältä näyttää. Jäädään odottelulle.

Tätä tää nyt sitten on, kisoja monta tuntia joka päivä. Jossain välissä on jatkettava kirjoittamista, aineistoa kertynyt ja tekstiä myös. Ei muuta kuin aamut tiiviisti käyttöön.

Keräsin voimat katsoakseni läpi Matti Kassilan elokuvan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) eilen telkkarista. Edellisestä katsomiskerrasta on neljännesvuosisata. Tähän liittyy niin paljon silloisia muistoja, kipeitäkin.  Sitä paitsi teimme saman aiheen viime kesänä Myllykolun Kesäteattteriin kohtalaisella menestyksellä.

Matti haki aihetta aika kauan ja asuikin meillä Hämeenkyrössä sekä yksin että Christinan kanssa. Joksikin aikaa hän myös vuokrasi vastarannalla Hauskan rantamökkiä. Hän todella paneutui sillanpääläiseen maisemaan ja todellisuuteen. Miten paljon keskustelimmekaan aiheesta eri yhteyksissä kuluneina vuosikymmeninä. Pohjalla tietysti Kassilan  hieno Elokuu (1956), tähän asti paras Sillanpää-filmatisointi.

Ensin oli aikomus tehdä uusi elokuva Sillanpään esikoisesta, Elämästä ja auringosta,  jonka pohjalta Roland af Hällström valmisti elokuvan Poika eli kesäänsä (1955). Käsikirjoitustakin syntyi aika pitkälti. Muistaakseni se ei saanut tukea Elokuvasäätiöltä. Silloin 1980-luvulla Kassilaa pidettiin säätiössä vanhana tekijänä, eikä Sillanpääkään tuntunut aiheena sytyttävältä. Sitten teos vaihtui, ja Matti alkoi miettiä tosissaan Sillanpään viimeistä romaania Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945). Taisin edelleen toimia yllyttäjänä.

Ei sekään ensin meinannut saada tukea. Muistan Matin kiihtyneen kohtelustaan aika lailla eikä ihme. Kokenut ohjaaja  ja Nobel-kirjailija!  Viimein  myöntyivät. Oli pääasiassa  poliittista vastarintaa ja sukupolviajattelua. Varmaankin Sillanpään syntymän 100-vuotisjuhla vaikutti lopulta myönteiseen päätökseen. Töihin ryhdyttiin.

Vieläkin vähän kaihertaa se, etten voinut silloin enempää olla mukana ja seuraamassa elokuvan kehitystä. Tein kuumimmillani väitöskirjaa, oli monia muita hankkeita juhlavuoden vaiheilta ja lopulta Elinan sairaus. En ehtinyt revetä kaikkialle. Mutta sain rohkaisevia väliaikatietoja kuvausten etenemisestä.

Jonkunmoinen lievä pettymys elokuva sitten kuitenkin oli. Siinä on paljon hienoa kuvausta, herkkiä melankolisia tunnelmia, huolellista ajankuvaa. Uskollinen se on Sillanpään romaanille. hyvinkin lähjellä sen haikean surumielistä, pehmeän nostalgista, hivenen voisiko sanoa ”pohjaan palanutta” mielenviritystä. Eikä vaikutelma kovin paljon ole nyt muuttunut, ei myöskään parantunut.

Lasse Pöysti on tarkkavaistoinen näyttelijä, hyvinkin Sillanpään oloinen, ei niinkään romaanin Hongiston tyyppinen ulkoisesti. Hänen pienet keikarointinsa hyppäävät ulos romaanin kehyksestä. Liisamaija Laaksonen on kuin uni ja henkäys vanhasta maailmasta, ihana kuvajainen jostakin taivoittamattomasta.  Onhan kartanojaksossa  lumoavat hetkensä.  Mutta onko oikeaa tunnetta? Jotain elokuvasta ikään kuin puuttuu. Mitä se voisi olla?

Se ei etene mitenkään mukaansa tempaavasti, se ei vedä puoleensa. Se on aika raskassoutuinen, se nyyhkyttää kuten Sillanpään proosa äitelimmillään. Siinä on rinnan lyyrisyyttä ja rankkaa realismia. Elokuvassa on liikaa epäsympaattisia ihmisiä, se on sanoisiko hienostuneen raadollinen. Onhan suuri syy Sillanpäässä. Huumoria Kassila ei nyt löydä oikein mistään, se Roimalan ja eläinlääkärin remellyskin värittyy karkeanpuoleiseksi, mutta ei kouraise. Paras kohtaus on Roimala raplaamassa viinapullon korkkia diakonissan lukiessa Raamattua. Siitä saatiin paljon iloa myös kesällä Myllykolussa, missä meillä oli mainion muhkea Roimalan esittäjä. Muuten teos oli liian vaikea harrastajille. Ei se ole helppo parhaille ammattilaisillekaan. Litja on hyvä, mutta liian kapea ja kaupunkilainen tyyppi, vaikka räjähtänyttä kovasti yritttää.

Leo Lastumäki vetäisee lyhyesti muhkean Suokselman, Sillanpään säälimättömän omakuvan. Siinä ulkoinen FES, kun Hongisto on sisäinen. Matti arveli, että Roimalassakin on rankka annos Sillanpäätä itseään, voi olla joku piirre tuossa viinan valtaan suistumisessa. Katselemme siis kolmea Sillanpäätä, ehkä se on liikaa. Erään elämän finaali ikään kuin vyöryy elokuvan tapahtumiin – ennen Taatan uutta ylösnousemusta, mutta se on sitten eri juttu.

Vaikea teos kaiken kaikkiaan tuo Sillanpään viimeinen ja keskeneräinen. Siinä pusertuu ulos hyvin henkilökohtainen tunnustus, mutta se ei saa riittävästi ilmaa tai dynamiikkaa. Se on niin pysähtynyt, taaksepäin katsova. Kerronnan hauraasta mestaruudesta huolimatta tai siitä johtuen se ei kosketa, sen särötkään eivät raapaise, vaikka tragiikka ja romantiikka lomittuvat jyrkästi. Kassila tekee romaanille täyttä oikeutta, mutta jää sen vangiksi, hyvässä ja pahassa.

Silti Hesarin kaksi tähteä oli loukkaus, sentään Rouenin festivaaleilla palkittu elokuva. Kukahan siellä näitä tähtiä nykyisin huiskii? Punainen viivakin sai kaksi tähteä! Lukisi nyt vaikka esseeni Suomen Filmografiasta, ellei muuten ymmärrä elokuvan arvoa. Ainoa joka enää jaksaa kunnolla arvioida tv-elokuvia on Pekka Eronen, Aamulehdessä ja muualla Almassa. Hyvä ja virkeä kirjoittaja. Hesari on tältä osin luovuttanut, eikä radiokaan juuri enää ole seurannan kohteena.

Kassila-sarja päättyy, siirrytään olympialaisiin. Mukavia menneisyyden hetkiä ja monia muistoja herätti mestariohjaajan retrospektiivinen katselmus, kiitos siitä.

7.2.2014

PS Sillanpään romaaneista yksi, painavin, on yhä filmaamatta: Hurskas kurjuus. Kuka viimeinkin ryhtyisi?

Viime viikolla johdin lukiolaisten kirjoituskilpailun palkintoraatia Suomalaisella Klubilla. Kun parhaat kirjoitukset oli saatu järjestykseen, jäinkin kuuntelemaan keskustelua, joka koski viime sotia, tarkemmin sanoen ratkaisutaisteluja kesällä 1944. Niistä on pian kulunut 70 vuotta. Mitä ihmeen uutta enää saadaan irti näinkin tutkitusta aiheesta?

En tiedä tuliko esiin mitään ihan uutta, mutta kiinnostavasti keskustelu polveili. Martti Turtola ja Pekka Visuri tulkitsivat Paavo Rantasen myötäileminä sodan johdon, varsinkin Mannerheimin ja hänen alaistensa suhteita. Marskin ylivertainen asema ja hänen halunsa pitää etäisyyttä muihin ja välttää keskustelua tuntui puhujien mielestä hidastaneen oikeita ratkaisuja. Näitähän on muutenkin tuuletettu, myös kenraalien keskinäisiä kiistoja ja tulehtumia. Miksi Viipuri vallattiin niin helposti? Isäntänä toimi Jyrki Vesikansa, joka lupasi palata aiheeseen taas viiden vuoden kuluttua. Jälkipeli jatkuu loputtomasti.

Ei ollut Mannerheimilla sentään niin täydellistä ratkaisuvaltaa kuin vastapuolen Stalinilla. Eivätkä menneet hänen päätöksensä niin metsään kuin Josif Vissarionovitshilla. Tulin lukeneeksi hyllystä Konstantin Simonovin kirjan Todistaja (1988), Kunnioitettu sotasankari ja monesti Stalinin palkinnon saanut kirjailija, ehdottoman luotettu puoluemies saneli ennen kuolemaansa 1979 ilmeisen avomieliset muistelmansa. Tarkkaa häikäilemätöntä tekstiä varsinkin Stalinin vallankäytöstä.  

Hyvin tulee esiin, kuinka kevyesti Stalin aloitti talvisodan. Hän antoi operaation kuin marssikäskyn Leningradin sotilaspiirin hoitoon välittämättä marsalkkojen vastaväitteistä ja vaatimuksista lisäjoukoista. Kun sota alkoi mennä poskelleen, lisäjoukkoja sitten haalittiin, mutta heikosti valmistautuneina. Sen mukaista oli taistelutahtokin, kunnes vasta helmikuussa 1940 diktaattori tappioiden suututtamana alkoi sotia tosissaan.

Kun Stalin sitten ympärysvaltojen avulla voitti koko maailmansodan, Simonov kuvaa hyvin hänen ihailuntäyteisen auransa paitsi kotimaassa myös länsimaissa. Monia vuosia se kesti sotien jälkeen. Isä Aurinkoinen hallitsi maataan ja satelliittejaan niin suvereenisti, ettei sille helposti löydy vertaa. Onko ollut ketään niin valtavan alueen yhtä pitkäaikaista ja  täydellisen koskematonta yksinvaltiasta?  

Stalinin valta ulottui huvittavasti – paremmin sanoen kauhealla tavalla – myös kirjallisuus- ja taidepolitiikkaan. Simonov kuvaa läheltä, läsnäolleena, kuinka Stalinin palkinnoista päätettiin. Diktaattori hallitsi keskustelua, käveli edestakaisin lattialla, poltti piippuaan ja murahteli. Mutta hieman hämmästyttää, kuinka hyvin hän Simonovin mukaan oli perehtynyt ehdolla olleisiin teoksiin. Hän todella luki ne tarkasti. Mutta täysin arvaamaton hän oli ratkaisuissaan, eikä muilla ollut niihin nokan koputtamista.  Simonov näyttää kuinka kirjailijat yrittivät ennakoida, millaisia aiheita ja tyylejä diktaattori milloinkin suvaitsi arvostaa. Hän osasi myös yllättää kannanotoillaan. Kauhusta jäykkinä raadin jäsenet hänen epäselviä urahduksiaan kuuntelivat ja yrittivät tulkita.

Kuvitelkaapa että meillä Kekkonen olisi osallistunut valtion kirjallisuuslautakunnan istuntoihin ja pudotellut omia mielipiteitään kirjailijoiden saavutuksista. Kyllä hänellä niitä olisi piisannut, ahkera lukumies kun oli. Ja kyllä hän myös vaikutti, ellei muuten niin myllykirjeillään ja Liimataisen pakinoillaan. Hän teilasi murhaavalla ironiallaan Veikko Huovisen mainion Veitikankin Suomen Kuvalehdessä. Armahti Hannu Salaman ja nosti maineeseen nuoren Heikki Turusen. Kävi kirjeenvaihtoa Mika Waltarin, Kalle Päätalon ja monen muun  kanssa. Tutustui vaimonsa kautta eturivin modernisteihin. Ei olekaan hänen jälkeensä ollut samanveroista kirjallisuuspoliitikkoa meillä presidenttinä. 

Entäs nyt? Taas on kirjallisesti tyylitaitoinen presidentti virassa vaimonaan hyvä runoilija. Mutta tuskin Jenni Haukiostakaan sukeutuu kova taustavaikuttaja paitsi kirjallisuuden yleisen arvostuksen kohottajana, mihin hänellä on hyvät mahdollisuudet Turun kirjamessujan ohjelmajohtajana. Näytteitä presidenttiparin harrastuksista saatiin viime itsenäisyyspäivän juhlissa. Saman linjan toivoisi jatkuvan.

Mutta toveri Stalin sai todella ratkaista yksin niin kenraaliensa, kirjailijoidensa kuin säveltäjiensä elämänkohtalot.  Mieleen jäi Simonovin kirjasta kohtaus, jossa Stalin lattialla käyskellen puntaroi näytösluonteisesti erään kirjailijan väitettyä rikosta, huonoa käytöstä saksalaisten vankileirissä. Stalin piti hänen romaanistaan, se oli ehdolla palkinnolle, mutta mutta… Toisena vaihtoehtona oli kuolemantuomio. Läsnäolijat kuuntelivat kylmä hiki niskassa, kun diktaattori jahkailtuaan viimein päätti antaa anteeksi rikoksen. Palkinto tuli. Myöhemmin kävi ilmi, että koko rikossyyte oli tekaistu, kirjailija oli päinvastoin toiminut urhoollisesti. Johtaja vain dramatisoi varoituksen muille.

Simonov kuvaa edeelleen Stalinin vainoharhaiset loppuajat ja kuoleman niin läheltä kuin mahdollista. Kuinka kuolinviesti saapui, kuinka sitä ensin pimitettiin ja kuinka se vaikutti koolle kutsuttuun puolueen keskuskomiteaan ja muihin saapuneisiin johtohenkilöihin, on aivan hiuksia nostattava. Samoin kuvaus välittömästi alkaneesta valtataistelusta, jossa Hrushtshov syrjäytti vallankaappausta yrittäneen Berijan, kelpaa jännitysnäytelmäksi. Kirjan nimi Todistaja on todella paikallaan.

Tänään on kulunut 70 vuotta Helsingin pommitusten alusta, ja taas on tullut aiheesta kaksikin kirjaa, joista toinen, Antero Raevuoren kirjoittama Hävittäkää Helsinki! odottelee tuossa pöydän kulmalla. Siihen on pian palattava. Sota jatkuu aina vaan. Käsitteleeköhän mikään muu kansa maailmassa käymiään sotia niin aktiivisesti ja kriittisesti kuin tämä pieni sisupussien joukko, joka ihmeen kaupalla selvisi itsenäisenä.  Ja koulutoverini Ohto Manninen on mennyt väittämään, että sotien todellinen tutkimus on vasta alussa!

6.2.2014

PS Hannu Raittilalle myönnettiin Runebergin palkinto varmaankin leppoisammissa merkeissä kuin kertomissani esimerkeissä.  Onnittelut hänelle.

Olipa kiinnostava väitöstilaisuus Turussa. Ville Laamanen puolusti kirjaansa Suuri levottomuus Olavi Paavolaisen ”kulttuurisesta katseesta ja matkoista 1936-1939”. Mikko Majander veti jäntevän ja ajoittain terävänkin vastaväitöksen, ja Timo Soikkanen myhäili kustoksena: suuri sali täynnä kuulijoita.

Laamasen väitös on herättänyt jo ennalta poikkeuksellisen suurta huomiota, isot jutut Hesarissa ja Turkkarissa, varmaan muuallakin.  Kuten vastaväittäjä kuivasti totesi: Turun Sanomathan on jo hyväksynyt väitöskirjan, ”merkittävä, mittava, ainutlaatuinen tutkimus”  kriitikko Jouko Grönholmin mukaan.

No sitähän se on. Harvoin olen lukenut niin tarkasti väitöskirjan kannesta kanteen kuin tässä tapauksessa. Perusteellisesti ja intensiivisesti kirjoitettu, vähän turhankin juurta jaksain asiat selostettu, dokumentointi pedanttia ja mallikelpoista, kuten vastaväittäjä kiitteli. Kuva Paavolaisesta rikastuu huomattavasti, eritoten tietysti Neuvostoliiton matkan 1939 osalta, josta Laamanen tuo esiin ennen tuntematonta raporttitietoa. Sitä lukee tukka pystyssä.

En nyt ryhdy referoimaan tarkemmin, kun aion itsekin omassa elämäkerrassani käyttää Laamasen rikasta aineistoa. Hän  tekee suuren palveluksen perässä tuleville tutkijoille, osiltaan hänen kirjansa on avolouhos, josta vielä paljon ammennetaan, täydennetään, tulkitaan lisää ja tehdään jatkotutkimuksia.

Yhden seikan tässä voisi ottaa kyllä esiin. Dosentti Majander nosti pienen ihmettelyn aiheeksi sen, että Paavolainen ei ottanut mitään kantaa Espanjan sisällissotaan, johon kaikki vähänkin itseään kunnioittavat kulttuurikriitikot ja intellektuellit tavalla tai toisella 1930-luvulla puuttuivat. Sen sijaan hän lähti Etelä-Amerikkaan, mahdollisimman kauas, ikään kuin pakoon, kuten itsekin luonnehti.  Miksi ihmeessä?

Selityskin alkoi keskustelussa valjeta. Paavolainen oli ikuinen ”aidalla istuja”, kuten Erkki Tuomioja on luonnehtinut. Hän varoi ottamasta selvää kantaa tai valitsemasta puolta ajan ankarissa poliittisissa taisteluissa. Matka Espanjaan olisi edellyttänyt ilman muuta puolen valintaa, kuten Hemingway teki siekailematta, suorastaan osallistui sotaan sekä kivääri, kynä että kamera aseenaan. Näin riuska toiminta ei koskaan sopinut varovaiselle Paavolaiselle. Hän oli ja pysyi sivullisena tarkkailijana.

Samoin Majander tiukkasi väittelijältä kantaa paljon puhutusta ”modernista” – kumpi oli modernimpaa, fascismi vaiko liberaali kristillinen kulttuuririntama? Miten sijoittui ylirationaalinen bolshevismi modernin käsitteeseen? Sinänsä relevantti kysymys, kun Paavolainen väitöksenkin mukaan kantoi 20-luvun modernia perintöä koko ajan matkassaan. Vastaus jäi vähän ilmaan, eikä kaikkea onneksi saatukaan kolmen tunnin keskustelussa selvitetyksi.

Onnittelin napakasti vastaillutta Ville Laamasta hienosta kirjasta kahvitilaisuudessa. Me tapaamme uudelleen Mika Waltari -seuran tilaisuudessa 25.2. Töölön kirjastossa. Kävimme pientä jälkikeskustelua myös ikimuistoisen vastaväittäjäni (1988)  Hannu K. Riikosen kanssa, hänkin valmistelee uutta kirjaa Paavolaisesta. Tutkimus etenee leveällä rintamalla, Paavolainen on taas äkkiä noussut suuren kiinnostuksen kohteeksi.

Oli kiva tavata Tiina Parkkinen ja Aki Lindén, näitä vanhoja Turun tuttavuuksia. Väkeä vilisti monenlaista, puhetta piisasi. Yleisö pysyi hyvin mukana antoisassa keskustelussa. Kiitin lopuksi Timo Soikkasta, joka on pitänyt minut  tilanteen tasalla ja jonka kanssa vielä palaan Paavolais-tutkimuksiin. Nyt vasta työni  hurahtaa toivon mukaan parhaaseen lentoonsa.

1.2.2014

PS Katso kirjan kantta. Maalaus Moskovasta 1937. Onko todellinen vaiko propagandaa? Siitäkin väitöstilaisuudessa keskusteltiin. (Taidemaalari Juri Pimenov sai Stalinin palkinnon aikanaan.)

Eugène Ionescon (1909-1994) elämä olisi paras näytelmä, ja romaaninkin siitä voisi kirjoittaa. Ehkä on tehtykin värikäs elämäkerta, vaikka se ei ole entänyt tietooni. Romanialais-ranskalainen kirjailija joutui eronneiden vanhempiensa heittelemäksi, asui milloin Pariisissa, milloin Bukarestissa, opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, käänsi kirjoja hengenpitimikseen, eli puutteessa perheineen  ja suistui kirjoittamaan näytelmiä lähinnä surrealistisen ystäväpiirinsä viekoittelemana.

Hänen ensimmäinen näytelmänsä Kalju laulajatar kantaesitettiin Ranskassa pienessä teatterissa 1950, jolloin kourallinen hänen kannattajiaan näki sen, eipä moni muu. Ei voitu ennustaa absurdin teatterin läpimurtoa, vaikka André Breton ja Luis Bunuel olivat innoissaan. Ionesco hankki kokemusta myös näyttelijänä, kunnes hänen myöhemmät näytelmänsä alkoivat saada enemmän huomiota.

Äkkiä hän ponnahti muotikirjailijaksi. Ionescoa esittivät kaikki itseään kunnioittavat modernistit vielä 1960-luvun alussa ennen kuin yhteiskunnallinen teatteri peittosi absurdit kehitelmät. Muistan opiskeluaikoina nähneeni Ionescon Tuolit  (1952) jossakin, ettei olisi ollut Ylioppilasteatterissa tai sitten muualla, Helsingissä kuitenkin. Kiinnosti silloin niin pähkähullu näytelmä, jonka tarkoituksesta en ymmärtänyt mitään. Ei tarvinnutkaan: paljas näyttämö tyyppeineen ja  tuoliriveineen, joita kaadettiin ja paiskottiin, tuntui huvittavalta. Paljon ei muistaakseni siinä puhuttu.

Nyt  pitkän ajan jälkeen tarjoutui tilaisuus uudistaa tuttavuus Ionescon kanssa. Kansallisteatterin Willensaunassa menee Kuningas kuolee (1962), johon  Tuula ja Kirsti hommasivat ystävällisesti liput. Marja sairastelee ja joutui peruuttamaan. No miltä nyt näyttää Ionesco, vuosikymmenten perästä, kokonaan uutena aikakautena?

Ilmeisesti ohjaaja Minna Leino oli ollut huolissaan askeettisen näytelmän ”menemisestä”, kun hän sitä niin kovin oli pehmustanut ja viihteellistänyt. Oli ajanmukaistettua rekvisiittaa tabletteineen, tietokoneruutuineen, savuineen ja muine söhellyksineen. Kaikki minusta turhaan. Oli myös hissuttelevaa komiikkaa ja puvustuksen parodista prameilua. Tämä aika kai tarvitsee kaikenlaisia tehoja, jotta katsoja pysyy hereillä.

Pahin haksahdus mielestäni oli uusi suomennos, joka kulki enimmäkseen tuttavallisena arkipuheena. Ellen muista väärin, Ionescolla oli tyyliteltyä kirjakieltä, arvokasta ja itseään vastaan kääntyvää puheenpartta, johon suuri osa hänen näytelmiensä merkillisestä tehosta perustui. Vähän kuin Kaurismäen eloikuvissa henkilöt latasivat epäluonnollisia repliikkejään, joita oli harvassa.

’Tässä näytelmä oli tehty helpoksi. Se oli pantu puhumaan meidän suomalaispulliaisten normaalia löyhää kieltä, joka ei välitä merkityksiä rivien välistä. Reita Lounatvuori oli kääntäjä, jonka työtä olen kuullut myös kehuttavan, taidettiin nytkin katsomossa mainita  jotain suopeaa uudesta suomennoksesta. Olen eri mieltä.

Parhaimmilleen esitys pääsi loppua kohden, kuninkaan kuoleman viimein lähestyessä kaiken vetkuttelun jälkeen. Jukka Puotilan kuninkaallinen kissamonologi oli hyvä ja paras Paula Siimeksen kuningattaren loppumonologi, joka olikin säilyttänyt jokseenkin alkuperäisen tyylinsä, niin otaksun. Näissä vasta näyttelijät vakavoituivat  ja välittivät Ionescon salamyhkäisiä  ala- ja ylä-ääniä.

Näytelmä on kuolemisen oppitunti ja sellaisena yleispätevä: vastustelun kautta tyyneen hyväksyntään. Tietysti mieleen tulivat monet viime vuosisadan kaatuneet ”kuninkaat”, niin Stalin, Ceausescu, Tito kuin Kekkonenkin. Jotakin kaikista oli Puotilan ristiriitaisessa valtiashahmossa, joka sai nousta vain hetkittäin siihen ylevyyteen, jota monitasoinen teksti myös vaatisi. Olkoon sitten tällainen hessuttelija, hyvät hetkensä oli Puotilalla. Kova profeetta oli Ionesco, joka näki historian lävitse ennen kuin se tapahtuikaan.

Ionesco sanoi käsiohjelman mukaan, että hänen näytelmänsä on auttanut ihmisiä kuoleman lähestyessä, mutta hän itse ei ole hyväksynyt kuoleman ajatusta ja ihmisen kuolevaisuutta. Molemmat asenteet ovat näytelmässä, toisiinsa kietoutuneina.  Kannattaa kaikesta huolimatta tutustua.

30.1.2014

Olen viettänyt kolme tiistai-iltaa nauliintuneena tuohon ajantappovälineeseen eli telkkariin. Harvoin muistan niin intensiivisesti ja järkyttyen mitään tv-sarjaa katsoneeni kuin tätä Sodan sukupolvea. Alkuperäinen  otsikko Die Mütter, Die Väter tuo aiheen tietysti vielä lähemmäs omaa kansaa, saksalaisia. Siellä on katsottu omien vanhempien intoa ja kärsimyksiä, oman kansan tappiota ja fiaskoa. Millaiset ovatkaan siellä olleet reaktiot, kun meilläkin tämä vangitsi näin täysin oman yksinäisen katsomoni.

Kun ihmiskuvat ovat kyllin syvät ja tarinan kuljetus näin rankka ja tosi, ei tee enää mieli analysoida mitään. Tapahtumat uppoavat suoraan tajuntaan ja jäävät vaikuttamaan. Juonen seikkailunomaisetkin käänteet hyväksyy silloin täysin. Fiktio muuttuu todellisemmaksi kuin se todellisuus, mitä emme enää voi kuvitella, kun ei meillä ole siitä mitään suoraa kokemusta. On vain dokumentteja ja tämä puolestamme kuviteltu todellisempi todellisuus.

Ja eikö tässä ollutkin tosiasiapohjaa, siihen viittasivat lopputekstien tiedot henkilöiden elinajasta. Heistä Wilhelm oli siis kuvausten aikaan yhä elossa, lieneekö vieläkin. Ainakin voimme kuvitella niin, ja sekin tuntuu todelta. Tarina on tällaisen kohdalla liian kevyt sana, pikemmin tämä oli kertomus, niin lähellä tosikertomusta kuin kertomus ylipäätään voi olla. Näin on ainakin lupa uskoa, ja minähän uskon.

Tätä katsoi toisaalta mukaan imeytyen, toisaalta kärsien ja odottaen aina jakson loppua. En jaksaisi enempää! En kestä. Samalla tarjoutui tilaisuus todella vihata ihmisiä ja rakastaa toisia, riemuita selviämisestä, inhota kaikkia komentelijoita, simputtajia, tappajia, tuholaisia. Eikö se ole taiteen yksi tehtävä: saada meidät rakastamaan ihmistä hänen jaloudessaan ja vihaamaan ihmistä hänen alhaisuudessaan.   

Muistan vielä toisen loistavan saksalaissarjan Heimat, jonka kahdesta esityskerrasta on jo vuosia, ensimmäisestä vuosikymmeniä. Se oli komea ja inhimillinen läpileikkaus saksalaisten selviämisestä siitä eteenpäin, mihin tämä sarja päättyi. Voi kun se tulisi vielä kerran uusintana. Tai voihan se olla dvd:nä, sopii kysyä.

Miksi ihmeessä meillä ei tehdä omasta historiastamme elokuvia tai tv-sarjoja, jotka yltäisivät edes viidennekseen näiden tasosta. Aiheita olisi täälläkin, vaikka ei lähimainkaan niin rankkoja kuin saksalaisilla tai puolalaisilla tai venäläisilläkin. Olisi kyllä mistä ottaa, mutta eipä ole tekijöitä, ei ole varoja, ei ole kirjoittajia eikä ole tuottajia. Sekin vaivalloinen yritys Mannerheim-elokuvaksi kaatui häpeällisesti ja tuotti silkkaa velkaa ja turhautumia.

No jeremiaadia ei tästä pitänyt tulla, vaan kiitos ja kunnia saksalaisille. Väitetään ettei siellä ole tehty vieläkään kunnon tilintekoa natsikaudesta ja sodista. Mitä ihmettä tämä sitten oli? Mitä totisin tilinteko ja todistus, samalla liikuttava ja ytimiin käyvä ihmiskuvaus. Toipumiseen menee nyt vähän aikaa.

28.1.2014

Laillisuudesta lipsuttiin vuoden 1918 sisällissodan jälkiselvittelyissä, selvä se. Antero Jyränki on tutkinut aiheen vielä kerran, lakikirja kädessä. Tulos on vääjäämätön, lakia ei noudatettu – vaikka kunnon lakeja ei oikein voimassa ollutkaan, kun Venäjän laki oli kaadettu ja Ruotsin laki vanhentunut.  

Veli-Pekka Leppänen selostaa kirjaa Kansa kahtia, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa tänään Hesarissa. Hän toteaa, erttä laillisuus ja laillinen hallitus olivat iskusanoja, joilla valkoisella puolella lietsottiin taistelutahtoa ja sodan oikeutusta. Epäilemättä näin olikin. Mutta voisiko joku tehdä tutkimuksen, josta otsikoitaisiin lehteen: ”Punakapina vei sosialisteilta laillisuuden hohteen”. Hallitusvallan kumoaminen ei sekään kysy lakikirjaa. Eivätkä varsinkaan sen jälkeiset pakkoluovutukset ja murhateot. 

Onko niin, että valkoiselta puolelta vaaditaan vielä historiankirjoituksessakin vakaampaa laillisuutta kuin vastapuolen vallankumouksellisilta. Kapina on kukistettava lakikirjan määräämällä tavalla! Vaikka kaikkien tietämä totuus on, että sisällissota on aina ja kaikkialla aika raisua leikkiä, jossa ihan viimeiseksi vedotaan lakiin. Niin voi hyvin tehdä lainoppinut kamarissaan 96 vuotta myöhemmin. Tuloshan on vakuuttava.

Totta puhuen nämä samat seikat nousivat hyvin verekseltään esiin jo kapinavuonna 1918 ja seuraavana. Kirjailijat sellaiset kuin Juhani Aho ja F. E. Sillanpää kysyivät tiukasti voittajilta pikarangaistusten aihetta ja laillisuutta. Kumpikin oli mieleltään valkoinen ja vihasi punaisia ”hulikaaneja”, mutta nopeat rankaisutoimet voiton jälkeen käänsivät heidän mielensä.  Sillanpää kirjoitti eduskunnan puhemiehelle Paavo Virkkuselle kirjelmänkin aiheesta. Painavin puheenvuoro oli tietysti romaani Hurskas kurjuus sekä Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, molemmat vuodelta 1919.

Kuinkahan monta kirjaa, romaania, tutkimusta, näytelmää ja elokuvaa on sen jälkeen aiheesta tehty. Aina tulee sama tulos: raskaasti meneteltiin sodan jälkeen, suotta rankaistiin niin voimaperäisesti, mutta aika oli vihan ja koston tihentämä. Ei siihen tyyni oppinut enää pysty eläytymään, vaikka tahtoisi. Hän tutkii lakikirjaa. Ja toteaa, jälleen kerran, kaikkien muiden jo toteaman: eipä siinä oikein laillisesti eikä korrektisti menetelty. Joku voisi pitää tätä nollatutkimuksena.

Ehkä kertauskurssi on tarpeen jokaiselle ikäluokalle. Kun kohta ruvetaan juhlimaan punakapinan 100-vuotismuistoa, tilaisuuksia tarjoutuu taas viljalti tutkimukselle, muisteluille, syytöksille ja siunailuille. Vaan nouseeko silloinkaan valkoisen puolen totuus esiin? Tuskin enää koskaan, se on haudattu alimmaksi, sitä ei ollutkaan. Se unohtui sotien väliseen aikaan. Nyt on vain punaisen puolen sankarillinen vallankumous ja sen säälimätön kukistaminen.

Isänmaalle onneksi, voi sanoa.  Viimeksi kapinan yhdestä pääarkkitehdista O.W. Kuusisesta näytelmän tehnyt  kirjailija Edvard Radzinski on todennut: jos punaiset olisivat voittaneet, Suomi olisi liitetty Leninin kaavailun mukaisesti suureen Karjalan Neuvostotasavaltaan ja vähitellen Neuvostoliiton osaksi, siihen sulautuen. Eipä ole tämäkään mikään tuore totuus taikka tutkimustulos, mutta aika harvoin näissä yhteyksissä esitetty. Kapina nähdään ikään kuin erillisenä, suomalaisten oman vääryyden eepoksena, vaikka sillä oli tietysti suurvaltapoliittiset suhteensa niin Saksaan kuin Venäjään.

Tällaisiakin mietteitä herää, kun lukee aamulla lehteä ja virkistyy. Taas ne on asialla, taas punainen puoli kärsii, taas niitä teloitetaan. Hyvä ihme kuinka ihminen onkaan julma. Annetaas nyt sentään Syyrian uhreille pieni ropo, niin omatunto vähän rauhoittuu. Ja katsotaan kuinka ne siellä Kiovassa aikovat selvitellä välejään. Laillisuus taitaa olla aika lailla hukassa sielläkin niin hallitukselta kuin kapinallisilta. Minkälaiset tulevat olemaan jälkiselvittelyt? Kyllä sielläkin aikanaan jotakin Jyränkiä tarvitaan jotta asiat saadaan sadan vuoden päästä juurta jaksain selvitetyiksi.

28.1.2014