Tulin katsoneeksi uudestaan J P Pulkkisen Mika Waltari -ohjelman. Nyt kun Waltarin kotimuseokin on tullut esiin hyvänä (!) ehdotuksena Hesarissa, ohjelma tuntui ajankohtaiselta. Muistan että olin silloin 2008 vähän pettynyt kokonaisuuteen. Nyt se tuntui hiukan kohentuneen, minkä vaikutelman kulunut aika useinkin kypsyttää.
Mutta miksi ihmeessä Pulkkisen piti jatkuvasti kurvailla autollaan levottomasti sinne tänne? Mitä tarkoitusta se muka palveli? Ettei vain liittynyt yhä yleistyvään toimittajien itsekorostukseen. Siinä toimittajan hapuileva etsintä kirjat kainalossa nostettiin etualalle, ja Waltari jäi sävyisästi taustahahmoksi. Toimittajathan haluavat yhä näkyvämmin tulla itse esiin ja olla sankareita. No joo, oltiinhan me Markunkin kanssa aika hyviä asiantuntijoita vai mitä.
Tunnin ohjelma-aika ei nimittäin ole liian pitkä Waltarin runsaan tuotannon edes alustavaan selvitykseen. Monet seikat jäivät hipaisun varaan, ja elämän ja teosten aikajana aivan hämäräksi. Koska Waltari oli Pariisissa ja mitä siellä teki? Ei mitään täsmällistä tietoa, kun tärkeämpi oli Pulkkisen viininjuonti bistrossa. Kuinka sujuivat Waltarin sotavuodet? Ei muuta tietoa kuin että Sinuhen kypsyttelyssä. No totta sekin, mutta oli paljon muutakin.
Vaikka mitäpä tästä vihoittelemaan, olihan se sentään liikkuva ja modernin epäsovinnainen (!) retkeily ja loppua kohti jopa myönteiseksi tiivistyvä henkilökuva. Hyvä kun edes sellainen tehtiin. Tunturikadulla takaa päin kuvattu Waltaria markkeeraava ukko oli muuten mielestäni turha lisä ja imi sekin faktatiedoilta sekunteja. Waltarin askel oli lyhyt, tikittävä, myöhemmin katkoinen, ei tuommoinen raskaasti ontuva rahjustus.
Se Waltarin kotimuseo voisi tästä herätä vaikka henkiin ja tuntuisi kiinnostavankin: yksi valpas sanomalehti jo tahtoi lähteä asialle, mutta juuri nyt oli käytännön esteitä. Hyvää hanketta kannattaa pitää mielessä ja ajaa pikkuhiljaa eteenpäin.
Vanhat ohjelmat ovat monesti parhaita, kun niitä voi katsella uusin silmin. Tosin olen kyllästynyt Miss Marplen yltiömutkikkaisiin juoniin ja koko muijaan. Maria Langin dekkarit vaikuttivat vaihteeksi nostalgisen raikkailta, mutta nekin näkyvät loppuneen sunnuntai-illoista. Suomalainen metsä-ohjelma tuotti täällä jouluväkemme keskuuteen visuaalisia juhlahetkiä. Hämeenkyrön poika Turkka Mastomäki tunnistettiin taipuisaksi kertojaksi.
Mutta kun luen hiljalleen Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, huomaan kuinka toivottoman vanhanaikaisessa maailmassa itse elän. Mutta se ei totta puhuen huolestuta minua ollenkaan. Romaaniin on palattava, se on hiton hyvä, älykäs ja imevä. Aivan uudenlaista kertomataidetta oloissamme.
Talo on tyhjentynyt jouluvieraista, ja on taas päästy töihin käsiksi. Ulkona on -20 astetta! Tuntuu aivan eksoottiselta, viime talvena ei ollut yhtään tällaista pakkaspäivää. Maisema maalautuu ihmeen kutsuvaksi. Ehkä teenkin urheasti pienen lenkin. Kinkkua olisi sulateltava, kuten vanha sanonta kuuluu.
Nyt Rauhan päivänä maille tuntuu laskeutuvan todellinen rauha.
29.12.2014