Martan ensimmäinen kokemus Kurki-Pertin kanssa, mainion kohtauksen hillitty jälkitunnelma.
Onnittelen itseäni: lähdin katsomaan pitkästä aikaa Mollen klassikkoa Maa on syntinen laulu – ja jaksoin loppuun saakka. Siihen vaikutti sekin, että Marja katsoi täällä maalla mukana ja saatoin hänelle kertoa aina välillä muistojani filmauksista. Olisihan niitä vaikka kirjaksi saakka, sekä hauskoja, outoja että ahdistavia.
Kirjoitin Mollen kanssa käsikirjoituksen Mukan romaanin tai ”balladin” pohjalta, ja sitähän tietysti kuvallisesti muuteltiin sitten työn kuluessa. Pirjo Honkasalo oli tärkeä apulainen filmausvaiheessa ja vaikutti kokonaisuuteen. Minä kävin kahdesti Kittilässä seuraamassa kuvauksia, ja siinäkin oli ihan kylliksi.
Ihmeellisiä tyyppejä siellä tapasi. Mollen voima oli noiden alkuperäisten kansanhahmojen keräilyssä: mitä ruokottomampi naama, sen parempi. Groteskissa liioittelussaan hän oli Fellinin sukua, mutta taiteellisessa katsannossa jää kauaksi taakse. Niin kuin se saarnaajakin Poudan seuroissa: suoraan elävästä elämästä siirretty tyyppi, juuri tuolla samalla nuotilla saarnasi välitauoillakin. Puhumatta Isä-Juhanista, Jauhojärven isännästä: olipa väkevä kasvo. Molle juotti häntä humalaan ja veti kerran turpaankin saadakseen aitoja reaktioita.
Se oli eräänlaista brutal naturalia –tekniikkaa: kaikki alkuvoimainen, aitoperäinen, karkea ja sumeilemeton kiihdytti Mollea. Kuoleman ja naimisen kuvat kulkevat rinnan yhtä karmaisevan luonnollisina. Erityisen hartaasti Molle tarjoili Martan alastomuutta (olihan hieno näyttelijäsuoritus Marittalta vieläkin nähtynä) ja muutakin könyämistä enemmän kuin kylliksi. Lopussa ollaan saunassa koko perheen voimalla tämän tästä.
Alussa on se luotaantyöntävä vasikan paloittelu (pakenin tv:n ääreltä) ja poroerotuksenkin naturassa herkutellaan hartiavoimin. Eläinten rääkkääminen kuului tämän elokuvan kyseenalaisiin tekovaiheisiin. Terve vasikka paloiteltiin oikeasti, koiraa ja hevosta hakattiin suruttomasti, poroja purtiin ja tapettiin hekumasta hehkuen. Myöhempinä aikoina ohjaaja olisi saanut eläinsuojelijoilta tuomion.
Vähältä ettei jotakuta ihmistäkin tapettu oikeasti, ja ihan oikeasti ainakin naitiin ja tapeltiin. Minusta tämä on edelleen vähän kuvottavaa ja tarpeetonta verité-elokuvaa. Lavastaja Ensio Suominen lausahti osuvasti, että Mollella on teurastajan estetiikka: hän leikkaa verisiä möhkäleitä aiheesta ja latoo ne peräkkäin. Syvempi kertova syke katoaa.
Totta puhuen se palasi elokuvan loppuvaiheissa. Tempauduin suorastaan draamaan mukaan viimeisen puolentunnin aikana. Ei se sittenkään hullumpi leffa ole, ainakin aikanaan uudenlainen ja edelleen ainutkertainen meillä. Sen tahalliset kömpelyydet antaa anteeksi. Se on niin sydänverellä repäisty, niin antaumuksella ja aidolla ihmisvihalla kyllästetty.
Mukan ”balladista” ei mahdu elokuvaan metriäkään, sen luonnetta Molle ei kerta kaikkiaan käsittänyt. Enkä minäkään oikein nähnyt, että edes Mukan kirjassa nämä balladin ja raa’an naturalismin risteytykset olisivat jotenkin saumattomia tai taiteellissti hallittuja. Toni Lahtinen on parin vuoden takaisessa väitöskirjassaan antanut minulle nuhteita tämän piirteen ymmärtämättömyydestä (kirjoitin 1970 romaanista tulkinnan radion sarjaan), mutta pidän edelleen kiinni siitä, että romaanin kerronnassa on tyylillinen halkeama. Runon ja kerronnan lohkot eivät soi yhteen. Elokuvassa tämä heikkous suurennettiin kohtuuttomasti jättämällä koko laulullinen osuus pois.
Olihan kuitenkin kiintoisa koukkaus yli 40 vuoden takaiseen revittelyyn. Kaikkea muutakin palasi mieleeni. Elokuvan valmisteluun liittyvällä Amerikan matkalla löysin jopa tulevan vaimoni. Kuinka monet vaiheet lomittuvat toisiinsa! Olisikohan sittenkin ruvettava ajattelemaan niitä muistelmia…
19.1.2014