Vanja,  Santeri Kinnunen, ja Astrov, Martti Suosalo Kaupunginteatterissa. Eero Ahon Astrov  Kansallisessa. Ja itse Anton Pavlovitsh.

Ensinnä, hyvät kuulijat, katson pätevöityneeni Tshehovin Vanja-enon katsojana. Toisaalta olen perinteellä raskautettu. Näin jo Eino Kaliman ohjaaman esityksen 1965 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Tauno Palo oli tohtori Astrov, Leo Riuttu Vanja. Herrasmiehiä myös näyttelijöinä. Oliko Eeva-Kaarina Volanen Sonja? Muistan loppukohtauksen järisyttävän hiljaisen alakulon. Purin näytelmän tekemää vaikutusta juoksemalla syysmärkiä katuja pitkin kotiin.

En voi varmentaa esitystä, kun Kansallisteatteri ei ole vieläkään saanut aikaan vuodesta 1950 eteenpäin ulottuvaa historiaa itsestään! Ohjelmalehtinen voi olla tallessa, mutta se on jonkin laatikon kätkössä vintillä. En muista eikä muistanut Eeva-Liisa Haimelinkaan, kuka oli professori. Vilho Siivola? Jalmari Rinne? Joku voi muistaa.

Sen jälkeen olen nähnyt muutamia Vanja-enoja, mutta ensimmäinen kokemus pysyy  mittana myöhemmille. Jotkut ovat haihtuneet kokonaan mielestä. Viimeksi näytelmä tuli vastaan toissakesänä Ikaalisissa Kalmaan pihalla, kohtalaisen hyvänä harrastajaesityksenä. Kulissina toiminut Edvard Gyllingin kotitalo antoi oman säväyksensä näytelmän venäläisille kohtaloille.    

No nyt on sitten nähty peräkkäisinä päivinä kaksi Helsingin tämänsyksyistä Vanja-enoa. Näytelmä on hienoa tekoa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Edelleen se jaksaa innostaa huolimatta murskaavasta murhemielestään. Hento toivonsäie paistaa loppukohtaukseen, sekin tuonpuoleiseen vähän kuin Sillanpään Hurskaan kurjuuden loppusanoissa.

Tshehov muutteli epävarmana näytelmää moneen kertaan ja yllättyi  lopulta sen saamasta menestyksestä. ”Minun Vanja-enoni kulkee ympäri maaseutuja ja niittää menestystä kaikkialla”, hän kirjoitti veljelleen Jaltalta lokakuussa 1898. ”Eipä sitä tiedä missä tärppää ja missä ei. Yhtään mitään minä en tältä näytelmältä odottanut.”

Me nyt odotimme aikamoisia elämyksiä jälleen. Oikea järjestys on katsoa ensin Kansallinen ja sitten Kaupunginteatterin versio. Erilaisia ovat, edellinen ulkokohtaisen prameileva ja tehoihin keskittyvä, jälkimmäinen sisäistynyt, ihmisten luonteisiin syventyvä. Ei tarvinne sanoa, kumpi on oikeampaa Tshehovia, kumpi taas ajelee ajan trendeillä.

Kansallisteatterin permannolla ajattelin: miksi Tshehovista, joka on hiljainen, intiimi ja syvällinen, halutaan niin usein tehdä meluisa, näyttävä ja pinnallinen. Paavo Westerbergin esitys tekee kirjailijan luomista vivahteikkaista, monitasoisista  ihmisistä tasapäisiä nykysuomalaisia käännöksen banaalistettua arkikieltä myöten. Ei selviä, missä ollaan ja minä aikana – eikä niin väliäkään. Ihmissuhteet ovat sekavaa nykyaikaa, mutta hevosvaljakoilla lähdetään. Tohtori Astrov (Eero Aho) on hapantunut rapajuoppo rääsyissään, mutta uhmakasta karismaa löytyy. Professori Serebrjakov (Heikki Nousiainen ) taas hiippaileva ikähippi nahkarotsissaan. Sonja (Krista Kosonen) on kuin patsas, kaunis katsella, mutta tunteiltaan jäätynyt. Lavastus ja musiikki oudon mahtipontista, tunnelma kalsea, vihlova, tempoileva ikään kuin tahtoisi tyrkyttää: katsokaa nyt, tää on ihan tätä päivää hei…

No sitten tekee todella hyvää sukeltaa Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Pienen tilan näytelmähän Vanja-eno tietysti on. Täällä kohtaamme sen maailman, jonka Tshehov kirjoitti. Unkarilainen tekijäryhmä on tajunnut näytelmän luonteen. Ei se kaipaa mitään tekomodernia paisutusta. Ei ihmisen sisikunta ole äkkiä muuttunut museaaliseksi, kuten Hesarin Suna Vuori luulee, pahasti haksahtaen. Joka kaipaa oikeaa ihmiskuvausta, lääkitsee sieluaan  Kaupunginteatterin tulkinnan äärellä.   

Martti Suosalo virinistelee välillä oudosti ja puhuu joskus epäselvästi, mutta silti hänessä on Astrovin uhmakkaan utopistin särmää. Tshehov halusi, että roolin näyttelijässä näkyisi myös vahva seksuaalinen halu. Eero Ahon känninen läiskyttely lammikossa ei sitä välttämättä lisää. Santeri Kinnunen on hyvä Vanja siinä, että hermo näkyy ja tuntuu, pinnassa kiehuu. Kristo Salminen jäi Kansallisessa etäiseksi, kuten muutkin mahdottomassa metallihäkkyrähuvilassaan. Unkarilainen lavastaja on käsittänyt miljöön huomattavasti aidommin, kulahtaneen koleasti.

Joskus ilmiselvä roolimiehitys ei ohjaajalle kelpaa. Kun Kansallisessa Aho olisi ollut ilmetty Vanja ja Kristo arvokkaampi Astrov, ne piti tietysti kääntää toisin päin. Esko Salmisen uhkea mahdikkuus sopii Kaupunginteatterissa professorin rooliin erinomaisesti.  Jospa hän olisi valinnut Kansallisen, Kristo olisi näytellyt hänen poikaansa. Liian osoittelevaa sekin vai kuinka.  Sivuhenkilötkin ovat tärkeitä: voisiko olla venäläisempää tyyppiä kuin Pekka Huotarin tilallinen Telegin Kaupunginteatterissa!

Kaupunginteatterin naisista pidin, tietysti Anna-Maija Tuokon kauniista Jelenasta ja  erityisesti Iida Kuninkaan Sonjasta, hänen koruttomasta ja todella koskettavasta tulkinnastaan. Siinä ei pitkitetty tunteita, ei hypitty niitten päällä, kuten tapahtuu Emmi Parviaisen Sonjassa siellä Kansallisen puolella. Westerberg halusi korostaa sisäiset liikkeet niin isosti, että ne taatusti välittyvät joka häiskälle toiselle parvelle saakka. Vähän se menee kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Ascher on modernimpi ohjaaja, joka näyttää ajattelutuokion parissa sekunnissa, se riittää. Purkautuva ampumiskohtaus näyttää eron mahdollisimman selvästi: Westerbergillä pitkitetty teatraalinen proseduuri, Ascherilla tragikoominen sattumus, hetkessä ohi.  Kumpi Tshehovia, sanokaas.

Kertasin huvikseni Kaliman vanhan suomennoksen, joka on kirkasta selkeää kieltä, ei kovinkaan pölyttynyt. Uusista käännöksistä Teemu Kaskinen onnistuu paremmin säilyttäessään astevaihtelut ja teitittelyn, silti luontevuuden. Kansallisessa ohjaajan oman suomennoksen  typerä mä- sä- säksättely tuhoaa jo lähtökohdiltaan näytelmän puhuttelujen sävyt ja asteet. Voiko Jelenaa todella vituttaa? Eikö nykykatsoja enää tosiaan ymmärtäisi muita kielimuotoja kuin omansa ja lähipiirinsä? Ehkä Kansallisteatterin versio onkin suunnattu niille katsojille, jotka eivät tiedä eivätkä välitä Tshehovista mitään. Ilahtuvat kun on näinkin tuttua, vähän kuin meillä Mellunkylässä.  

Kaupunginteatterin ohjelmalehtinen on informatiivinen, kiitos siitä. Kansallisteatteri tekaisee yhdentekevän läpyskän, jossa saatesanoiksi riittää ohjaajan lyhyt löyhäily. Kaupunginteatteri voitti kisan kahdesta Vanja-enosta osapuilleen 6-2.

4.12.2014