Panu Rajala

Eihän Kainuussa vain kirjallisuudesta puhuttu, kuten viimeksi uskottelin. Saunassa äijät puhkuivat Taivalvaaran ongelmasta varsin vakavina. Ympäristön säilymistä pidettiin kuitenkin tärkeämpänä kuin rahaa ja työtä. Ehkä tämä oli satunnaiskuulema. Suurtyöttömyyteen on totuttu, lisä ei enää ihmeemmin hetkauta. Aina siellä on kärsitty ja kärvistelty.

Lukekaa vaikka Kiantoa. Pyhän Vihan alku on päivänkohtainen johdanto kaikessa tolkuttomassa huitelussaan, eikä Ruyysyrannan Joosepin antama kuva ole yhtään lohdullisempi. Ero on siinä, että Kianto syyttää kansaa pimeydestä, taikauskosta ja passiivisuudesta – lopulta omasta köyhyydestään. Kirkko ja virkamiehet saavat osansa, mutta valtio ja elinkeinoelämä ovat kaukaisia tuntemattomia suureita.  

Kuulin että vielä 1990-luvun alussa Suomussalmella oli 27 pikkukoulua. Tällä hetkellä 2 tai 3. Pudotus on ollut vauhdikas. Lapsiperheet katoavat. Väki vähenee samassa tahdissa kuin työtkin. Jäljelle jäävät suorat tiet, komeat maisemat ja tyhjät ravintolat. Voidaanko Suomi pitää enää asuttuna?

Näin vaikeisiin kysymyksiin en yritäkään vastata. Synkät uutiset ovat suoraa jatkoa matkamiehen pinnallisiin havaintoihin. Kainuu on taas valtakunnan kartalla päällimmäisenä. Välikysymyskin kutistuu Talvivaaran isompien konkreettisten kysymysten alle. Kaikessa hiljaisuudessa kansalainen voi vain kysellä, mitähän tästä kaikesta tulee.

Toistaiseksi elämme kuin ennenkin. Rouvan kanssa kävimme tihkusateisena iltana elokuvissa. Ruotsalaisuuden päivänä olisimme voineet mennä vaikka Svenska Teaterniin, mutta kun Artsi oli vahvasti suositellut Diplomatiaa eikä suinkaan aiheettomasti. Muistan hyvin Collinsin ja Lapierren paksun dokumenttiteoksen Joko Pariisi palaa? (1965) – äärettömän jännittävä kuvaus siitä, kuinka Hitlerin tuhoamiskäsky ei tuottanutkaan hänen toivomaansa tulosta elokuussa 1944. Francis Ford Coppola teki kai aiheesta myös oman tulkintansa, jota emme ole nähneet.  

Ohjaaja Volker Schlöndorff on alkuperäisen näytelmän pohjalta tehnyt aiheesta tiiviin, intensiivisesti etenevän draaman. Pirun taitavasti kuvattu ja näytelty miltei yhden sviitin tiloissa. Varmaankin on otettu historiallisia vapauksia, mutta päätapaus perustuu todellisuuteen. Ruotsalainen diplomaatti Nordling kykenee taivuttamaan saksalaiskenraali Dietrich von Choltitzin luopumaan jo valmiiksi suunnitellusta Pariisin tuhoamisesta.

Juuri eleetön, pakahtuneesti dialogiin luottava toteutus vaikuttaa. Saksalaisupseerin mielenmuutos tulee hyvin perustelluksi. Jostain luin että Nordlingin näyttelijä olisi muka puiseva, mutta juuri hänen vähäeleisyytensä on koko jutun avain. Uskottavuus voi perustua kulmakarvan kohotukseen. Sinänsä pienestä draamasta kasvaa suuri, symbolinen voitto. On arvoja, joita epätoivoinen tuhokoneistokaan ei tohdi hävittää.

Entä Nordlingin todellinen rooli? Pettikö hän taitavasti von Choltitzin lupaamalla suojella tämän perhettä? Loppu antaa siihen viitteen. Tulos oli kuitenkin onnellinen. Näitä historian tähtihetkiä katsoo aina mielikseen, kun ne näin hyvin tulkitaan, oli tarkka todellisuus millainen hyvänsä. Jälleen vanha huokaus: kunpa meidänkin historiastamme osattaisiin… Saamme tyytyä arkielämän ankeisiin kuvauksiin ja sillä hyvä.

Pyörähdimme Kino Engelistä nurkan taa ja nautimme  mietteliäät lasilliset Dubonneta Salutorgetin kulmabaarissa, Edith Piaf lauloi taustalla. Kiitokset elämystä täydentävästä vinjetistä.

6.11.2014

Tulipa tiiviisti matkailtua ja edelleen kirjaa esiteltyä. Joskus tapahtumat kasautuvat.

Maanantaina harpoin ensin Yliopistoon ja kohtasin taas alumnit Runeberg-salissa. Tuula-Liina Varis vetää hyvällä kokemuksellaan kirjailtoja. Minun tehtäväni oli helppo, salintäysi kuulijakunta on akateemisen fiksua ja kuuntelevaa. (Vasta nyttemmin olen lukenut, että Tuula-Liina jarkyttyi kirjastani, varsinkin Paavolaisen opportunismista.) Mikko Varis meitä eturivistä avusti. Keskusteluakin käytiin ja kirjaa jonkin verran ostettiin.

Sateessa talsin Suomalaiselle Klubille, jossa alkoi seuraava sessio. Viimeisen kerran tällä tietoa kohtasimme H.K. Riikosen kanssa kuin keskisarjan nyrkkeilymestarit. J-P. Pietiäinen johdatteli, hyvin oli mies valmistautunut, jälleen vaivaton ja toivottavasti sisältörikas keskustelu. Herroja avec  riitti täälläkin seinustoille saakka. Lopuksi J-P tarjosi täyteläisen iltapalan kaikkine tarpeineen.  

Näin on Helsingin keskeiset salongit vallattu Olavi Paavolaisen siivellä. Elitestä kesällä aloitettiin, jatkettiin Bonnierin tiloissa WSOY:n juhlassa, edelleen Kämpin peilisalissa, Tieteiden talossa, Yliopistossa ja Klubilla on aiheesta todistettu. Lisäksi on keskuteltu Turun ja Helsingin messukeskuksissa. Välillä piipahdin Euraan ja  Hämeenkyrön Kirjakahvilaan, huomattavia areenoita nekin. Yleisöä on kertynyt, vaikka sähköinen kulttuurimedia ei ole aiheesta oikein syttynyt. Lehdistö sentään kohtalaisen vilkkaasti.

 Niinpä oli vaihtelua istahtaa tiistaiaamuna Flyben potkurikoneeseen ja lennähtää Kainuuseen. Keikka oli erinomaisesti järjestetty, Kajaanin kentällä oli vastassa Lassi Heikkinen, joka heilautti leppoisasti taksilla Suomussalmelle. Silmä lepäsi avarissa maisemissa, mutta murheitakin kuulin maakunnan taloudellisesta ja työllisyystilanteesta. Perillä Kiannon Kuohuissa oli vastassa kirjastotoimenjohtaja Ari Koistinen, joka otti tulijan varmaan hoitoonsa. Lounastimme ja menimme kouluun, jossa puhuin lukiolaisille kirjailijoiden suistumisista ja onnistumisista. Kuuntelivat ihme kyllä hiiskumatta.

Illan suussa sain tutustua kirjaston vaikuttavaan Kianto-kokoelmaan! Onhan hienosti järjestetty ja näyttävästi esiin pantu. Tänne komentaisin heti Hämeenkyrön päättäjät opintomatkalle, jos se vain olisi vallassani. Mikä ero rintamaiden Nobel-kirjailijan esittelyssä ja nälkämaan korpikirjailijan korostuksissa! Selailin myös Jalo Heikkisen mittavia Kianto-tutkimuksia, joista valitettavasti ei ole koostettu kunnon julkaisua. Avolouhoksena tutkimustyö on silti mittaamattoman arvokas. Siihen tahtoisin joskus kunnolla perehtyä. Kulttuurituottaja Joni Kinnunen on tilaisuuksiin toivon mukaan tyytyväinen, kiinnostus virisi taas Kiantoonkin.

Tilaisuus Paavolaisesta meni sujuvasti, taas huone täynnä, ja muutamia kysymyksiä heittelivät räväkästi rovasti-kirjailija Risto Kormilaisen johdolla. Mainio keikka, olin parhaassa vireessäni. Sain ent. rajavartijalta muistorikkaan valokuvan käynnistäni täällä 40 vuotta sitten Mikko Niskasen kanssa Kiantoa jäljittämässä. Palkitsin lopuksi itseni tyhjyyttään kumisevassa hotellissa poronkäristyksellä ja Lapin Kullalla. Iltapäivällä ehdin käydä Kuohujen puolella uiskentelemassa, siellä sentään väkeä riittää. Tapasin altaassa luokkatoverin, Anssi Tiisalan rouvineen! Täällä muhkea mies viettää mökillä eläkepäiviä metsästellen ja saunoen. Hauska tapaus.

Huh, siinäkö kaikki. Ei suinkaan. Aamulla piti lentämäni takaisin Helsinkiin, mutta koko yön jatkunut tiheä lumisade muutti maiseman satumaisen valkoiseksi. Aurat kolisivat, kinokset kasvoivat, kuusenoksat riippuivat paksun lumen painosta. Komea oli talven tulotuisku, mutta seurauksena lento oli – peruutettu. Mikäs siinä muu auttoi kuin jatkaa Lassin taksilla saman tien Kajaaniin: siellä lekottelet Kaukametsässä ja uiskentelet vuorostasi uudehkossa Kaukavedessä tunteja tappaen.

Vaan ei sekään luppoaika hukkaan mennyt. Altaassa tapasin tällä kerralla eversti evp Eero Kinnusen, joka tunsi kirjallisuutta ja tarjosi kyydin Paltaniemen kautta lentokentälle. Kiertelimme Eino Leinon lumisia maisemia, kävimme vanhempiensa haudalla ja näin Leinon alkuperäisen kotitalon nykyisine rakennuksineen. Hieno kierros. Kinnunen esitteli omankin talonsa upealla paikalla, ”Nocturnon” maisemissa. Ja sittenhän kone nousikin siniselle taivaalle! Onnellisesti päättyi kiinnostava Kainuun kierrokseni. Paavolainen levätköön nyt muutaman hetken rauhassa. Lukijat ahkerasti miestä pöllyttäköön.

Entäs Kianto? Mitä kuulunee nykyisin hänen rauhaansa. Luin matkalla Pyhää Vihaa (1908), vimmainen teos kieltämättä. Sain lisää Kiantoa matkaevääksi sekä kainuulaiset villasukat. Paljonkin löysin yhtäläisyyksiä Ikin ja Olavin väliltä: poseeraileva esiintymishalu, kiivas kapinallisuus, harrastus naisiin ja väkijuomiin… Mutta onpa erojakin: toinen korpeen vetäysi, toinen metropoleihin rienteli. Toinen kirjoitti 60 teosta, toiselle 7 kirjaa riitteli. Mitä vielä? Jätän pohdintaanne. Terveisiä vain Raija-Liisalle, perästä jotain kuulunee.

5.11.2014

Ensin säteilevä syyspäivä, sitten harmajan suhjuinen seisahdus. Paljon ulkotöitä ja sitten sisällä kirjojen äärellä. Hautausmailla käyty, niin Malmilla kuin täällä Hämeenkyrössä. Rakkaat vainajat puhuttelevat.

Tähän päivään jos mihin sopi lukea viimeiset parisataa sivua A. H. Tammsaaren suurpentalogiasta Totuus ja oikeus. Miten sen viidennen osan loppu olikin jäänyt odottamaan juuri oikeaa viritystä. Enpä muista yhtä komeita kuoleman kuvauksia kirjallisuudesta näin äkkiseltään. Kuinka nämä sinnikkäät raivaajaurokset Orun Pearu ja Mäen Andres viimein pääsevät kiistoistaan ja vaivoistaan.

Monumentaalinen on vanhan miehen kuolema, varsinkin kun sen kuvaa kuten Tammsaare omalla hitaan valmistelevalla, tyynen latautuvalla tavallaan. Liikutuin ihan oikeasti, ja sitähän ei usein enää sepitetyn kerronnan vaikutuksesta tapahdu. Teemana haave, kauan elätelty suuri suunnitelma, sen tuottamat pettymykset – ja viimein yllättävä toteutuminen, joen syventäminen, sen aloitus, joka murtaa väkevän miehen. Kuolema tulee juuri kun haave alkaa toteutua.

Nyt on vertailtava Linnan Pohjantähteen ja Akselin kuolemaan, jossa on samoja elementtejä. Hänhän kuolee harpatessaan ojan yli sille maapalalle, jonka menetyksestä hänen kapinansa alkoi ja joka on hänelle viimein palautunut. Alkuperäisen raivaajan Koskelan Jussin kuolema on proosallisempi, vailla tätä jylhää asetelmaa. Akseli on taistelijana lähempänä Tammsaaren sankareita, näitä viimeiseen saakka tappelevia pököpäisiä ukkoja. Lientymisen ja taittumisen sekä Linna että Tammsaare kuvaavat hienosti.

Nämä ovat perusteoksia, joista voi nähdä, mistä aineista ja kohtaloista nykypäivän keveän elämän laineilla hengailevat hemmot on alkuaan tehty. Minun isoisäni lähti Pahanojan kotitorpasta Helsinkiin onneaan etsimään ja valmisti pojalleen ja pojanpojalleen huomattavasti helpomman elämän. Mutta tunnistan jotenkin vieläkin sen kaukaisen kuminan, josta tämän nykyisen elämäni ainekset on pohjustettu. Rikkinäisiä ja tajuamattomia vaiheita on meillä itse kullakin takanamme aivan kuten Tammsaaren sankarilla Indrekillä. Joka sanamukaisesti kantaa vanhan isänsä kuoleman syliin ja samalla tajuaa pitkän linjan, jonka päätepisteenä hän vaeltaa.

Mikään ei tuota niin hyvää, niin puhdistunutta oloa kuin suuri kertomataide. Samaan pyrkivät kaikki taiteet, mutta eikö ihmisluonteiden ja heidän vaiheittensa ytimiin pääsekin parhaiten juuri sanataide, jonka kaikki ymmärrämme. Tulee tuo pohjimmainen oivallus: nyt ymmärrän itsestänikin vähän enemmän ja osaan asetella oman elämäni rakennuspalikoita parempaan järjestykseen.

Suomentajan Juhani Salokanteleen loppusana selittää romaanisarjan taloushistorialliset juuret valaisevasti, mutta minuun lukijana tekivät ihmiskuvat suurimman vaikutuksen. He kun eivät ole yksitasoisia sankareita tai huijareita, vaan paljastavat itsestään jatkuvasti odottamattomia kerroksia, uusia vaikuttimia, liikkuvia ja osin tiedostamattomia motiivejaan. Näin kertoja pitää suuren tarinan liikkeessä, vaikka pintakerros voi vaikuttaa hitaalta ja jahkailevalta. Jotakin uutta on aina ovella, tulossa. Ja kun ratkaisuja tulee, ne jysähtävät ja yllättävät, vaikka tajuamme että juuri niin piti käymän.

Ajattelen myös Sillanpään hienoa novellia ”Vanha valtias” kokoelmasta Maan tasalta. Pärsän vaarissa on samaa komeutta kuin Pearussa ja Andreksessa, ehkä myös Akselissa. Pärsän vaarin elämä murtuu, kun hän saa kuulla, että hänen poikansa on myynyt maata. Se ei sovi vanhan talonpojan maailmankuvaan. Uusi aika iskee hänet hengiltä tällä uutisella. Sillanpäähän kierryn taas takaisin, paristakin syystä.

Myös Vargamäessä pidetään kiinni vanhasta kaikin voimin, Pentinkulmalla vähän höllemmin. Kolme kirjailijaa, kolmenlaisia sankareita, perimmältään kaikki samasta puusta veistettyjä. Omista eduistaan kynsin hampain kamppailevia. Pirullisen sitkeitä. Yrmeitä ja kovakalloisia. Itseään kohtaan säälimättömiä. Eivät helli lähimpiäänkään. Vain Tammsaaren henkilöt keskustelevat jatkuvasti Jumalansa kanssa. Vain heillä on syvempää elämänkatsomuksellista etsintää. Sillanpäällä ja Linnalla kertojat huolehtivat maailmankuvasta, henkilöt eivät sillä päätään vaivaa. Onkohan siinä jokin kansanluonteiden ero, kahden puolen Suomenlahtea?

3.11.2014