Kumpi lie hullumpi, Hurme vai Europaeus? Sitäkin sopii kysyä, kun on nähnyt Kansallisteatterin esittämän kuvauksen kansallisten tieteiden häiriköstä, säkenöivästä sekoilijasta ja suuruudenhullusta visionääristä D. E. D. Europaeuksesta.
Juha Hurme on tehnyt miehestä näytelmän, joka ei ainakaan pyri selkeään kuvaukseen. Tuntuu että hänelle kelpaavat kaikki ideat, jotka tekoprosessin aikana pälähtävät mieleen. Ehkä hän on hylännyt joitain laimeimpia. Suruitta hän loikkii faktoista fantasiaan, satiirista absurdiin hullutteluun.
Ellei katsoja edes vähän tunne taustaa, tätä aikanaankin hämminkiä herättänyttä ilmiötä Europaeus ja hänen hillittömiä vaikutusyrityksiään kansallisen heräämisen hälinöissä, voi olla aika pihalla siitä mistä näytelmässä on kysymys. Paras opas on Kalevalaseuran vuosikirja 67, D. E. D Europaeus, suurmies vai kummajainen (1988) ja siinä erityisesti Matti Kuusen ja Senni Timosen artikkeli, jossa kaksi hyvää tuntijaa keskustelee kohdehenkilön elämästä ja työstä. Se on suoraa puhetta nujerretusta tieteen marttyyristä ilman liian kunnioituksen kangistuksia. Sitä Hurmekin näkyy käyttäneen hyväkseen näytelmän rakentelussa.
Europaeus tuli ennen muuta tunnetuksi Lönnrotin apulaisena sanakirjatyössä ja Kalevalan kokoamisessa. Mutta apulainen ei tyytynyt rooliinsa, vaan halusi tuupata omia ideoitaan ja keräämäänsä aineistoa mukaan uuden Kalevalan laitokseen 1849. Kiihkeänä runonkerääjänä hänellä oli uutta aineistoa Ilomantsin, Suistamon ja Aunuksen suunnalta sekä ennen kaikkea Inkeristä. Näitä hän olisi väkivalloin ujuttanut Kalevalaan, mutta Lönnrot pani vastaan. Mestariaan Europaeus ei sentään tohtinut moittia, vaan hyökkäsi ankarasti kustantajaa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaan.
Näitä hyökkäyksiä muodossa jos toisessakin saamme seurata Kansallisen pienellä näyttämöllä. Poskettoman hauskoja keksintöjä Hurmeella riittää. Nähdään kärjekkään terävää kommentointia ja todellista pölhöteatteria. Ajat ja tavat sekoilevat omaan tahtiinsa. Aiheet risteilevät metafysiikasta terveydenhoitoon. Joukosta löytyy osumia, mutta myös osoittelevaa hölmöilyä. Kiven ja Ahlqvistin suhteeseen ei tule mitään uutta valaisua, mutta vanhat tekstit jaksavat happamasti huvittaa edelleen. Lönnrotin madekeittovertaus on mainio. J. J. Wecksell liittyy hänkin kolealla tavallaan hullujen sarjaan. Naisten osuus on lystin romanttinen.
Timo Tuominen urakoi, temppuilee ja änkkäilee Europaeuksen roolissa kekseliäänä kuin kouluspeksissä, välistä ohuita tragedian viiltoja tavoittaen. Muut tyypit säestävät kukin ruhonsa ja äänensä voimalla tätä monialaista hurjastelijaa. Rehevää rahvaanomaista rytmiikkaa löytyy. Historian kirjaviisaus lentää seinään, kun kansalliset suurmiehet saavat läiskäyksiä korvilleen.
Kaikkiaan viihdyttävä ilta, jos ei kovinkaan valistava. Parasta oli laulu ennen väliaikaa, semmoisissa keksinnöissä Hurme on sumeilematon mestari. Häneltä heltiää vielä herjaa suuntaan jos toiseen, arvelen ma.
Ohjelmalehtinen lainaa pitkään Hurmeen Souturomaanin mietelmiä yleensä teatterista ja kirjoista. Sinänsä hupaisaa, mutta tuskin pienestä tietopaketista 1800-luvun kansallisen heräämisen ajoilta olisi katsojille suurtakaan haittaa ollut.
26.11.2014