Samaa jaksan minäkin yhä vain ällistellä, mitä muuan vanha Rööperin kundi: aika huisia että meillä on leffat himassa! Ei olisi voinut kuvitella silloin, kun skideinä hiipattiin Scalaan ja Kit Catiin tsiigamaan nonareita.
Elokuvan juhlaa voi viettää kotona, vaikkakin pienemmän formaatin äärellä. Äsken oli se Pelin sääntöjen kotijuhla ja sitten Miklós Jancsón Punaiset ja valkoiset (1967), molemmat tietty Teemalta. Eikä tarvitse edes leffakauppaan kävellä. Tietysti oikea leffaelämys vaatii teatterin, onhan tuolla Orion ja arkiston aarteet aina saatavilla, sopivan kävelymatkan päässä. Laiskuus voittaa, liian harvoin tulee käydyksi. Tarjonta liian hyvää telkkaristakin, ihan jo peruskanavilta.
Punaiset ja valkoiset toi mieleen Veijo Meren sotaromaanit: sama sattumanvaraisuus, epätieto kokonaisuudesta, rintamien sekoittuminen. Äkilliset käänteet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin. Mustavalkoinen kuvaus sopi aiheeseen erinomaisesti. Historiansa lukenut katsoja tiesi kuinka Venäjän sisällissodassa tulee käymään, mutta elokuvan perusteella sitä ei voinut ennustaa.
Yllättävä elämys kehittyi eilen illalla Clint Eastwoodin elokuvasta Invictus, jonka Sub tarjoili. Epäröiden lähdin katsomaan Nelson Mandelasta kertovaa tarinaa, mutta se vetikin mukaansa vastaan panematta. Urheiluleffa siitä tuli, rugbyn MM-kisoihin huipentui, mutta taustalla oli tiheä poliittinen jännite. Ok, olihan se leudosti ja ihannoidenkin tehty henkilökuva sankarista, mutta eikö Mandela ansainnut juuri sellaisen? Kerrankin kuvaus valtionpäämiehestä, missä ei etsitty heikkouksia ja raadollisia erehdyksiä. Kerrankin myötäelävä kuva hyvää tarkoittavasta ja siinä onnistuvasta poliitikosta.
Mandelan kiihkeä suhde rugbyyn ja Etelä-Afrikan joukkueeseen Springbocksiin (hyppyantilooppeihin) oli elokuvan keskiössä. Joukkue oli vanha apartheidin symboli. Muistaakseni tätä kuvausta kritikoitiinkin liiaksi urheiluun keskittyväksi. Mutta motivointi oli vahva. Elokuvasta kasvoi toisaalta nationalismin, vahvan kansallistunteen, toisaalta rasismin vastustuksen ylistys. Ja yllättävää kyllä, nämä kaksi aatetta kietoutuivat yhteen onnellisella tavalla.
Tällaistakin voi tapahtua. Nationalismi urheilussa ei aina ole pahasta, vaan joskus toteutuu kansakunnan yhteinen etu. Mandela ymmärsi ilmeisen loistavasti, kuinka revittyä Etelä-Afrikkaa voitiin yhdistää. Rugby sattui olemaan suurin yhdistävä tekijä. Sitä siis hyödyntämään kaikin voimin! Mukana oli varmasti myös Mandelan aito innostus lajiin, joka villitsi lopulta kaikki, kun hyppyantiloopit voittivat maailmanmestaruuden. Täydellinen urheilupoliittinen voitto, joka murentui vasta paljon myöhemmin.
Rugby on vähän outo laji, eikä elokuvaa katsomallakaan päässyt oikein selvyyteen sen säännöistä. Silti olen eri mieltä Hesarin Timo Peltosen kanssa siitä, että ohjaaja seurasi peliä liian heikosti. Minusta oli suurenmoista sinänsä, että valtavan massatapahtuman todellisuus oli yhdistetty näinkin hyvin draaman omaan kulkuun. Kokonaisuuden tunnelma ratkaisi, eivät yksityiskohdat.
Martti Ahtisaari on ilmaissut ihailevansa kaikista ihmisistä eniten Mandelaa. Elokuvan jälkeen ihailun peruste ei ainakaan vähene. Morgan Freeman näytteli päähenkilöä eleettömän sympaattisesti. Hyvä oli myös vähistä viivoista rakentuva joukkueen kapteeni Pienaar (Matt Damon). Mainosten tarpeettoman usein ja meluisasti särkemä ilta kannatti istua loppuun saakka.
25.11.2014