Ensin lenkillä Seurasaaressa, sitten sanaa kuulemassa Tamminiemessä. Katselin kaihoten Kekkosen kuuluisia rappusia; kova tavoite olikin yrittää ylimmälle askelmalle. Entinen adjutantti Seppänen on ehdottanut laattaa rappusten kylkeen, olisihan se muistomerkki sekin. Lenkillä tuntee itsensä vähitellen pieneksi kekkoseksi. On helppo eläytyä hänen tunnelmiinsa, kuinka alitajunta kypsyttää päätöksiä: tänään nujerran äkkiväärät vastustajani ja vahvistan edelleen suhdettani KGB-linjaan.
Sitten kuuntelimme Maarit Tyrkön eloisaa kerrrontaa toimittajan työstä, nauhurista ja Kekkosesta. Olihan siinä puhetta muustakin, vaikka Tauno V. Mäestä. Maaritin kirja Tyttö ja nauhuri on vilkasta kerrontaa enimmältä toimittajan uran alkutaipaleelta. Aloitteellisuus, kekseliäisyys ja hyvä onni näyttivät ratkaisevilta menestystekijöiltä. Kekkosen läheiseksi yhteyshenkilöksi Maarit pääsi tai joutui ilmeisesti aidosti aurinkoisen ja lämpimästi luotettavan olemuksensa ansiosta. Miljöö kirjan esittelylle oli luontevin mahdollinen, Maarit suorastaan liikuttui muistoistaan.
Voi vain kuvitella, kuinka merkitsevä ilmestys tällainen raikas nuori nainen saattoi vanhenevalle presidentille olla kaikkien äijien joukossa, joiden seurassa hän joutui turisemaan ja aikaa viettämään. Suhde Anita Hallamaan oli jo jäähtynyt. Sen jälkeen UKK ei enää halunnut raastavaa rakkaussuhdetta, vaan tämän herttaisen elämänsä tallentajan, todellisen ilontuottajan.
Näitä pohdimme Eeva-Liisa Haimelinin kanssa, jonka houkuttelimme mukaan. Sylvi-tädin sisarentyttärenä hän saattoi kertoilla omia muistojaan Tamminiemestä. Iltapäivästä muodostui rattoisa kuvaus presidentin arkipuolesta, jota elävöittivät nauhalta kuullut römeät laulahdukset. Urkille olisi hyvin sopinut sekin pohjalainen kansanlaulu, jolla YL häntä kerran syntymäpäivänään tervehti: ”Kun on oikeen hulivililuonto niin istuu vaikka linnas, ennen kuin makaa lauran päällä puukonhaava rinnas…”
Maarit sanoi rakentavansa kirjan toista osaa suurella huolella. Kun pohjat on nyt näin hyvin luotu, jatkossakaan ei saa hutiloida. Siinä tutustumme sitten Kekkosen persoonaan lähikuvassa vuosilta 1976-81. Maarit oli viimeisiä, joka sai käydä Tamminiemessä vielä ovien sulkeuduttuakin. Tästä taitaa kasvaa aika merkittävä dokumentti, jollaista ei ole vielä yhdestäkään presidentistä Suomessa tehty, tokko tuleekaan. Muistelmia riittää, mutta aina tietyn distanssin päästä. Ellei sitten Jenni Haukio joskus…
Jatkoimme iltapäivää rav. Lehtovaaran valkoisen pöytäliinan äärellä, hyvän lounaan viime tunnilla. Eeva-Liisa kertoili asuntokaupoistaan näinä kireinä aikoina ja suositteli kumpaakin Vanja-enoa, erityisesti oman teatterinsa, joka on kuulemma parempi toisin kuin Hesari julisti. Nyt maanantaiaamuna lehti selostaa myös ruotsalaisia Tshehov-tulkintoja, joita riittää joka Pohjoismaassa. En silti yhdistäsi näiden draamojen suosiota yksioikoisesti lama-aikaan, paitsi ehkä henkiseen lamaan: joitain syventäviä henikilökuvia taas kaivataan.
Yllä on lukijan taidonnäyte! Tuula Kouvolasta intoutui, luettuaan tarkkaan Tulisoihdun pimeään, kutomaan tekijälle Paavolais-sukat. Näillä kelpaa hiihdellä alkavana talvena. Huom. ristit ja hakaristit! Lukija on oivaltanut kirjan keskeisen sisällön eikä vain heiluttanut puikkojaan. Kuka pystyisi vastaavaan? Mikä ilahduttaakaan kirjoittajaa enemmän kuin näinkin syvällisesti teokseen paneutuva lukija.
16.11.2014