Panu Rajala

Sunnuntaina minulla ei ollut enää kuin Hannu Harjun haastattelu Kuistilla aamutuimiin, silti väkeä kertyi kohtuullisesti. Hannu liittyi kirjan lukeneiden, hyvien haastattelijoiden joukkoon. Marjan kaksoissisko Sirkku tuli paikalle, samoin veljensä Karin vaimo Tuula. Oli omasta takaa kannatusjoukkoa. Eilen Salla ja Herkko seurailivat Agricolan lavan tapauksia.

Itse puolestani ehdin kuunnella Matti Klingen mietteitä viereisellä Tieto-lavalla. Hän kertoi etsineensä puoluetta 60-luvulla eikä löytäneensä mieleistä; kiitti nyt osaansa sitoutumattomana ja vapaana mielipidevaikuttajana puoluekannan rajoittamatta. Menimme myöhemmin perinteiselle lounaalle (toinen kerta) Matin ja Marketan kanssa, jolloin kuulimme lisää viisauksia.

Sen verran ehdin vilkaista Matin uutta päiväkirjaa, että hän kallistuu vahvasti sille kannalle, että Krim kuuluu vanhastaan äiti Venäjälle. Oli vahinko ja oikku, että se aikanaan lahjoitettiin Ukrainalle. Putin vain korjasi vanhan vääryyden; nyt Krim on oikealla omistajallaan. Selvä kansanäänestys sinetöi asian, ei nokan koputtamista. Arvatenkin Matti linjansa mukaisesti katsoo myös Ukrainan myöhempiä tapahtumia isovenäläisestä näkökulmasta.

Enemmänkin puhuimme kulttuuri- ja maailmanpolitiikasta, Suomen sodista, Vietnamista ja Prahan miehityksestä yms. Saatoin kiittää Mattia ainakin päiväkirjan selväsanaisesta  ja laajasta Juhani Suomen Mannerheim-kirjan murskauksesta. Selattuani kirjaa vain sieltä täältä ja kuultuani haastatteluja ja luettuani arvosteluja olin itsekseni jo kummastellut Suomen ylimielistä ja halveksivaa suhtautumista vanhaan, raskaan velvollisuuden painamaan Mannerheimiin. Miksi hän arvioi tätä jostakin myöhemmän moralistisen demokratian poterosta, kun aika ja persoona olivat näistä mahdollisimman etäällä? Mutta jokainen arvioi omien henkilökohtaisten mittasuhteittensa ja asenteittensa mukaan. Matti antoi tulla lisää Suomen kritiikkiä, voi sanoa täydeltä laidalta. Tarkemmin kirjassa.

Sivusimme myös Pekka Tarkan arviota H.K. Riikosen Paavolais-kirjasta. Siitä Matti ja Marketta olivat pahoillaan: ”Ei ollut kaunis.” No toisaalta Matti on itse useinkin antanut päiväkirjoissaan näytteitä vähemmän kohteliaista teilauksista, olipa kyseessä vaikka J. Salokanteleen Kross-elämäkerta tai Varpion Väinö Linna. Siihen nähden Tarkan juttu oli miltei lempeän ironinen ja perimmältään arvostava. Mutta tästä emme ryhtyneet väittelyyn. Matti lupasi perehtyä kirjoihimme pian paremmin.

Vielä istuimme Sastamala-teeman päätapauksen auditoriossa, jossa keskusteltiin (jälleen kerran) kirjan ja lukemisen merkityksestä Leena Majander-Reenpään johdolla. Mukana Anja Snellman, Tommi Kinnunen, Anne Brunila ja Sauli Niinistö. Presidentti osallistui keskusteluun voi sanoa muina miehinä, muiden veroisena ja selvästi aika kovana lukijana, myös hyvänä kirjoittajana. Demokraattinen ilmasto vallitsee. Eilen Paavolais-seuran iltatilaisuuteen tuli arkkipiispa Mäkinen, itsekin Paavolaisen tutkija, yhtenä pöytävieraista. Meillä vallitsee hieno tilanne sikäli, että sekä valtion että kirkon päämiehet ovat syvästi kirjallisuuteen perehtyneitä miehiä.

Johan tuli mitta täyteen. Joitain kirjojakin kerääntyi pusseihin. Joten poistuimme areenalta hieman uuvahtaneina ja minä siitä jatkoin Helinkiin, Marja jäi vielä Turkuun omiaan kaitsemaan. Toiset messut pian tulossa, onneksi ei sentään tarvitse resuta Frankfurtin massatapahtumaan. Onnea heille jotka sen urheasti läpi taistelevat.

7.10.2014

 Vas. H. K. Riikonen, minä ja Kari Immonen Agricola-lavalla.

Turun kirjamessuilla (näillä alkuperäisillä) velloi ennätysyleisö ja tunnelma oli muutenkin korkealla. Ohjelmapäällikkö Jenni Haukio kulki estradien liepeillä virkansa puolesta  huolestuneen näköisenä, mutta siihen ei ollut mitään syytä. Kaikki näytti sujuvan erinomaisesti.

Saavuimme paikalle lauantaina iltapäivällä, jolloin oli jo vaikea päästä käytävillä eteenpäin. Olavi Paavolais-seminaariin yläkertaan pakkautui väkeä enemmän kuin huoneeseen mahtui, ehkä satakunta seurasi keskusteluamme.  Kulttuurihistorian professori  Kari Immonen Paavolais-seuran puheenjohtajana johdatteli, ja vuorollamme todistimme kaikki – H.K. Riikonen, Ville Laamanen ja minä – omasta Paavolaisestamme. Harvasta kirjailijasta ilmestyy vuoden sisään kokonaista kolme tutkimuksellista kirjaa.

Saatiin sentään aikaan joitain vastakohtaisuuksia – Synkän yksinpuhelun alkuperäisyydestä olemme Riikosen kanssa hillitysti eri mieltä, mutta se puolihan ei Hannua niinkään kiinnosta, hän katsoo päiväkirjaa itsenäisenä taideteoksena irrallaan todellisuudesta ja sodan taustasta. Samana päivänä Lasse Lehtinen kirjoitti kolumnissaan Ilta-Sanomissa, että minä puolestani todistan ”vakuuttavan lopullisesti, että päiväkirja oli korjattu miellyttämään uutta ulkopoliittista suuntausta”.

Muotoilu on poleemisen jyrkkä, mutta asiasta ei ole epäilystä. Tämä koskee varsinkin päiväkirjan alkupuolta (josta tuskin laajaa alkuperäistä versiota olikaan),  soveltaen muitakin osia. Paavolainenhan varmisti, etteivät tutkijat pääse hänen jäljilleen hävittämällä kaikki päiväkirjojen alkuversiot ja myöhemmät käsikirjoitukset. Sikäli olemme tyhjän päällä, mutta aihetodisteita löysin mielestäni riittävästi.

Aamun Hesari jo herätti terävästi. Pekka Tarkka arvioi Riikosen kirjaa Nukuin vasta aamuyöstä yllättävän kriittisesti, säästämättä sarkasmejaan ja pieniä ironisia heittojaan. Minullehan juttu oli mitä mairittelevin. Tarkka pitää Riikosen otetta hitaana, perusteellisena ja keräilevänä ja on kuulevinaan luennoivan professorin kiireettömän äänen. Siinä suhteessa olemme kirjoittajina hyvin erilaisia. Joskus yritän jarruttaa liikaa vauhtia, jotta suvantojakin jäisi. Tarkka näkee kirjassani dynaamisia tilanteita ja täyttä draamaa. ”Ihmissuhteiden sakeassa temmellyksessä Paavolaisen persoona näyttää laatunsa ja syttyy eläväksi.”

Jotain tuollaista juuri tavoittelinkin. Kirjoittajana voin olla tyytyväinen. Kuisma Korhosen taannoinen vähän nuivempi kritiikki kirjastani saa näin tarpeellisen  täydennyksen. Katsotaan kuinka lukijat jatkossa kirjoihimme suhtautuvat. Seminaarissa olimme turhankin hyvässä sovussa, ja Laamanen kertoi kuvanäyttein ennen muuta Paavolaisen Venäjän matkasta, jonka osalta voimme Hannun kanssa olla kiitollisia nuoremmalle tutkijalle. Hän avasi meillekin ennen tuntematonta  aineistoa.

Meillä oli sitten toinen keskustelu Agriocola-lavalla Hannun kanssa, Immonen edelleen johdattajana. Tätä turhan lyhyeksi jäänyttä sessiota seurasi myös presidentti Sauli Niinistö ja kiittikin sen antia, valitti vain keskustelun katkenneen liian aikaisin. Paavolaisesta hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut. Veljenpoikansa Ville Niinistö seurasi puolestaan pitempää seminaariamme. Kuuntelimme Saulin kanssa myös Kari Häkämiestä ja muita dekkaristeja, kiva tavata Kari pitkästä aikaa, vaikka kohtaaminen jäi valitettavan lyhyeksi sekin.

Illalla oli vielä kaksikin tilaisuutta, ensin Paavolais-seuran sitsi Kellariravintolassa, jolloin kuulimme Anna Kortelaisen kertovan ilmeikkäästi uudesta kirjasta Kivipiirtäjä. Sieltä rientelin rantakatua Sergioon, missä hyvä kustantajani tarjosi illallisen meille päivällä raataneille kirjailijoille. Marjakin sai kutsun ja istui valmiina toisessa pöydässä Hannu Harjun ja muiden seurassa. Eipä hätää, minulla oli taas parasta seuraa, illan emäntä Mari Wärri, Sinikka ja Tiina Nopola sekä Kati Tervo. Tulomatkalla Marja oli juuri lukenut mulle ääneen Jarin hauskaa haastattelua Iltsikasta.

Eihän tämän täysipainoisempaa päivää voinut ollakaan. Tyytyväisin mielin kellahdin Seurahuoneen pehmeälle vuoteelle Marjan jatkaessa Pulkkisille, jotta voi aamulla taas lapsenlapsiaan ilahduttaa. Uni maistui hyvin ! Tosin heräsin puoli viideltä lukemaan H.K. Riikosen vankkaa Paavolais-opusta, josta enemmän uudessa päiväyksessä. Sunnuntai on vielä edessä.

6.10.2014

Kirjailijan elämässä on lopulta liian vähän ulkonaisen loiston ja sisäisen tyydytyksen hetkiä. Tämä on sellainen.

Näin totesin kiitospuheessani Kämpin peilisalissa, kun WSOY:n Kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnot oli jaettu. Oli minunkin vuoroni saada kirjekuori ja kukat. Hienoa että tämä Wernerin syntymäpäivän perinne on elvytetty ja jatkuu. Saamme kirjailijaillallisilla kerran vuodessa istua pitkissä pöydissä, syödä ja juoda hyvin ja tavata kollegoja.  

Vetäisin smokin niskaan paitsi palkinnon myös Olavi Paavolaisen kunniaksi. Hän vietti tässä samassa salissa ja samassa asussa 50-vuotispäiviään syyskuussa 1953. Sotakorvaukset oli maksettu, Stalin kuollut, viimeiset oikeat olympiakisat järjestetty ja Armi Kuusela kruunattu maailman kauneimmaksi. Olihan syytä juhlia.

Maailmanmaineeseen noussut Mika Waltari piti juhlapuheen Olaville. Hän kiitti sankaria siitä, että tämä oli johdattanut sukupolvensa ihanaan vapaaseen Eurooppaan. Hän muistutti, että Olavi oli muutamia kertoja ollut Suomen haukutuin kirjailija, ja saman kunnian Waltari  oli itsekin jakanut sankarin kanssa. Vielä hän kiitteli Synkkään yksinpuheluun  sisältyviä Itä-Karjalan kuvauksia, ”tyylillisesti hienoimpia ja kauneimpia mitä kirjallisuudessamme on kirjoitettu”. Lopuksi Waltari ei voinut olla kysymättä Ou est la femme?

Olavin säteilyvoima oli näet sitonut häneen ”poikkeuksellisen määrän niin älyllisesti kuin jopa poliittisesti epäilyttäviä naisia, jotka ovat muovanneet hänen persoonallisuuttaan ja joita hän puolestaan on tavalla tai toisella muovaillut. Luettelo jääköön tulevaisuuden elämäkerrankirjoittajain huoleksi. He tulevat hämmästymään sen pituutta. Ja laatua.”

Tässäkin Waltari osui profeetallisesti oikeaan, sen voin todistaa. Toistin hänen sanansa nyt 61 vuotta myöhemmin samassa peilisalissa. Tietysti muistin myös kirjallisuutemme kirkkainta palkintoa, jonka myöntämisestä tulee kuluneeksi jo 75 vuotta. Arvannette mikä on kyseessä. Toivottavasti se kerran vielä tulee Suomeen.

Tämän vähän pienemmän palkinnon saivat nyt myös Hannele Huovi ja Marja-Leena Mikkola, Joni Skiftesvik poissaolevana  sekä kääntäjät Angela Plöger ja Sampsa Peltonen. Pöytäseuran osalta minulla oli taas hyvä onni, daameina vierelläni Anja Erämaja ja Riina Katajavuori. Muutakin mukavaa väkeä oli, ja heitä poikkeili, Tittamarikin juttelemassa ja helakasti nauramassa.  Ja toisella puolen entinen oppilaani Saara Tiuraniemi, Tammen lastenkirjojen ihana pomo.

Emerituspiispa Eero ja aforistikko Markku kävivät tradition mukaan syviä moraalifilosofisia keskusteluja. Lasse Lehtinen kertoi anoppinsa ilahtuneen Paavolais-kirjastani, itse hän palaa kuulemma Iltsikan kolumnissa aiheeseen tulevana lauantaina. Anjan kanssa puhuimme Helsinki-kirjallisuudesta ja Riinan kanssa hänen romaanistaan, jossa seitsemät veljekset seikkailevat nykyajassa. Luettava! Leena, Kirsti, Mari, Vuokko, Joni  ja monet onnittelivat, tunnelma sen kun kohoili. Baarissa vielä yömyöhään kartutettiin kustantajan avomielistä piikkiä.

Viikko on muutenkin ollut vilkas. Tiistaina vierailin Tapiolan kirjastossa hyvässä yleisötilaisuudessa, jossa Esko Nick teki perehtyneitä kysymyksiä ja kirjat ostettiin taas kaikki. Keskiviikkona olivat Kivimäen serkkuni hauskalla pitkällä lounaalla meillä, Marjan toimiessa erinomaisena emäntänä. Ja eilen torstaina oli nämä Wernerin komeat bileet. Nyt on päivä aikaa huilahtaa. Mutta huomenna taas karautettava Turun kirjamessuille, joten kirjallista ohjelmaa ja seuraa ja kerrottavaakin riittää.

3.10.2014   

 PS  Palkintoperustelut löytyvät WSOY:n Kirjallisuussäätiön sivuilta. Jos riittämättömyyden tunne taas iskee, voin lukaista ne uudelleen: heti itsetunto kummasti kohoaa.