Onhan se tuttu kylä ja meidän kaikkien suomalaisnuorten ensimmäinen ulkomaa aikanaan, mutta ihmeesti siellä edelleen näkee monenlaista vaikuttavaa. Nytkin Nordiska Kompanietin koruosasto ryöstettiin, lähellä ammuskeltiin ihmisiä ja vierasta sukellusvenettä jahdattiin ympäri idyllistä saaristoa, jonka läpi juuri purjehdimme Mariellan rauhallisessa kyydissä. Sellainen kansankoti.
Meidän tunnuksemme oli F. E. Sillanpää ja Nobel 75. Kirjailijan nimikkoseuran iskujoukko halusi palauttaa mieleensä kunnian päivät syksyllä 1939. Niinpä miehitimme Gamla Stanin Pörssitalon Nobel-museon tarkkaavaisin katsein. Aivan oikein, sieltä Sillanpää löytyikin, eikä siellä juuri muita suomalaisia kirjailijoita näkynyt. Hienosti ovat museonsa järjestäneet, sen muistin vanhastaan, olinhan täällä viimeksi esitelmöimässä syksyllä 2006.
Museon intendentti Peter Zander vieraili Hämeenkyrössä edellisenä vuonna, jolloin nimikkoseuramme juhli 30-vuotista taivaltaan. Kieltämättä häntä hiukan huvittivat ne matalat majat, joita kunnioitamme ainoan Nobel-kirjailijan kotimuseoina. Nyt emme Peteriä tavanneet, mutta matkan vaiheissa neuvottelimme suvun päämiehen Sakari Sillanpään ja professori Aarne Laurilan kanssa Saavutuksen kirjailijahuvilan tulevaisuudesta. Jotakin lysähtäneelle tontille olisi viimein tehtävä!
Myös Nobel-summa tarkentui: kun Sillanpään saama palkinto 2,1 miljoonaa kruunua vastasi lähes 3 miljoonaa silloista markkaa, vastaa summa tänään noin miljoonaa euroa, joka on edelleen tämän palkinnon käypä arvo. Se on pyritty pitämään ennallaan vuosien halki, ja siinä on onnistuttu. Kirjallisuuden palkinnon on miltei aina saanut yksi henkilö, kun tieteiden palkinnot tänäkin vuonna jaettiin kaikki kahden tai kolmen kesken.
Kerran (1935) kirjallisuuden palkinto rahastoitiiin eikä jaettu ollenkaan. Juuri niinä vuosina Sillanpää oli vahvimmillaan kärkiehdokkaiden joukossa. Omassa esitelmässäni osoitin jälleen kerran, että palkinto ei suinkaan tullut vain talvisodan saattelemana, vaan sillä oli pitkät ja vaiheikkaat juuret. Mutta sitkeä myyttihän ei siitä mihinkään heivahda. Silti kannattaa aina muistuttaa, että vielä syksyllä 1939 Sillanpää voitti tiukoissa äänestyksissä Herman Hessen ja Johan Huizingan, eikä sotaa silloin vielä lokakuussa pidetty edes todennäköisenä.
Myös muistelimme Sillanpään ja vajaan perheensä vaivalloista matkaa noutamaan palkintoa joulukuussa, jolloin sota oli jo syttynyt. Missä ja tarkkaan ottaen milloin Nobel-illallinen silloin nautittiin? Millainen oli silloin juhlamenu? Siitä lupasi tarmokas oppaamme Hillevi ottaa vielä selvää. Joten vielä perästä kuulunee.
Seurueestamme muutama oli yrittänyt lukea tuoreen nobelistin Patrick Modianon teoksia, mutta ei kuulemma oikein sytytä. Hienostunutta ja sisäänpäin kääntyvää proosaa, mutta elämän tuntu puuttuu. Kohta voidaan paremmin tarkentaa, kun suomennoksia alkaa taas ilmestyä. Onhan sarjassa monia, joiden tuotanto on aikojen saatossa haalistunut.
Kävimme myös Blå tornetissa muistamassa kotimuseon isäntää 1908-1912 eli August Strindbergiä, joka ei koskaan Nobelia saanut, vaikka oli 60-vuotispäivänsä tienoilla 1909 ikään kuin itsestään selvä ehdokas. Hän oli liian kiistanalainen kotimaassaan, ja Akatemia päätti hänen sijaansa palkita Selma Lagerlöfin. Mahtoi Augustin muoto silloin mustua… Strindberg oli Sillanpään suuria esikuvia, niin erilaisia kuin he kirjailijoina ovatkin. Siitäkin muistutin laivalla menomatkalla pitämässäni esitelmässä. Lounasta nautimme lähellä Drottninggatanin varrella Rydbergin matsalissa, jota voimme hyvillä mielin kaikille suositella.
Strindbergin askeettinen trerummare tekee kävijään vaikutuksen, samoin täyteläisesti järjestetyt näyttelyt. Ingmar Bergmanin suhde Strindbergin dramatiikkaan tulee todella eläväksi monin näyttein. Ja liikuttava on edelleen se kirjailijan musta hautaristi – AVE CRUX, SPES UNICA – jonka eräs jäänne on museossa nähtävillä.
Kateeksi käy, kuinka tyylikkäästi ja suurella huolella ruotsalaiset muistavat klassikoitaan. Meillä Helsingissä ei ole yhtä ainoaa kirjailijamuseota! Nyt sentään olisi yksi kuin tarjottimella saatavilla, mutta kuinka käynee lopulta Mika Waltarin kodin Tunturikadulla? Aarne vanhana kunnallispoliitikkona yhtyi käsitykseen, että siinä olisi erinomainen Helsingin kuvaajan kotimuseo, kun vain toimeen tartuttaisiin.
Mutta tämähän oli vasta matkamme alkusoittoa, joten raportointia on vielä jatkettava. Näimme Dramatenissa fanaattisen hyvän Rikhard III:n, retkeilimme Uppsalaan ja kuulimme itseään Carl Mikael Bellmania Gamla Stanin kellarissa, josta kaikesta enemmän matkaraporttini toisessa osassa.
20.10.2014