Baletissa on näet se hyvä puoli, ettei tarvitse pinnistellä pysyäkseen tekstissä mukana. Tunteet ilmenevät ruumiillisesti. Välillä ihmettelee, mihin kaikkeen ihminen kehollaan kykenee. Mikä joustavuus, notkeus, ponnistusvoima ja rytmitaito!
Marja oli antanut lahjaksi syntymäpäiväni tienoilla liput Oneginin viimeiseen näytäntöön Kansallisoopperaan. Vaivatonta seurata tätä John Crankon puoli vuosisataa sitten koreografisoimaa tulkintaa Pushkinin eeppisestä runoelmasta, sillä alkuteos on peräti tuttu. Tshaikovskin oopperan olemme nähneet viimeksi Savonlinnassa, Pietarin Mariinski-teatterissa ja Saarenmaan oopperajuhlilla. Näistä Mariinskin klassis-perinteinen versio oli paras, Saarenmaan sympaattisin.
Hyvin perinteinen oli myös tämä Jane Bournen toteuttama esitys, joka ilmeisesti kulki joka varvastuksella nuorena kuolleen Crankon ohjeiden mukaisesti. Tanssijaryhmä oli kansainvälistä sorttia, pääroolit kaikki eri maista, Tatjana sentään suomalainen Tiina Myllymäki. Huippuesitys ilman muuta. Hieman yllättävää, että musiikki oli kokoiltu Tshaikovskin eri sävelteoksista, tuttuun oopperaan oli vain ohuita yhteyksiä jos niitäkään.
Toisella väliajalla keskustelimme todellisen asiantuntijan Doris Laineen kanssa, joka myönsi esityksen ansiot. Onegin eli Michal Krcmaf (ilman aksentteja, tarpeeksi hankala nimi muutenkin) oli hänestä kehittynyt. Laine ei itse ollut tanssinut tätä teosta, jotain intrigejä siinäkin oli taustalla, emme saaneet tietää lähemmin mitä. Laine muisteli myös Kekkosta innokkaana baletin (ja ballerinojen) ystävänä. Siinä sivussa muistelimme myös taannoista taivaltamme Taiteen keskustoimikunnassa, Doris oli tarmokas puheenjohtaja, ja minä yritin puolustaa kirjallisuutta. Nyt kyseinen elin on laihdutettu ja alistettu opetusministeriölle, mitä 90-luvullakin kovasti yritettiin.
Nautinnollinen ilta kaikkiaan. Baletin aikana voi antautua vapaasti visuaaliselle herkuttelulle ja musiikin kuuntelulle, samalla kun ajatukset voivat vaellella aivan muihin asioihin. Virkistyskylpy puhdistaa kaikki aistit. Väinö Linna luonnehti kerran Moskovan matkallaan balettia ruumiin runoudeksi. Toisaalta hän myönsi, ettei jaksaisi koskaan katsoa balettia eikä juoda vodkaa niin paljon, että saisi sikäläiset tekijänpalkkionsa käytetyksi. (Siihen aikaan ne oli tosiaan siinä maassa nostettava ja kulutettava.)
Jevgenij Onegin kannattaa myös lukea alkuperäisenä runoelmana, joka on hupaisesti suomennettu. Kirja on maalla, mistä sen kohta löydän. Siinä on paljon muutakin kuin tämä rakkaus- ja kaksintaistelumotiivi. Onegin ja Lenski tulevat maalle ja haluavat tutustua kansanelämään, toimia kansanystävinä, kunnes tapaavat nämä kohtalokkaat neitoset. Hauskasti Pushkin puoliriimittelee ja juoksuttelee runoeepostaan.
Mutta nyt on ajankohtaisempia kirjoja pöydällä, ensimmäisten joukossa Matti Klingen muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin, jota Markku Kuisma käsittelee tänään Hesarissa jäntevästi ja asiantuntevasti, kerrankin ilman kirjoittajan persoonaan kohdistuvia piikkejä. On vielä kesken Krogeruksen Kuusi-elämäkerta, ja Tuomiojan päiväkirjaakin olen silmäillyt todetakseni vain, että ainakaan tuollaista poliittisen taustapelin täyttämää elämää en haluaisi kuuna päivänä elää. Ei mennyt Klingekään mukaan politiikkaan, vaikka läheltä piti.
Menossa edelleen Juha Vakkurin ihmeelliset Afrikka-seikkailut ja Antero Raevuoren surullinen tarina erään venäläisloikkarin kohtalosta sotavuosien kurimuksessa. Niistä ja muista kohta lisää, kun saisin hetken lukurauhaa. Ja tänäänhän julkistetaan tradition mukaan kirjallisuuden Nobel!
9.10.2014