Kun ajaa tuttua reittiä Helsingistä Hämeenkyröön, on radio hyvä seuralainen. Joskus myös omat levyt tai ranskan äänikiekko. Tänä perjantaiaamuna ihmettelin naista, joka julisti ajankohtaislähetyksen kolumnissa, kuinka naurettavaa ja passiivista on, että Suomi ei tavoittele tänne oikeata massaturismia! Luojan kiitos ryntäys ei näytä todennäköiseltä. Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka hamuaisi tänne kaikkialle tallovia reppuselkäisiä heinäsirkkalaumoja?
Muistojen bulevardi esittelee ansiokkaasti levyjen taustoja, mutta ohjelmisto on jämähtänyt vetelään amerikkalaiseen swingiin ikuisine Sinatroineen ja Comoineen sekä kulahtaneiden suomi-iskelmien tahmeaan siirappiin. Varmaan toimittaja pistää piruuttaan joka kerta väliin Lys Assian ihailemaan papaansa tai Edith Piafin vakuuttamaan katumattomuuttaan. Sunnuntaiaamuinen vanhojen levyjen kavalkadi on sekin laimentunut yhdentekeväksi sillisalaatiksi. Ennen siinä kuuli riemukkaita löytöjä levyarkiston uumenista
Sitten ryöpsähtivät Jussi Lähde ja Markus Leikola puhumaan muuttuneesta sodankäynnistä. Vierainakin heillä oli pari järkevältä kuulostavaa sotilasta, mutta eivät antaneet pojat heille juuri suunvuoroa, kun johdattajilla oli kiire katkoa vieraiden vastaukset omilla pikkunäppärillä verbaaliheitoilla. Miksi yleensä vaivata vieraita, kun isännät voivat itse hoitaa keskustelun viisaudet ja kärjistykset?
Poikkesin Nokialle, missä paikalliset rotaryt pitivät kokousta komeassa Kerholassa. Oikea vanhan ajan tehtaalaisten kerhotalo, on tilaa ja ilmaa hengittää, kaiken lisäksi talo on kuulemma ahkerassa käytössä. Sain tukevan lounaan ja puhuin – arvatkaas, no joo: Paavolaisesta. Paikalla oli Pekka Paavolainen (ei Olavin poika): on tämä laaja ja aktiivinen suku, johon jatkuvasti törmää. Ainoana asiantuntijana joukossa hän epäili, onko kirjassani mitään uutta (piti ällästikulla kertoa), kun useimmat läsnäolijat eivät olleet miehestä juuri kuulleetkaan. Siis kaikki on heille uutta.
Kirjoja oli liian vähän mukana, kaikki myytiin, moni jäi ilman. Sain mukaani aidot Nokian kumisaappaat. Pentti Linkola sanoi joskus, että nämä ovatkin ainoa järkevä tuote, mitä Nokia on koskaan valmistanut.
Marja tuli perässä junalla ja bussilla (piti siivouspäivän Sepiksellä); kokoonnuimme Viehätyksessä katsomaan paitsi Pressiklubin rasismikeskustelua (Tiina Rosenberg lisäsi taas perussuomalaisten kannatusta 0,2 prosentilla), onneksi vain väläyksiä Vain elämästä ja sitten keskittyneesti loistavaa tv-sarjan avausta Palava pensas. Muistamme molemmat Jan Palachin tapauksen hyvin. Tämä avaus kuvasi ihmeellisen uskottavan tuntuisesti 60-luvun lopun Prahan miljöötä ja ihmisiä, poliittista paniikkia, ahdistusta, ankeutta, myös rohkeata kansannousua ja opiskelijaliikettä. Hyvä tv-juttu puhdistaa mielen kaikesta jonninjoutavasta viihteestä, jota on nykyisin täysi työ väistellä.
Kun tuolla taas itkeä pillitettiin neloskanavalla muistojen herkkiä viisuja, niin jonkun verran syvemmistä lähteistä nousi Teeman sarjassa kuvattu kollektiivinen suru. Sarja jatkuu onneksi peräkkäisinä iltoina, jännite säilyy, vangitseva ajanjakso ei heltiä mielestä.
26.9.2014