Olavi Paavolaisen 111. syntymäpäivä on samalla elämäkertani ilmestymispäivä. Ja se tuo myös kritiikit, peräti neljä tietooni tullutta lehteä on heti reagoinut.

Hesarin avasin tietysti ensimmäisenä puoli viisi aamulla, mikä on normaali heräämisaika.  Alkaa olla rutiinia sekin, että akateeminen arvio on melko myötäinen mutta samalla asenteellisesti niuhottava. Se suotakoon virassa oleville professoreille, heidän velvollisuutensa on tarkastella kirjaa ainakin päällisin puolin tieteen kannalta. Kuisma Korhonen selviää tehtävästä kelvollisesti, ei pahempia särähdyksiä. Hän tajuaa sentään populaarin elämäkerran luonteen.

Sinänsä yllättävää, että kriitikko pitää kirjaa paikoin suurpiirteisenä, kun pelkäsin päinvastaista: että pidettäisiin liiankin yksityiskohtaisena ja perusteellisena kerrontana. Lähteiden dokumentointi on mielestäni ihan riittävää, vähän liiallistakin. Tilaa täytyy jäädä myös vapaalle laskettelulle.

Entä naiset ja erotiikka? Paavolaisen kohdalla niitä ei voi mitenkään sivuuttaa, olihan yksi hänen toteutumattomia suunnitelmiaan seksuaaliprobleemaa koskeva tutkimus. Kuvaamalla hänen keräämäänsä runsasta empiiristä aineistoa tältä alalta voi edes yrittää hahmotella, mitä kirjasta olisi voinut tulla. Olihan se olennainen puoli Paavolaista. 

Hauskaa muuten, että kevyt heittoni mahdollisesta suhteesta Hella Wuolijoen ja O. Paavolaisen välillä sai sen verran huomiota, että se mainittiin radion aamulähetyksessäkin. Pirjo Hiidenmaa, ensimmäinen tietokirjallisuuden professori (onnittelut!), vastasi aiheesta tehtyyn kysymykseen fiksusti. Mutta taustahan on se, että Olavi itse vihjaili ”eroottisesta bravadista” itsensä ja Hellan välillä. Suhde ei tunnu todennäköiseltä eikä Erkki Tuomioja Hellan osalta esitäkään siitä mitään todistetta. Pieni arvailu kuitenkin sallittakoon, kun Hella ja Olavi olivat pitkän aikaa läheisesti tekemisissä ja tätä erotiikan sarkaa kummallakin asianosaisella oli tahollaan verraten rikkaasti.

Aamulehdessäkin on kirjasta isosti kuvitettu aukeama, mutta itse juttu juoksee varsin totunnaista polkua. Ville Hänninen tuntee ilmeisesti todella hyvin Paavolaisen elämän ja teokset, koska löytää vain niukasti uutta kirjastani. Sitäkään uutta, mitä siinä on, hän ei vaivaudu tarkastelemaan. Uskon että monille lukijoille miltei kaikki siinä on uutta.

Yllättäen ainoa poliittisesti suuntautuva ja aivan asiallinen juttu on Ilta-Sanomissa! Seppo Varjus on löytänyt Paavolaisen Moskovan sidoksen kirjastani, vaikka olihan se alkuaan jo Laamasen väitöskirjassa. Ei ole mitenkään yleisesti tunnettu seikka, että Paavolainen oli saada oman kotiryssän, mutta sota tuli väliin. Olisi luullut, että juuri Iltsika olisi revitellyt naisjuttuja, mutta hyvä toimittaja yllätti.

Turun Sanomissa Jouko Grönholm on kuulemma jo saanut H. K. Riikosenkin vedokset käsiinsä ja vertailee meidän kirjoja varsin tasapainoisesti. Molemmat kuuluvat elämäkertojen ”ohittamattomaan eturiviin” vai kuinka se oli. Olemme myös Grönholmin mukaan ehdottoman avoimia ja rehellisiä suhteessa yhteiseen kohteeseemme. Arvatenkin Riikosella on tarkempia ja syvempiä havaintoja itse teoksista, minulla taas tätä värikästä elämän loisketta riittää.

Tällaista pikahavintoa näin kärkeen. Saan olla hyvinkin tyytyväinen siitä, että kirja on saanut nopeasti laajaa huomiota. Ei siis valitella. Kustantajakin vaikuttaa tyytyväiseltä: mielenkiinto on taatusti virinnyt. Harmi vain, että ensimmäiset kriitikot joutuvat kiireissään lukemaan vedoksia tai pdf:ää ruudulta. Vasta kirja kokonaisena tyylikkäänä teoksena puhuisi parhaiten puolestaan.

Huomenna sitten juhlimaan valmista opusta. Eikä tarvitse mennä ihan kallella kypärin. Yksi toimittaja kysyi, olenko pikemmin satiirinen kuin arvostava Paavolaista kohtaan. Vastasin, että satiiri voi olla hyvinkin arvostavaa: harvassa henkilössä on sellaista ainesta ja kanttia kuin Paavolaisessa. Hänen monesti mankeloitu maineensa kyllä kestää kovankin kohtelun.    

17.9.2014