Sumuisena aamuna viimeinen jalkapallomatsi kentällä. Sattuneista syistä olen missannut muutamia, mutta halusin juhlistaa finaalia. Matti sai kiertopalkinnon, jonka Artsi oli jo kaiverruttanut valmiiksi. Seremonia oli lyhyt ja karu. Istuimme Jaken tarjoamilla kahveilla Vepan baarissa ja muistelimme yllättäen poismennyttä Esaa. Kuvassa ydinjoukkueemme heinäkuisessa hautajaisvirityksessä, vasemmalta Artsi, Asko, Matti ja minä.
Näin voidaan kesä vähitellen julistaa päättyneeksi, vaikka hienot säät jatkuvat. Marjatkin on melkein poimittu, omenat ja luumut jäljellä. Sieniä alkoi tulla jo liikaakin, täysi työ niitä laitella. Mutta leppärouskuista valmistunut kastike kyllä maistui!
Erkki Tuomioja on omilla linjoillaan Venäjän pakotteissa, ja mielestämme järkevin perustein. Onhan siinä hallituksen kokenein ja kaiketi viisain ministeri. Sattumalta luen samaan aikaan vasta kunnolla läpi Tuomiojan kirjaa isoäidistään Hella Wuolijoesta, Häivähdys punaista, aikanaan Finlandia-palkittu. Olen sitä käyttänyt lähteenä ja katsonut silloin tällöin siitä asioita, mutta vasta kun kokonaisuus hahmottuu, kirjan painokkuus alkaa selvitä. Hellan uran monipuolisuus ja -ulottuvaisuus kyllä hämmästyttävät. Mitä kaikkea hän kerkisi puuhailla, keihin kaikkiin tutustua. Paavolaisenkin auttajana ja johtotähtenä toimi useamman kerran. Vielä arvoituksellisempi hahmo oli sisarensa Salme Pekkala. Varsinaisia vallankumouksen liehtareita. Tuomioja käsittelee heitä suorasukaisen kriittisesti.
Toinen myöhäiseksi jäänyt teos on Henrik Meinanderin Suomi 1944, jota myös käytin lähteenä kuluneena keväänä, mutta vasta nyt luin rauhallisesti alusta loppuun. Valaiseva opus kriittisen vuoden jännittävistä vaiheista. Jokin Waltaria koskeva luonnehdinta vähän särähti, ei kai hän nyt suorastaan kommunismin vastaisiin ”agenttiromaaneihin” erikoistunut edes sotavuosina. Mutta muuten pätevää ja tyylikästä kerrontaa.
Näitä lukiessa palasi mieleen Erno Paasilinna -vainaan lausahdus joskus radiossa: ”On suuri nautinto lukea itseään viisaampien kirjoittamia kirjoja.” Voin yhtyä, mutta harvoin kai Erno oli noin vaatimaton.
Kevennyksenä voi iltaisin sängyssä painella läpi John le Carrén vakoiluromaaneja, ihan senkin takia, että miehen kokemusperäinen asiantuntemus on niin vankka. Kirjat eivät vaikuta keksityiltä. Vakoilun maailma alkaa tuntua itsestään selvältä, siinä kaikki henkilöt asuvat kuin kotonaan. Tuntuu joskus suorastaan siltä, että kaksoisagentti on maailman yleisimpiä ammatteja, vaativimpia myös.
Paavolaisen jäljiltä yritän lukea läpi hänen suurta esikuvaansa seksuaalimystiikan alalla, D. H. Lawrencea, mutta perinpohjainen kerronta kaivosmiljööstä ei oikein ota enää syttyäkseen. Ja sen seksuaalisen vitalisminkin kanssa on jo vähän niin ja näin, lienee aika ajanut kaikkine myöhempine kuvausvariaatioineen sen alkuperäisen aistillisuuden ohi. Läpimurtoromaani Sons and Lovers (Poikia ja rakastajia) on keskeltä kesken ja näyttää pysyvän. Kaikkea ei tarvitse kahlata loppuun.
Mutta koska pääsen syksyn uutuuksiin? Vai onko kuten Markku Envall väittää uudessa aforismikokoelmassaan Joka tähtiä tähystää: vasta ilmestyneen kirjan lukeminen lähenee tirkistelyä. En allekirjoita! Näkemys on jo liian ylimyksellinen. Sirpa Kähkösen uusi romaani kiinnostaa kovasti, miksei myös Maarit Tyrkön kirja Kekkosesta. Mistä tempaan aikaa? Sitähän on aina, niin paljon kuin haluaa käyttää. Ikää myöten käy ikävä kyllä hitaammaksi lukijaksi. Mutta toiselta puolen vain hitaasti lukemalla lukemastaan todella nauttii.
11.9.2014
PS Postiauto toi juuri paketin: lämpimäiskappale teoksesta Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. Häkellyttävä hetki, nyt en ehdi muuta kuin ihailla kirjaa. Ulkoasu on upea. Hetkeen en uskalla avata sitä – jospa heti joku virhe pomppaa silmään… Ei sentään vielä, hyvin näyttää kulkevan. Palaamisiin!