Olavi Paavolaisen 1949 rakennuttama huvila Keuruulla on todella hieno ja näköjään hyvässä kunnossa. Vihreä klassisen mallinen rakennus pilareineen ja kuisteineen. Näin myöhään ehdin sitä vilkaisemaan, koko kesän matkaa hankin. Mutta parempi myöhään. Tästä tuli eräänlainen jäähyväiskäynti pitkälle projektille.
Poikani Vilho, joka toimii sijaisena Suur-Keuruun lehdessä, oli paikallisoppaani. Tapasin myös lehden päätoimittajan Eija Ruohon, jota poika kehuu tähän asti parhaaksi esimiehekseen. Olisiko Paavolaisesta ollut saatavailla vielä paikallista muistitietoa? Ilmeisesti hän vietti kesälomiaan hyvin omissa oloissaan ja ystäviensä parissa.
Kaunis näköala aukeaa Paavolaisen huvilasta Keurusselän Kivilahdelle ja vastapäiseen Jänissaareen. Puutarhastakin on näkyviä muistoja jäljellä. Huolellisesti sitä on näköjään aikanaan pohjustettu ja rakennettu kiviporrastein ja poluin. Tästähän piti tulla uusi Vienola, Kivennavan menetetyn kodin korvike, mutta maaperä on kivikkoista ja puutarhan luominen hankalaa.
Venus-patsasta ei puutarhassa enää ole, on kuitenkin pieni antiikin muisto siitä. Huvilaa on selvästi asuttu suurella pieteetillä, tehty tyylikkäitä lisärakennuksia. Nyt se on kuulemma myynnissä, hinta arvatenkin kova. En harkitse asiaa. Mitenkäs Paavolaisen seura Turussa? Eihän niillä ole tietenkään varoja tällaisiin. Keräsin sieniä lähimaastosta, valtavasti kantarelleja ja herkkutatteja. Hyvä muisto Paavolaisen lomamailta.
Ihailimme myös Keuruun asemarakennusta, joka on valittu Suomen kauneimmaksi. Kiertelimme keskustassa, katselimme vanhaa kirkkoa ja kävimme lounaalla Arinassa. Vilkas ja kulttuuritietoinen paikka on Keuruu: keskustassa kolme kirjakauppaa! Yksi antikvaarinen, toinen samalla paperikauppa. Muutenkin aktiivisen näköistä yrityselämää. Vielä näimme asuintaloksi muutetun hotellirakennuksen, jossa Synkkää yksinpuhelua aikanaan uusiksi kirjoitettiin. Jätin toimittajan seuraamaan syyshölkkää ja ampumakilpailuja, viihtyköön siellä vielä jäljellä olevat viikot.
Ajelin alaspäin Mänttään ja pysäköin Serlachiuksen Gösta-museon parkkipaikalle. Täynnä autoja ja busseja edelleenkin, vaikka kuvataideviikot ovat jo ohi. Uusi museo on mahdikas siinä Gösta Serlachiuksen edustusasunnon kyljessä. Aika nopeasti kuljin läpi poptaiteen osaston ja videopresentaatiot. Mutta itse kartanossa kyllä teki vielä viivähtää kultakauden taiteilijoiden parissa. Gallénin kivoja Pariisin skitsejä, Simbergiä, Södergrania. Pitäisi tietysti tuoreelta lukea sekä Gustafin että Göstan elämäkerrat, jotta käynnistä saisi enemmän irti. Edellistä olen lukenut sen verran, että olin historiasta hajulla.
Kävelin vielä massiivista siltaa pitkin läheiseen saareen ja katselin puihin ripustettuja taiderömpsyjä. Rohkenen olla sitä mieltä, että saari olisi luonnontilassa kauniimpi ilman siltaa ja tekotaidetta.
Tulipa kuitenkin tämäkin uutuus katsastettua, varmaankin Marjan kanssa joskus palaamme. Nyt mummi on Turussa kaitsemassa lapsia, joten saan matkailla vapaana poikana. Täydensin paluumatkalla vielä täpötäyttä sienikoria, jota sitten perkasin lopun iltaa ja silmäilin äänettömällä, kuinka Suomi otti takkiinsa Saksalta lentopallossa. Urhokkaasti silti pelasivat. Kuuntelin samalla konserttimusiikin antoisaa toivekonserttia ja luin lopun iltaa Tammsaaren romaanisarjan vihoviimeistä osaa ja sängyssä le Carrén vakoilujuttua Vain meidän kesken. Autuaana nukahdin.
6.9.2014