Hyvinkin monenlaisia kilpailuja seuraamme viikon aikana. Mirjam Helinin laulukisat lähenevät finaalia. Sitten alkoivat nämä EM-rutistukset Zürichissä, ja tänään on vielä osallistuttava WSOY:n ”viinanjuontikilpailuihin” (termi Jari Tervon) kunnon edellyttämällä intensiteetillä.
Viimeksi mainitut ovat tosin siistiytyneet (=laimentuneet) kuluneina vuosina, vain räväkkä kärkijoukko jaksaa pitää jonkinlaista ryminää yllä. Samalla avataan kirjallinen syyskausi. Tuntuu sopiva kutina mahassa. Taas on kirjayritelmä pinnimässä markkinoille.
Musiikkitalossa kajautellaan samana iltana sivistyneitä lauluja, eikä ryminästä tietoakaan. Kroatialaiset baritonit ja venäläiset sopraanot loistavat. Meidän Waltteri putosi finaalista ilmeikkäästä eläytymisestään huolimatta. Olikohan ohjelmisto liian yksitoikkoinen ja matalahko, melkein pelkkää Sibeliusta. H-I Lampila pahoinpiteli Hesarissa sentään kohtuuttomasti Waltterin eleganttia esitystä. Ihana Olga Heikkiläkin putosi jo alkuerissä, ei siis kukaan suomalainen kajauttele finaalissa! Katsottava kuitenkin kisan huipennus illalla, jos Södikan tai siis Bonnierin pippaloista tokenee.
Putosi myös Matti Yrjölän suojatti kuulantyönnössä, heiveröiseltä vaikutti Kankaan poika itämaisten mörssärien rinnalla. Kroatiasta sikiää paitsi hienoja baritoneja myös väkivahvoja mörssäreitä, ihme maa. Sakemanni Storl oli turhan ylivoimainen, loppukilpailu lässähti. Kokemusta kertyi Kankaalle, ehkä sieltä vielä rävähtää, mutta raameja tarvittaisiin tuplasti lisää, kun tuota Espanjan mahtavaa kaappia Vivasia katseli. En menisi minäkään varastamaan häneltä aamusämpylää (selostajien vitsi).
Suomalaisethan aloittivat tällä kerralla aika virkeästi varsinkin juoksuradalla, mikä tuntui ihmeelliseltä. Oulusta on ilmaantunut oikea sprintteri Börje Strandin jäljille, tämä Eetu Rantala. Naisten puolella Hanna-Maaria Latvala pinkoi niinikään lujaa. Ja Jukka Keskisalon jalat näyttävät kerrankin pitävän, samoin Minna Nikkasen hermot seipään nenässä.
Yleisurheilu on sittenkin lajien kuningas, ei auta. Kävin serkkuani Oskua tervehtimässä Kyröskoskella asioidessani, sitä kuulan puserrusta katselimme karsinnan osalta yhdessä ja muistelimme Helsingin EM-kisoja 1971, jolloin Juha Väätäinen juoksi ne hirmujuoksunsa. Heitin innoissani Oskun sadetakin radalle, mitä mies vieläkin naureskelee. Kerroin tapauksen kerran hieman muunnellusti (oma takki lensi) Juhalle, jolloin hän lähetti kohteliaasti koko sadeasun korvaukseksi. Sehän olisi pitänyt oikeuden mukaan antaa Oskulle, mutta tuskin enää mahtuisi miehen ylle.
Urheilussa on siis vetoa ja viettiä, katsottava vaan nämäkin kisat aina keihään finaaliin saakka ensi sunnuntaina. Ja sonnustauduttava nyt ensin Helsinkiin ja sinne Korkeavuorenkadulle, missä tapaa taas vaikka ketä. Tuntuu kiva värinä; miltä syyssesonki alkaa näyttää..?
13.8.2014