Olisikohan Kekkonen avannut sillan Viroon, jos olisi tiennyt, mihin sitä etupäässä nykyisin käytetään? Tietysti tyhjä retorinen kysymys. Mutta kyllä matkailijaa vähän huvittavat ja kauhistavatkin ne viina- ja olutlastit, joita suomalaiset Tallinnan satamasta laivaan raijaavat. Joka Jumalan päivä!
Vietimme vuorokauden Tallinnassa palatessamme Saarenmaalta ja katselimme tätä touhua satamassa. Hiukan ja hienovaraisesti varustimme itsekin viinivarastoamme, kun kerran autolla liikuimme, mutta ylen vaatimaton oli saaliimme, kun katselimme todellisia sankarihamstraajia. Toisaalta on hyvä, että edes tällainen motiivi vetää ihmisiä naapuriin, voivathan vahingossa tulla nähneeksi muutakin. Ja suomalainen euro kelpaa virolaisille kyllä.
Kävimme aamukävelyllä Kadriorgin puistossa, missä riittää silmän iloja yllin kyllin. Suihkulähteet solisevat (meillä yhä harvinaisempaa), kukkaistutukset kimmeltävät ja kauniit palatsit ja villat Pietari Suuren ajoilta juhlavoivat vehreyden keskellä. Puistosta pidetään nykyisin hyvää huolta. Presidentin palatsiin pääsee melkein ulkorapuille vahtisotilaiden hievahtamatta. Poliisiauto vain pyörähti paikalla tarkistamassa tilanteen. Tuskin Ilves siellä hellepäivää viettikään.
KUMU jäi tällä kertaa nyt käymättä, kun olimme aikaisin liikkeellä ja laivakin pian lähti, samoin ihailimme palatsin taidemuseota vain ulkoapäin. Reippailimme bulevardia haaksirikkoisten Rusalka-patsaalle ja edelleen rantoja pitkin takaisin satamaan. Hieno hiekkarantakin on, mutta uiminen kielletty.
Minulla oli matkalukemisena A.H. Tammsaaren Totuuden ja oikeuden kolmas osa Surmatulet, joka kertoo suurlakon 1905 aikaisesta kapinaliikkeestä suorastaan hilpeän surkuhupaisin vedoin, kunnes loppu on musertavan surullinen. Vapautta tavoitellaan, mutta mihin päädytään. Tammsaare ilvehtii, parodioi, puhuttaa henkilöillään kaikenlaista soopaa, leikkii ja laskettelee, kunnes vakavoituu lopussa perimmäisten kysymysten äärelle. Suhde uskontoon, totuuteen ja oikeuteen on läpikulkeva teema, yhteiskunnallinen todellisuus jää ikään kuin taustalle vaikuttamaan.
Vein Marjan sille aukiolle, jossa sotilaat tulittivat väkijoukkoa 16. lokakuuta, 94 sai surmansa ja yli kaksisataa loukkaantui. Samalla paikalla kirjailija Tammsaare kävi myöhemmin toriostoksilla harva se päivä. Tunsiko hän historian kuminaa jalkainsa alla? Nyt siinä komeilee hänen mietteliäs patsaansa aukion laidalla ja taaempana Estonia-teatteri. Suomalainen turistihan joutuu aukiolle vääjäämättä, kun astuu Viru-hotellin läntiseltä ovelta keskustan suuntaan, kuten suomentaja Juhani Salokannel toteaa hyödyllisissä jälkisanoissaan.
Hieno työ oli tämän romaanisarjan suomentaminen ja kustantaminen, minullakin riittää lukemista vielä loppukesäksi. Surmatulien jälkeen voisin vertailla Tammsaaren ja Sillanpään kuvauksia joukkoliikkeen olemuksesta ja kapinoitsijoiden sielunliikkeistä aivan toisella perustuksella kuin aikaisemmin. Pohjavirrat kummallakin yhteiset, mutta ulkoiset sysäykset, tapahtumat ja henkilöhahmot erilaisia. Tammsaaren ihmiset ovat kovia lörpöttelemään, Sillanpään taas maan hiljaisia. Herra Bystryin mietteet ja koiramamman rakkaus häneen jäävät pysyvästi mieleen, samoin Indrekin ja hänen kotiväkensä riipaisevat suhteet.
Tällaista Tallinnassa ja sitten taas kotona: lempeästi hautovaa hellettä, Marjan johtamaa pihajumppaa, järven kylpyvettä ja vihdan läiskettä savusaunan uumenissa. Mahnalan tansseihinkin mentiin kävellen, kun Norhan sisaruksia oli joukko Törmällä. Oli Sirkku siellä viimeksi tanssinut 50 vuotta sitten ja Risto ei koskaan. Kylmää valkoviiniä pehmeästi tummuvassa suviyössä. Eihän Luoja voisi meitä tämän paremmin enää helliä.
26.8.2014