Kannattikin uhrata kolmisen tuntia kauneinta kesäpäivää Kulttuurikeskuksen juhlasalissa. Siellä oli vilpoisaa ja viisasta ja väkeä tuolirivit täynnä. Jarmo Virmavirta on vetänyt näitä Suomen ja Viron historiaan liittyviä seminaareja jo kuusi vuotta Kuressaaressa. Nyt oli aiheena Kekkosen kuuluisa puhe Tarton yliopiston aulassa (juhlasalissa) maaliskuussa 1964 – ja siitä seuranneet tapahtumat ja näkymät.
Muistan Piret Salurin taannoisen lausahduksen, kun hänellä oli onni päästä nuorena ylioppilaana saliin kuuntelemaan puhetta: – Tuli ihmeellinen tunne, että maailma on olemassa!
Se oli ollut kauan kadoksissa miehitetyssä maassa. Samoja tuntoja välittyi analysoivissa puheissa, joita pitivät Virmavirran lisäksi kirjailija Ülo Tuulik sekä nykyinen kulttuuriministeri Urve Tiidus ja entinen Rein Lang. Keskustelijoina kommentoivat Eri Klas ja Kulle Raig, ja lopulta puheet veti jäntevästi yhteen maittemme suhteista äskettäin väitellyt Heikki Rausmaa.
Oli kiintoisaa nähdä Viron tv:n kuusiminuuttinen uutisfilmi Kekkosen vierailusta, samoin oli arvokasta, että seminaarin ohjelmalehtiseen on painettu Kekkosen puhe kokonaisuudessaan sekä suomeksi että viroksi. Sensaatiohan oli se, että presidentti puhui viroksi. Toinen sensaatio se, että hän kannusti Viron lahjakkaita ylioppilaita ponnistelemaan oman kulttuurin hyväksi ja pitämään yhteyksiä länteen. Tällaista puhetta ei ollut koskaan kuultu Virossa neuvostomiehityksen aikana. Ei siellä kukaan länsimaan johtaja ollut vieraillut – ei sen puolesta kukaan Neuvostoliitonkaan johtomiehistä. Ehtona oli vain suhteiden katkaiseminen emigranttivirolaisiin (mitä ei kuitenkaan yleisesti noudatettu).
Epäilemättä Kekkonen oli silloin parhaimmillaan, kuten Virmavirta totesi. Hän teki rohkean avauksen, josta seurasi laivaliikenne Helsingistä Tallinnaan ja uusien vaikutteiden virtaus Viroon sekä kansallisen itsetunnon kohoaminen – linjaa voi jatkaa aina laulavaan vallankumoukseen saakka.
Silloin ei veljesmaan itsenäisyyspyrkimyksiä Suomesta rohkaistu virallisella tasolla – mutta epävirallisemmilla kulttuuritasoilla sitäkin voimakkaammin, kuten Rausmaa on väitöskirjassaan osoittanut.
Jäinkin hänen päätöspuheenvuoronsa jälkeen pohtimaan, oliko tosiaan niin että Kekkonen nuoruutensa heimoaatteen lisäksi ajatteli puhetta valmistaessaan etupäässä turvallisuuspoliittisia kysymyksiä. Että hän katsoi Suomen oman turvallisuuden kannalta paremmaksi, että lahden etelärannalla on virolainen Viro eikä pala Neuvostoliittoa.
Tämä ajatus kääntyi monen mielissä päälaelleen sitten kun Gorbatshovin perestroika avasi mahdollisuuden Viron itsenäistymiselle: eikö silloin meillä tahdottu päinvastoin vakuutella, että parempi siellä lahden takana sittenkin on vakaa ja odotusten mukainen Neuvosto-Viro kuin nuoren vapautuvan maan mahdollisesti aiheuttama levottomuuspesäke.
Onneksi tämä kyyninen analyysi ei saanut pysyvää valtaa. Rohkeus kannatti sekä 1964 että 1991. Oliko Kekkonen siis ulkopoliittisen realisminsa ohessa sittenkin idealistisempi toimija kuin seuraajansa? Vahva ripaus heimoaatetta kantoi pitkällä tähtäyksellä myös turvallisuuspoliittiseen maaliin.
Hiihtoretkellä nähtiin hilpeänä hymyilevä Kekkonen kansallispukuisten virolaisneitosten ympäröimänä. Näinkin keveän näköisesti voi tehdä kauaskantoista ulkopolitiikkaa.
Kiitos hyvästä seminaarista. Kevyen lounaan jälkeen huristelimme takaisin kohti Tallinnaa. Siitäkin voi olla vielä kerrottavaa.
26.7.2014