Panu Rajala

Kävin eilen iltapäivällä kun ei satanutkaan katsomassa Gogolin Reviisoria Ikaalisten kaupungintalon sisäpihalla: oivallinen miljöö tälle ajattomalle satiirille, ja hyvin tyylittelivät surkuhupaisia tyyppejä Marko Saarion ohjauksessa. Muhkeita hahmoja nähtiin ja kuultiin, erityisesti pääpukarit Jarkko Mäkipää ja Tommi Maronen kunnostautuivat. Pieni yleisö mutta sitä korkeatasoisempi. Tämä kuuluu venäläisten klassikkojen sarjaan, jota vanha kauppala on ansiokkaasti kesästä toiseen jatkanut.  Taatusti paras teksti, mitä pirkanmaalaiset kesäteatterit tänä kesänä esittävät.

Illalla oli taas kiivasta jalkapalloa, joka vei mennessään, joten kirjoittaminen jäi tähän maanantaiaamuun. Hollanti osoitti samanlaisia loppuhetken nousijan kykyjä kuin Ruotsi joskus parhaimmillaan. Rankkari vain oli aika kyseenalainen, kyllähän Robben sen etevästi tuomarilta kalasti. Mutta asiaan.

Sastamalassa käy tavallisesti niin, että meillä on ilo olla mukana kutsuvieraiden lounaalla heti avajaisten jälkeen, joten muutama hyvä ohjelma jää kokematta. Loka Laitinen pudotteli elämänsä tietokirjoja, ja Topelius-seminaari auditoriossa onnistui kuulemamme mukaan täydellisesti, Kirsti Mäkinen sitä hoiteli vierainaan Henrik Meinander, Minna Lindgren ja Karo Hämäläinen. Jälleen osoittivat, että setä Topelius on ihan tämänhetkinen kirjailija. Auditorio tuli täpötäyteen ja osa yeisöstä jäi ovien ulkopuolelle – niin mekin, kun venyneen lounaan jälkeen pyrimme sisään. Yhteisesti laulettu ”Kesäpäivä Kangasalla” suorastaan liikutti yleisöä.

Keskityinpä sitten johtamaan sitä ”Minä ja kirja” -sessiota juhlasalissa. Martti Häikiö yllätti puhumalla lähinnä kirjallisuuskritiikistä ja taannoin toimittamastaan Kirjakatsauksesta. Kritiikin merkitys on vähentynyt, se on selvä, mutta kaipaus hyvään terävään kritiikkiin jäi leijumaan. Eija-Riitta Korhola kertoi lukuharrastuksestaan, myös europarlamentaarikon työn valaisijana. Perehtyneesti hän valaisi suhdettaan Dostojevskiin, niin että nekin viimeiset vaikenivat, jotka epäilevät poliitikkoja aina pinnallisiksi tyhjäpäiksi. Jännä yhteys muuten: sama teos, Bernanosin Maalaispapin päiväkirja, nousi niin Timo Soinin kuin Eija-Riitan johdattajaksi. Poliitikoissa voi olla myös tämä syvempi uskonnollis-eksistentiaalisen pohdinnan taso, vaikka se ei parlamentin pöntöstä ilmoille säteilekään.

Tommi Melender puhutteli varmaan salissa istuneita kasvattajia ja opettajia hyvällä esimerkillään siitä, kuinka sattuman potkaisemana urheilua harrastavasta kaverista tuli lukija. Jokin Tuomas Anhavan käsittämätön runo pani pojan uteliaat ajatukset liikkeelle: tästä pitää ottaa lisää selvää! Niin tuli Tommista kirjojen suurkuluttaja, mistä kertoi otsikolla ”Elämäni lukijana”. Opetus: poikaa ei voi aina opettaa lukemaan, mutta hän voi oppia itse onnellisen sattuman kolhaisemana.

Siinä se meni, eikä valittamista. Lopun päivää saatoimme kuunnella hyviä runoja Kaj Chydeniuksen säveltäminä ja hinautua Ellivuoreen, missä kaupungin vastaanotto odotti. Sitä varten hankimme Vesan kanssa hienot punaiset unisex-housut Vammalan torin varrelta, kelpasipa niillä sitten iltayöstä esiintyä. Vastaanotto on aina ruuhkainen ja maukas, mutta oli myös niitä, jotka kaipasivat lukutoukkain ehtoohuveja ja tietokilpailua. Ne täytyy palauttaa. Tanssia sentään oli, vähän laimeasti osallistuttiin. Mutta railakas oli kaiken kaikkiaan punaisten housujen yömme!

Lauantai on aina vähän raukeampi päivä, sattuneesta syystä. Leppoisa keskustelu kuultiin sadasta merkittävästä tietokirjasta, hyviä esimerkkejä tietokirjojen monikäyttöisyydestä Joel Kuortilta, Outi Paloposkelta ja erityisesti Kaari Utriolta. Kaunokirjailija jos kukaan hyötyy hyvistä tietokirjoista. Sakari Katajamäki johteli varmaan tyyliin.

Mutta koettiinko päivien hienoimmat hetket iltapäivällä, kun työväenliikkeen veteraanit Ele Alenius ja Kalevi Kivistö päästettiin muistelemaan vaiheitaan ja kirjojaan? Alenius oli terävä, idealistinen ja kirpeä vielä 89-vuotiaana, Kivistö häntä sympaattisesti myötäili. Rohkeita miehiä molemmat, aikansa laitavasemmiston kiroissa ja myös Neuvostoliiton pannassa, erityisesti Alenius, joka ”erehtyi” tuomitsemaan selkein sanoin Prahan panssarivaltauksen 1968. Jokin Aleniuksen riipaiseva muistonsirpale kansalaissodan aikaisesta tapauksesta Kyröskoskella (sieltä hän on kotoisin) sai tarvitsemaan pian hänen muistelmateostaan.  J-P. Pietiäinen oli tämän historiallisen helmen johdattaja.

Enää vilkas loppukeskustelu ”Kirjan uusista vaatteista” juhlasalissa, missä Leena Majander-Reenpää sai provosoitua keskustelijat suorastaan väittelemään, mikä oli oikeauskoisen sopusoinnun keskellä hyvinkin virkistävää. Lukemisen välineistä taas puhuttiin. Perinteinen kirja tuntuu pitävän kutinsa, sitä puolusti Arno Kotro, mutta Mikko Aarne ja Kari Enqvist suvaitsivat heitellä ironisia huomautuksia lukemisen uusista rannattomista mahdollisuuksista. Iloinen Annamari (liian pitkä sukunimi) oli ymmärtääkseni välittävällä kannalla. Kai se sähkökirja sieltä tulee. Enqvistin hupaisa kuvitelma Alexandrian vanhan kirjallisuuden päiviltä 2000 vuotta sitten valaisi asiaa: kaipa silloinkin väiteltiin siitä, pysyykö perinteinen savitaulu vai syrjäyttääkö kätevämpi ja keveämpi papuyrus sen? Kaikki toistuu eikä mitään uutta ole auringon alla, sanoi aikoinaan Sinuhe.

Johanna Kurkikangas, Vanhan kirjallisuuden päivien kaikki kaikessa, saa nyt lepäillä laakereillaan todella tyytyväisenä. Ja me muutkin otamme oman osamme autereisesta onnistumisen tunteesta.

30.6. 2014

PS Ihan samaa aihetta muuten jauhetaan nytkin radiossa: Roman Schatz ja Suvi Ahola pohtivat sielläkin sähkökirjan tuomia mahdollisuuksia. Ja lukemista yleensä. Keskustelu siis jatkuu eikä lopu. Kuten ei lukeminenkaan.

On koottava vähän ajatuksia. Kaikki kuultu ja koettu humisee päässä vielä hiukan sekasortoisesti. Kaksi vuorokautta  Sastamalassa vastaa hyvin paria viikkoa jossakin etelärannalla. Paitsi että henkinen saalis on satakertainen.

Mistä aloittaisi? Jos vaikka avajaisista. Harvoin on ollut Vanhan kirjallisuuden päivien alussa niin sykähdyttävä tunnelma kuin tällä kerralla. Sastamalan seudun puhallinorkesteri tuo aina juhlavan virityksen. Kun Matti Rönkä astui juontamaan, huomasivat hitaammatkin, että tässä on virallisluontoisesta merkkitapauksesta kysymys. Mieskuoro Euga revitti tunnelmaa vielä vähän ylemmäksi räväköillä tulkinnoilla pohjalaisista kansanlauluista. Mikä petaus hyville puheille!

Ja niitähän riitti. Uuden puheenjohtajan Leena Majander-Reenpään avaus oli täyttä asiaa, samoin uuden kaupunginjohtajan Jarkko Malmbergin tervehdys. Uudet luudat lakaisivat vanhat tomut menneisyyteen. (No ei tämä kyllä koskaan ole ollut mikään tomuttunut tilaisuus, mutta kielikuva vain sattui sopimaan.) Alkoi tulla sitä herätyskokouksen henkeä, jonka Matti Rönkä pani merkille. Valmiiksi pelastuneita taisi olla suurin osa kuulijoista. Sitten keskityttiin jo kuuntelemaan Timo Soinin todistusta kirjalöydöistään.

Soinilla oli kolme kohdetta, hyvin erilaisia: Mihail Sholohovin Hiljaa virtaa Don, Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirja sekä Valistuksen Lukukirja. Olihan noissa jännevälejä. Samoin kuin Soini muistan minäkin hyvin, kuinka Donin levollisesti virtaava eeppinen kymi otti aikanaan haltuunsa, siitä taitaa olla kohta 50 vuotta kun sitä saunakamarissa maalla öljylampun valossa luin. Lounaalla keskustellessamme Timo totesi, että Sholohov onnistuu ihmeellisesti välttämään, niin palkittu kommunisti kuin olikin,  kaikki vallankumousta ihannoivat painotukset romaanissa. Hän kuvaa Donin kasakoiden vastarinnan ja epätoivoisen taistelun punaisia vastaan viileästi, tarkasti ja satuttavasti. Hieno teos, hyvä valinta.

Maalaispapin päiväkirja on pokkarina piileskellyt hyllyni perillä vuosikymmenet, enkä ole vieläkään tainnut kunnolla sitä lukea, vain aloittanut pari kertaa, mutta kun alku on kaikkea muuta kuin mukaansa tempaava, on jatko jäänyt. Nyt voisi tulla aika korjata tuokin puute, kun Soini kirjasta löysi katolista maailmankatsomustaan syvällisesti valaisevaa sisältöä. Sen Valistuksen Lukukirjan annan olla omassa rauhassaan, kai minunkin polveni sitä kansakoulussa luki, en muista, mutta hyvä että tämmöinen perusteksti ja sen kasvattava merkitys nousi puheessa esiin. Varmaan monet katsomossa yllättyivät, kun rämäkkänä populistina tunnettu Soini avasi ikään kuin uuden sivustan itsestään. Juuri näin johtavat poliitikot ovat ennenkin Sastamalassa tehneet.

Sitten jaettiin palkintoja, Warelius-palkintoa kaksin kappalein Eila Hämäläiselle suomen kielen oppikirjoista ulkosuomalaisille ja Tapio Markkaselle hänen tähtitiedettä kirkastavasta tietokirjatuotannostaan. Kirsti Mäkinen perusteli ja lavalle tuotiin kukkia ja peräti uusi kaukoputki Tapiolle. Vuoden Kirjatoukaksi julistettiin – kas kummaa, Vanhan kirjallisuuden päivät ry! Ansaittu palkinto, sanoisin. Leena kävi niiaamassa ja kiitti kauniisti meitä muitakin asianosaisia, hieno juttu.

Ei puuttunut enää kuin Kirjan ylistys, ja sen nousi esittämään Jenni Haukio runollisen kirkkaalla tyylillään. Topeliusta aluksi siteeraten hän avasi suuntaa lukuharrastuksen virittäjille ja valistajille. Avajaisten kaari täyttyi kauniisti, ja herätyskokouksen henki ikään kuin tiivistyi tässä loppuponnessa, jonka Haukio esitti selvästi sydämestään. Lounaalla sovimme taas tapaavamme Turussa lokakuun alussa, kun ohjelmapäällikkö Jennin omat messut pyörähtävät käyntiin.

Ihmisiä kertyi avajaisiin varmasti tuhatkunta, sillä sali oli ääriään myöten täynnä ja monet seurasivat tapahtumaa seisaaltaan. Eipä voinut  kuvitella parempaa starttia kirjapäiville. Kun vielä silmääni osui heti avauskierroksella antikvaaristen tiskien äärellä se Isaak Babelin Odessalaisia (Keltaisesta kirjastosta), jota olen vuosikaudet turhaan metsästänyt, niin avot – ei sen lupaavampaa alkua voinut omalle kohdallenikaan toivoa.

Näin olen täyttänyt jo yhden jutun verran kokemuksia enkä ole ehtinyt avajaisia pitemmälle! Täytyy jatkaa uudemman kerran, sillä vasta avauksen jälkeen iltapäivällä päästiin varsinaiseen asiaan, siihen teemaan ”Minä ja kirja”. Mutta se vaatii jo oman juttunsa ja sitä ennen pienen lenkkeilytauon, kun aamupäivä näyttää toistaiseksi sateettomalta.

29.6. 2014

Päästiinpä hyvään alkuun Sastamalassa. Ihmeen paljon kertyi väkeä jo ”varaslähtöön” Sylvään koulun juhlasaliin. Muissa tiloissa rakennettiin vielä kiivaasti näyttelyitä ja täytettiin kirjapöytiä. Iloinen hulina vallitsi.

Oli melko pysähdyttävää kuulla Markku Löytöniemen ja Jukka-Pekka Pietiäisen todistuksia kirja-alan ja tietoympäristön rajuista muutoksista, jotka jatkuvat ehkä kiihtyenkin. Markku osoitti internetin (alkuaan arpanetin) mullistaneen täysin paitsi oman tietoympäristömme myös elämämme. Uudet rajattomat mahdollisuudet julkaisemisessa ja tiedon välittämisessä uhkaavat samalla laatua. Siinä riittää vahtimista. Mitä kaikkea meille ”tietona” tuputetaan? Eipä luottanut Markku paljon Wikipediaankaan eikä salli oppilaittensa siihen viitata. Mutta jos lähdekritiikin pitää jokseenkin hereillä, sieltä löytyy nopeaa nippelitietoa ja vahvistusta. Sen voi jokainen tietokirjailija tunnustaa.

Jukka-Pekka valotti monipuolisesti kirjan ja kustantamisen muuttuvaa kenttää. Mieleen jäi hänen ilmoituksensa, kuinka halvaksi kappeleelta tulee nykyisin kirjan painattaminen – en kehtaa tähän laittaakaan sitä kärpäsen kokoista summaa. Mutta siinäkin laatu nostaa kustannuksia. J-P lupasi meille Tietokirjailijoiden jäsenille toimitettavaksi lisää tietoa kirjasta ja muuttuvasta tietoympäristöstä. Kuinka kaiken jaksaa ahmaista ja sulattaa? Voisiko kustantaminen vain yksinkertaistua laadun romahtamatta? Moni kaipaa laillani vanhoja reiluja aikoja, jolloin kirjan tuotti hyvä kustantaja ja sillä siisti. Eturivissä istunut Leena Majander varmaan päätti sisimmässään pitää pintansa laatukustantajana.

Heti perään Eero Huovinen kiittikin omassa haastattelussaan kustantajaansa siitä, kuinka tyylikkäiksi ovat hänenkin kirjojensa ulkoasut kehitelleet. Hauskasti emerituspiispa höräytteli yleisöä muistoillaan ja korkeakirjallisilla kaskuillaan. J-P todisti, että Eero on kaikkein myydyin tietokirjailija Suomessa: mitäs kun on kirjoittanut Katekismuksenkin, joka toimitettiin jokaiseen kotiin. On kai siinä sentään vähän Jumalan sanaa Eeron tekstin pohjana vai Lutherinko työtä on perusteksti. Paljon on Norssin poika kirjoittanut muutakin.

Minua alkoi kiinnostaa erityisesti Eeron kirja Lähdön aika (2011) hänen oman tunnustuksensa vuoksi. Eero sanoi, että päiväkirja ei tarkalleen vastaa päivittäisiä kirjoituksia, vaan joskus hän vain merkitsi ranskalaisilla viivoilla muistiin  tapauksia ja ajatuksia ja kirjoitti niistä sitten myöhemmin varsinaisen päivän tekstin. Uskon että moni tekee samoin päiväkirjoja julkaistessaan, vähintään toimittavat ne vähän alkuperäistä edullisempaan muotoon. ”Jälkiviisaus on hyvä laji”, piispamme julisti. –

Tässä mietittävää myös Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun synnyttämien kiistojen vaiheilla! Kirjastani voi hyvinkin käydä ilmi, ettei sekään tietenkään mikään autenttinen päiväkirja ole, vaan vahvasti jälkeenpäin toimitettu ja uudelleen kirjoitettu. Tietysti tulkinnat jatkosodasta olivat vähän polttavampaa aineistoa kuin piispan viimeinen virkavuosi – siitä silloiset kiistat ja vihat.

”Esiseminaari” päättyi sadan merkittävän tietokirjan näyttelyyn, joka koruttomasti avattiin juhlasalin seinustalla. Samalla on julkaistu Joel Kuortin ja J-P Paavolaisen kirjoittama kirja aiheesta, siinä kaikki valitut sata kirjaa esitellään. Iloni oli vilpitöän, kun myös oma Unio Mysticani on kelpuutettu sadan merkittävän joukkoon, todella kovaan seuraan! Tänään Hesarissa on Antti Majanderin juttu aiheesta, lisäksi Aamulehti on puffannut Vanhan kirjallisuuden juhlapäiviä erittäin ansiokkaasti parhaiden toimittajien Matti Kuuselan ja Simopekka Virkkulan toimesta.

Jotenka sinne tästä taas painetaan eikä tulla pariin päivään pois. Kolmen tunnin päästä pyörähtävät avajaiset käyntiin –  torvisoittokunta töräyttelee, Leena Majander avaa, Jarkko Malmberg tervehtii, mieskuoro Euga kajauttelee ja Timo Soinista paljastuu humanisti. Vuoden kirjatoukka julkistetaan, samoin Warelius-palkinnon saaja. Avajaiset huipentuvat Jenni Haukion ylistykseen – tai oikeastaan siis kirjan ylistykseen! Pian tavataan…

27.6.2014

Taas se on edessä, nyt jo 30. kerran. Vammalasta ennen puhuttiin, nyt entistä arvokkaammin suuntaamme Sastamalaan. Vanhat ja uudet kirjat kutsuvat, myös elävät kirjailijat. Ja muutkin ihmiset.

Vanhan kirjallisuuden päivien pääsisältö kirjojen oston, esitelmien ja seminaarien ohessa onkin tuttujen ja uusien naamojen kohtaaminen. Siellä yleisessä hulinassa se on erittäin vaivatonta. Telttaan on helppoa solahtaa kahville tai kaljalle vaeltelun lomassa. Aina siellä jonkun virkeän kirjankeräilijän tapaa.

Päivien ohjelmajohtajana olen tuntenut vaikeaksi tasapainoiluksi sen, ettei kiinnostavaa ohjelmaa tulisi jo liikaa. Kävijöille on jäätävä aikaa omaan etsiskelyyn, kirjatiskeille ja näyttelyihin. Syödäkin täytyy ehtiä jotakin, teltta palvelee. Sitten taas seminaarin äärelle sanaa sulattelemaan.

Huomenna avajaisissa kuulemme Timo Soinia: mitä löytöjä mies on ehtinyt tehdä vanhasta kirjallisuudesta siinä minihallitusohjelman haukuskelun lomassa? Keitä perussuomalaisuuden profeettoja hän kaivaa esiin? Vilahtaako Veikko Huovinen, vannoisiko peräti Aleksis Kiven nimeen? Vai kallistuuko lukemisto sittenkin tietokirjallisuuden puolelle. Poliittinen historiaa tarjoaa vaikka mitä lähtökohtia reippaan populismin pohdiskelulle.

Jenni Haukio esittää kirjan ylistyksen. Runon muodossa vaiko suorasanaisesti? Hän on  Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkönä tavallaan minun kollegani, vaihtovierailuja olemme jo harrastaneet. Juuri sain tietää oman esiintymisaikani ensi lokakuussa Turussa, silloin puhutaan Olavi Paavolaisesta. Näinä kovina aikoina, jolloin kirjakin joutuu entistä ahtaammalle, Jenni Haukio on erinomainen painetun ja miksei myös sähköisen sanan puolestapuhuja.

Jännitän tietysti omaa seminaariani iltapäivällä. Teemaksi pistin komeasti ”Minä ja kirja”, jonka on tarkoitus mahdollistaa hyvinkin omakohtaiset puheenvuorot. Siellä on Martti Häikiö, hämmästyttävän monipuolinen tietokirjailija – yhtä hyvin hän kirjoittaa klassikkorunoilija V. A. Koskenniemestä kuin digitaalisen kumouksen miehestä Yrjö Neuvosta. Tai Nokian tai Alkon, jopa Tampereen teknillisen yliopiston historiasta. Mitä kirja merkitsee politiikan ja yritysten tutkijalle?

Eija-Riitta Korhola paljastui kerran kauan sitten tavatessamme Dostojevskin tuntijaksi, niinkin että jäin hänen rinnallaan toiseksi. Olikohan se yhtenä kimmokkeena siihen, että Eija-Riitta saa huomenna todistaa kirjaharrastuksestaan – sikäli kuin siihen on jäänyt tilaa europarlamentin ja kansainvälisen ilmastopolitiikan paineissa. Nyt hän voi sitten 15 vuoden rupeaman jälkeen hengittää vapaammin ja lukea enemmän, onnellinen hän. Mitä hän siis lukee?

Ja viimeksi nousee katederiin Tommi Melender, runoilijana aloittanut prosaisti ja esseisti. Muistamme hänen tuimat tuomion sanansa kotimaisen kirjallisuuden tasosta viime syksynä Suomen Kuvalehdessä. Vieläkö mies on yhtä ankara vai lieneekö lientynyt? Ranskalaisen kirjallisuuden kasvatti kertoo ”elämästään lukijana” – sitähän me kaikki olemme, jos kohta eri tavoin. Mitä löytää Melender kirjojen ehtymättömästä merestä?

Näiden ohessa kiintoisia tapauksia ovat ainakin korkean tason Topelius-seminaari, Kaj Chydeniuksen säveltämien runojen konsertti, lasten kirjapäivät, ja hyvin paljon kuullaan puhetta tietokirjoista ja kirjan ”uusista vaatteista”. Nuorista kyvyistä veteraaneihin riittää esiintyjien skaalaa. Ja totta kai on kirjahuutokauppa ja tyrvääläinen tryki ja paljon muuta. Jos luettelen lisää, alkaa jo pyörryttää.

Päivät avaa uusi puheenjohtajamme, kustantaja Leena Majander-Reenpää, ja varmaa on ainakin se, ettei hän laususkele mitään tyhjiä toivotuksia. Uudelle vuosikymmenelle lähtee tämä ikivihreä kirjatapahtuma entistä voimistuneempana. Tänään torstaina täytyy jo painella ”etkoihin” eli Tietokirjailijoiden seminaariin ja näyttelyn avajaisiin. Norssiveli Eero Huovinen todistaa tietokirjaurastaan ja sitten nähdään, mitkä ovat 100 merkittävintä tietokirjaa kautta aikojen. Jotenka kone sammuksiin ja pikkuhiljaa housuja harjaamaan ja paitaa hakemaan.

Tavataanpa kirjoilla Sastamalassa!

26.6. 2014

Tosin se ei olisi nyt säitä parantanut. Mutta muuten tuntuu hullulta, että aattoa vietetään edeltävänä perjantaina, kun oikea Aaton päiväkin on, puhumatta itsensä Johanneksen päivästä, joka on minunkin nimipäiväni. Miksi on juhlittava siinä kohdassa, minkä ammattiyhdistykset ja työantajat armollisesti meille osoittavat? Juhannus oikeaan kohtaansa takaisin ja heti ensi vuonna! Se oli meidän kokkoseurueemme yksimielinen kanta.

Olisiko Stubbin pätkähallituksesta tässä asiassa apua? Tuskinpa vain. Kansanliikettä on ryhdyttävä kokoamaan. Tai näytettävä itse mallia. Meillä syttyy kokko ensi vuonna Aaton päivänä ja sillä hyvä.  Tervetuloa kaikki perinnetietoiset. Grillatkoot ja kärvistelkööt toiset viittä päivää aikaisemmin!  Oikea juhannus on kivasti keskellä viikkoa 2015.

Viro on siinäkin suhteessa sivistyskansa, että siellä vietetään oikeaa juhannusta. Samoin Latviassa, siellä vasta vietetäänkin. Eikä näy kummankaan maan kansantalous siitä sen kummemmin romahtaneen. Taitaa Suomi jo muutenkin ryömiä hitaammin.

Matkalla tuli pieniä katkoksia jalkapallon seurantaan, mutta toiselta puolen oli mukava kuunnella virolaisten selostajien rauhallista kommentointia. Eilen Kaj Kunnas saavutti kisojen tähänastisen kiihko- ja huutoennätyksen, kun Uruguay pudotti Italian. Toivotaan että miehen ääni kestää kisat loppuun. Sitten on tämä Tapio Suomisen tyyli, jossa jokainen liike selostetaan nakuttavan tunnollisesti, vaikka katsojallakin lienee silmät päässä. Ainakin useimmilla. Onhan radiokin olemassa. Kommentaattorien juhlaa kaiken kaikkiaan, he tietävät aina kuinka olisi pitänyt missäkin kohdin syöttää ja sijoittua.

EU:n jäsenenä olisi  kai syytä olla murheellinen meidän joukkueiden kehnosta kohtalosta, putoavat vuorollaan kaikki Euroopan vahvat futismaat Saksaa lukuunottamatta. Siihen luottakaamme. Deutschland sentään über alles! Mutta latinojen juhlaksi taitaa mennä. Brasiliaa veikkaan edelleen voittajaksi. Olisihan se oikeus ja kohtuus kaiken hurjan kisasatsauksen jälkeen.

Mutta aika helposti vetäydyn näinä iltoina kirjan ääreen. Miten en ole tajunnut, että A. H. Tammsaare on näin mainio kirjailija. Totuuden ja oikeuden toinen osa Koulutie on tuottanut nautinnon hetkiä. Kaiken hilpeän lörpöttelyn jälkeen tuleekin äkkiä mitä kaunein kohtaaminen Indrekin ja ramman tytön ja hänen köyhtyneen perheensä kanssa, aivan liikuttavaa. Tammsaare on suuri humaani ihmiskuvaaja. Samalla osaa kärjistää koulumaailman kummallisuuden absurdin äärirajoille! Lukekaa ja ihmetelkää. Nautintoa lisää Salokanteleen Jussin rikaskielinen suomennos.

Huomaan myös, että alustava hypoteesi Tammsaaren ja meidän Sillanpään yhteyksistä lepää aika ohuella perustalla. Tammsaarehan on ryöppyävän puhelias ja ilkamoiva verrattuna FE:n vakavan vaiteliaisiin ihmislapsiin. Mutta samaa pienen ja  poljetun ihmisen kunnioitusta heissä kummassakin kantavana voimana piilee, voisivat siinä suhteessa lyödä veljen kättä. No mä jatkan vielä tätä lukemista loppusivuille. Ja pelejäkin tulee joka ilta uusia, ei auta. Näin sujuu sateinen alkusuvi.

25.6.2014

Tiesinhän jotain Anton Hansen Tammsaaresta, mutta nyt tiedän paljon enemmän. Olin lukenut vain ensimmäisen osan hänen pääteoksestaan Totuus ja oikeus, nyt olen lukenut melkein kaksi. Tunsin myös Hornanperän uuden paholaisen jo opiskeluajoiltani. Kerran olen esitelmöinytkin Tammsaaren ja Sillanpään yhteyksistä ja eroista Tallinnassa Suomen instituutissa (näin vähillä tiedoilla! no silloin ei koko Totuuden sarjaa ollut suomennettukaan) – nyt olisin huomattavasti paremmin varustautunut.

Syynä se, että matkasimme Tuglas-seuran joukkueella juhannuksen alla neljä päivää Tammsaaren jäljissä pitkin Vironmaata. Antoisa matka! Oppaina olivat maailman parhaat Tammsaaren tuntijat: romaanisarjan erinomainen suomentaja Juhani Salokannel, Tammsaaresta väitellyt Maarja Vaino ja kova kirjallisuuden tuntija Toomas Haug. Matkanjohtajana Viroon monipuolisesti perehtynyt Tapio Mäkeläinen. Kaikki mahdollinen Tammsaare-tuntemus oli matkassamme.

Ensinnä hattu päästä sen edessä, että on vielä pieni sivistyskansa, joka pitää näin hyvää huolta keskeisestä kansalliskirjailijastaan. Tutustuimme kahteen hyvin hoidettuun museoon, kirjailijan kaupunkikotiin Tallinnassa ja hänen lapsuudenkotiinsa Vargamäellä. Molemmat rikassisältöisiä, varsinkin Tallinnan museo mitä autenttisin. Lapsuuskoti on palanut ja rakennettu jälkeenpäin melkoisella pieteetillä (paitsi betonilattia). Sen suojissa näimme sitten mainion teatteriesityksenkin, josta pian lähemmin.

Näimme myös kaksi elävää näköispatsasta kirjailijasta, toinen Tallinnassa keskeisessä puistossa Estonia-teatterin kupeella (kuvassa alla), toinen hänen kotikuntansa Albun kunnantalon edessä. Taas todettava, että näköispatsas ei välttämättä ole mikään ikikulu pönöttäjä, vaan se voi olla hyvin ilmeikäs todistus suorastaan kirjailijan ajatustavasta. Meillä Suomessahan presidenteistäkin tehdään mitä merkillisimpiä muistohökötyksiä: häkkyrä, kuutio tai lammikko! Siinä Ryti, Relander ja Kekkonen, pitäkööt hyvänään.

Totta sekin on, että kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan. Mutta kyllä konkreettinen muistutus voi johtaa katselijan teosten äärelle. Tammsaare nojaamassa viiden romaanin sarjaansa, mietteliäänä, sehän suorastaan kutsuu lukemaan (pienempi kuva). Kas kun saikin kuvansa kunnantalon eteen. Muistamme kuinka vastaava hanke Hämeenkyrössä torjuttiin kunnanhallituksessa sillä perusteella, ettei Sillanpää ollut mikään kunnallismies! Joten tuijotelkoon siellä varjoisassa männikössä koulun edessä, ei edes pihamaalle päässyt.

No nämä ovat ulkoisia seikkoja. Silti tärkeitä. Saimme sitten seurata siellä Vargamäessä Tammsaaren kertomukseen perustuvaa näytelmää Vanad ja noored. Kuvittelin ensin, että se on paikallinen harrastajaesitys vähän niin kuin meillä Myllykolussa. Esityspaikka samalla tavoin kirjailijan syntymäkodin tuntumassa. Pian selvisi, että nämä näyttelijät olivatkin kovan luokan ammattilaisia, Viljandin Ugala-teatterista. Hienosti tulkitsivat tämän taidokkaasti sovitetun  tarinan sukupolvenvaihdoksesta maatalossa, jonka vaihtuviin omistussuhteisiin heijastui aimo lohkare Viron historiaa. Vanhaa isäntää näyttelevä Peeter Jürgens kuuluikin olevan palkittu pitkän linjan tähti, voimakas hahmo. Sydämeni vei nuori ihmeen herkkäilmeinen  ja kaunis Klaudia Tiitsmaa vanhan miehen uskottuna. Kuulin että hänet oli koefilmattu Puhdistuksen elokuvaversiota varten, olisi ehkä kannattanut ottaa.

Ylentävä kokemus, jota kuten muitakin kohteita täydensi bussissa kuulemamme asiantunteva selostus, milloin Tapion, milloin Jussin tai jonkun muun suusta. Oli kerrassaan hauskaa vain nauttia tietomiesten antimista vailla omia paineita; kerrankin sain matkustaa yhtenä joukosta ilman esitelmöimistä tai muuta velvoitetta. Muuta kuin olla kuulolla ja ajoissa paikalla.

Tammsaresta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että Totuuden ja oikeuden toinen osa Koulutie on rajattoman huvittava kuvaus herra Mauruksen yksityiskoulusta vuonna silloin ja silloin. Taustalla kuulu koulumies Hugo Treffner ja hänen perustamansa koulu, jota Anton Hansen kävi. Kun sitä osaa juuri matkalla luin, erityisen kivaa oli käydä Tartossa sen alkuperäisen koulun paikalla – ja taas, ihme ja kumma, katsella itsensä ukko Treffnerin eloisan parrakasta muistopatsasta. Kelläs koulumiehellä meillä on muuten patsas? Onko Cygnaeuksella? (Kipsipäitä kyllä löytyy.)

Tarttoon oli muutenkin muistorikasta uudistaa tuttavuutensa; aikaa on vierinyt siitä, kun siellä viimeksi kuljeskelin ja päätin, että tänne vielä tulen ajan kanssa oleskelemaan ja lueskelemaan. Kovin on yliopistokaupunki muuttunut ja modernisoitunut, mutta säilyttänyt jotain vanhasta sielustaan – ainakin Wernerin kahvilassa, missä saimme pariin otteeseen piipahtaa. Ja onhan se Ulikool siellä vielä komeasti ehostettuine julkisivuineen – se missä Kekkonen piti kuuluisan puheensa 50 vuotta sitten. (Tää rakkine ei nyt tehnyt noita pisteitä U:n päälle.)

Matka päättyi Tallinnan metsähautausmaalle Tammsaaren ja muiden suurmiesten haudoille. Tunnelmallinen, koruton, hiljentymään pakottava paikka. Kivet kertovat kovaa historiaansa. Päts, Meri, kirjailijoita paljon, punaisia ja sinimustavalkeita rinnan, kuoleman yhdistäminä.

Jotenka paljon nähtiin ja paljon jäi seuraavaan kertaan. Lukeminen sentään jatkuu, kun sattui näin sopivan sateinen juhannuskin kotiin palatessa. Kertoillaan sitten lisää.

22.6.2014

PS Hankin Tapio Mäkeläisen Tartto-kirjankin, näyttää seikkaperäiseltä, avasi asioita. Tapio tekee seuraavaa kirjaa Saarenmaasta, mutta se ei nyt ehdi meidän heinäkuiseen matkaamme mennessä  valmiiksi.

Ihan siitä ilosta laitan lausahduksen, että juuri postitin viimeisetkin luvut kustantajalle. Tutkikoon Anssi niitä siellä nyt silmät sirrillään, toivottavasti ei ole hirveitä virheitä tai toistoja. Taitaa mennä yli 600 sivun. Mä olen ihan puhki. Vielä on viitteet tarkistettava ja lähdeluettelo. Ja kuvat ja kuvatekstit! Nehän tässä tärkeitä on. Lauran kanssa vielä hikinen urakka edessä.

Mutta nyt mä otan pienen paussin ja karkaan muutamaksi päiväksi tästä pöydän äärestä, missä onkin turhan tiiviisti tullut viihdytyksi koko kauniin alkusuven. Juhannuksena palataan taas näille rannoille ja sitten hulmahtaa kokko ja kaatuu sahtia, toivottavasti ei miehiä, meinaan tantereeseen. Sitäkin on nähty.

Alex Stubb saa sillä välin hoidella kaikessa rauhassa hallitusneuvotteluja – siinä on niin kulutusta kestävä mediapersoona, ettei häntä saadaan kiikkiin vielä pitkiin aikoihin. Osaa poika vastailla, uuden ajan Eurooppa-ihminen. Antaa palaa.

Sitä paitsi Costa Rica järjesti jo toisen paukun kisoissa. Täähän menee mielenkiintoiseksi.

Mutta nyt mä pakkaan hätsynpikaa. Viileä viikko tulossa, kestäkää.

So long!

Sunnuntaina 15.6. 2014 klo 16.30.

Syysmyrsky yllätti. Mutta kun pääsimme kirkon penkkiin, kyllähän lämpenimme ytimiämme myöten.

Waltteri Torikka järjesti taas ihmeellisen ilon meille. Vasta hänet valittiin Vuoden nuoreksi muusikoksi. Kovaa etenee hänen karrieerinsa. Syksyllä on edessä Mirjam Helinin laulukilpailu. Tämä Hämeenkyrön kirkkokonsertti ”Minä laulan sun iltasi tähtihin” oli hyvä kenraaliharjoitus sitä ja kesän koetuksia varten.

Waltterin taidot tunnetaan, aina parantaa poika. Kuuntelin viikolla ohjelman Tom Krausen urasta. Hänestä lausui Erik Tawaststjerna jotenkin siihen tapaan, että hänellä oli ”parhaita ääniä mitä tähän maahan on koskaan syntynyt”. Waltterilla on itse asiassa vähän samantapainen toisaalta teräksinen, toisaalta pehmeän taipuisa, ilmeikäs baritoni.

Nyt kun Waltteri on kehuttu, uskaltaa jo tunnustaa, että illan ihanimmat hetket tarjosi kaksi naista, taivaallinen Olga Heikkilä ja vahvasti ja kauniisti laulava Pia Pajala. Kuinka pieniä vivahteita myöten Olga Heikkilä eläytyikään aarioihin ja musical-säveliin ja suomalaisiin kansanlauluihin! Mikä liverrys ja dramatiikka! Stravinskyn pitkä juttu No word from Tom oli illan huippu. Sanoin Marjalle, että maksaisin pääsylipun vaikka hän vain seisoisi lavalla katseltavana. Pia Pajala vetäisi Rusalkaa ja Toivo Kuulan lauluja verevään tyyliin. Harvoin olen kuullut Merikannon ”Ma elän” naisen voimallisesti tulkitsemana. Olihan ihmeellisiä naisia. Säestäjänä taituroi Marko Hilpo.

Tällaisesta konsertista tulee hyvälle tuulelle, korkea viritys kestää koko loppuillan. Waltterin kanssa olemme jauhaneet oopperaa tänne Hämeenkyröön, se on jo periaatteessa valmis, kirjoitin libreton ja Seppo Pohjola sävelsi. Waltteri on valmis kiinnittämään rooleihin kovia tähtiä itsensä lisäksi. Nyt vain odotellaan, että löytyisi rohkeutta sen esittämiseen. Näinä aikoina pelätään riskiä yli kaiken, täällä vaurailla rintamailla varsinkin. Jospa tämäkin konsertti osaltaan rohkaisi epäröiviä. Ellei uskalla ei mitään saakaan.

Katseltiin sitten jalkapalloa, kuinkas muuten. Eilen jo Brasilia päihitti niukasti hyvin kamppailleen Kroatian. Olen veikannut Brasiliaa voittajaksi, tietenkin, mutta joukkueen on parannettava jos aikoo mestaruuteen yltää. Tänään vasta yllätys koettiin! Puolustava maailmanmestari Espanja pantiin polvilleen. Hollanti vietti maalijuhlaa 5-1. Aivan odottamatonta vai mitä. Ja millaisia maaleja! Van Persien lentävä pukkaus oli taiteellisena suorituksena huippuluokkaa. Toisenkin maalin mies tekaisi. Mutta loistavimmat suoritukset esitti Hollannin Arjen Robben. Miten hän pujotteli maalialueelle ja järjesti itselleen laukaisupaikan ja laukaisi. Kaksi kertaa! Aivan suvereenia. Alkaa lähestyä jo Maradonan muinaista taituruutta.

Nyt jos saisi veikata, Hollanti kiilaisi kärkinelikkoon ilman muuta. Jalkapallohurmos mediassa voi koetella monien hermoja. Tuntuu että kaikki suuret tapahtumat yllyttävät toimittajat aina vain innokkaampiin panostuksiin. Kaikki kanavat valjastetaan samalle asialle. Kohta valitaan kokoomuksen puheenjohtaja, taas pyörähtää valtava henkilöruletti käyntiin juuri kun Antti Rinteen seuranta on vähän helpottanut.

Kun näin kiihkeästi eletään, parasta vain tarkistaa rauhassa oman kirjan viimeiset luvut. Tulee tyyntynyt, kriittinen, odotuksesta sopivasti vavahteleva olo.

13.6. 2014

Kangasalan Ramppiteatteri esittelee roppakaupalla enemmän sisältöä kuin Komediateatteri viimeksi, jos sitten näytelmän tekotaitoa onkin vähemmän. Tietenkään liukasta farssia ei voi yhteismitallisesti verrata kollektiiviseen ajankuvaukseen.  Aulis Aarnion kirjoittama ja Ahti Jokisen ohjaama Aavan meren tuolla puolen vie – ei nyt aavan meren taa – vaan muistoissa kultaiselle 60-luvulle.

Tavallaan kiintoisaa katsoa maalaiskylän näkökulmia, kun itse muistan nuoruuteni vuosikymmenen koko lailla toisenlaisena. Silloin poliittinen polttopiste oli Helsingissä, mistä lastut sinkoilivat maakuntiin. Anto Leikolan ja Timo Vuorikosken kanssa löysimme jotakin yhteistä, mutta enemmän erilaista omista kokemuksistamme.

Timon kanssa kulutimme samoja luentotuoleja yliopistossa ja muistamme opiskeluaikojemme elämänilon, vapauden ja vallattomuuden ja – niin, erityisesti seksuaalisen ja alkoholipoliittisen vapautumisen, nehän kulkivat silloin yhdessä. Yleensä elimme vuosikymmenen iloisemmin kuin tässä näytelmässä näytettiin. Sittenhän elämäntunnelma muuttui aika jyrkästi, kun tultiin 70-luvulle.

Aulis on halunnut jostain syystä sijoittaa vuosikymmenet osaksi sisäkkäin: 60-luvulla kajautettiin jo 70-luvun taistelulauluja (”Kenen joukoissa seisot…”), luettiin Marxia ja viittailtiin taistolaisiin. Tämä kaikki jäykistyminen alkoi seuraavalla vuosikymmenellä. Mutta aikatasothan voivat jonkun muistoissa olla sisäkkäisiä ja sekoittua. Chyden uudelleen sovittama ”Kalliolle kukkulalle”, johon esitys päättyy, oli sekin 70-luvun alun teatteripäivien suuri hitti KOMin esittämänä.

Vanhan valtaus ja Lapualaisooppera olivat vuosikymmenen huipputapauksia. Moni on ilmoittautunut Vanhan valtaajaksi, mutta minä toden totta sinne joukon jatkona painelin Jarmo Mäkelän perässä. Muistan hänen huutonsa: ”Me menemme omaan taloon!” – sitten ikkuna sälähti ja ovi  murrettiin auki. Häivähdys pariisilaista vallankumousromantiikkaa. Mutta kauan en savuisessa salissa viihtynyt sitten, kun iskulauseita alettiin sorvata ja työryhmiin järjestäytyä.

Ikimuistoinen oli demarien vyöryvoitto vaaliyönä 1966, Lapualaisoopperan ensi-ilta ja Arvo Salon läpimeno eduskuntaan. Olin kärkipään esityksessä, samassa missä Jörn Donner ja historian opettajani Maca Castrén. Harvoin on teatterissa koettu niin sähköistä tunnelmaa.  Mutta esityksen tulevaisuudenuskoinen pasifismi jäätyi jo muutaman vuoden päästä aseellisen vallankumouksen odotteluksi, jota ei tullut. Tämä murros olisi mitä kiinnostavin draaman aihe, kas kun siihen ei kukaan ole kunnolla tarttunut. Ei edes Mikko Niskanen Lapualaismorsiamessaan, joka on kiva ajankuva sinänsä.

60-luvun kiistaton maalaisklassikko on Jouko Puhakan Hyvästi Mansikki, jonka näin Joensuun vierailuna Vanhalla, ohjaajana Jouko Turkka. Hän yritti esityksen jälkeen villitä yleisöä kiihkeään keskusteluun, mutta ei se oikein syttynyt. Paljon värikkäämmin keskusteltiin Vanhalla paneeleissa, joissa Arvo Salo loisti repliikeillään ja Pentti Saarikoski hurmasi humalassakin. Rampin vieraileva kirjailija on Hannu Salama karrikoidussa kirjastokohtauksessa. Jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä ei taidettu edes mainita, riitti porvarismuijien taivastelu ja arkkipiispa Simojoen tuomio.

Läheistä maaltapakoa Auliksen näytelmä sivuaa vain ohuesti, samoin liian suuret aiheet kuten Kennedyn murha, kuussa käynti ja Prahan miehitys käsitellään kaukaisina uutistapahtumina. Vietnamin sota sentään jätetään rauhaan. Anton kanssa ihmettelimme, että kuu ei enää kiinnosta kävelijöitä. Siellä käynnistä ei kai ollut suurta hyötyä. Prahan miehitys johti mielenosoituksiin, jollaisessa ainoan kerran elämässäni juoksin poliisia pakoon pitkin Tehtaankatua. Ei silloin totisesti radiossa soitettu surumusiikkia, Kekkosen valtakaudella. Ulkoministeri Karjalainen kommentoi miehitystä äärimmäisen ympäripyöreästi. Eipä Krimin valtauksesta täällä nähty enää juuri minkäänlaisia mielenosoituksia.

Kaikenlaista tuli mieleen Rampissa istuskellessa ja varsinkin sen jälkeen illallisilla. Timon kanssa muistimme vuosikymmenen optimistisemmaksi kuin nyt näyttämöllä nähty melankolinen ja tangonvoittoinen toteutus. Rautalankakin tuli silloin, Beatles sentään muutaman tahdin helähtää.  Koko yhteiskunta huojahteli ja murtui reunoilta ja keskeltäkin. Näytelmässä kuullaan jokunen julistus paremmasta maailmasta, jota ei sitäkään tullut. Eipä eletä enää sellaisia käänteitä. Politiikasta on aate kadonnut, kaikki mitataan talouden mittareilla.

Hauska oli katsella vanhoja tuttuja näyttelijöitä, joista Marja-Liisa Niittynen ja Jussi Saari ovat edelleen taidollisimmat, Hannu Kylä-Laaso entiseen tapaan joviaali keskushenkilö. Paljon uusia nuoria on saatu mukaan, Ramppiteatterin tulevaisuus on taattu.

Kannattaa käydä katsomassa Auliksen todistus, subjektiivisena se on yhtä tosi kuin joku muu, kuten hän huomauttikin. Ainakin meidän pöytämme päässä näytelmä herätti vilkkaita muistoja ja ajatuksia. Oi niitä aikoja!

11.6. 2014

Tyrmistyksen hetkiä postilaatikolla! Aamun jakelu takkuilee pahasti. Ja tänään kuulemma jo painokoneetkin. Digi klikkaa vai tabloidiko sekoittaa?

Taunon kanssa teimme kolme (3) turhaa lehdenhakureissua. Ei mitään tulosta. Joimme kaffeet ja sadattelimme. Kyttäsimme postiautoa, joka ei tullut. Koko pyhäaamun rytmi on sekaisin. Jotenkin totuimme aikojen saatossa, että lehti tulee viimeistään kuudelta, usein aikaisemminkin. Viime aikoina tästä on raskaasti lipsuttu. Hilkan kanssa kävelimme perjantaiaamuna kaksi kertaa turhaan laatikolle. Mistä lienee kysymys?

Muistan Jouko Jokisen pitäneen kovan palopuheen joillakin päivillä, radiosta tuli katkelma, siinä Jouko syytti jakelukustannuksia ja Itellaa ja hallitusta ja keitä kaikkia: Aamulehden jakelu voidaan kuulemma aina hoitaa ruutualueella, mutta maalla on näillä hinnoilla heikompaa. Ja sen huomaa. Tässä sitä ollaan.

Juuri nääs tilasin kesäksi taas tutun Aamulehden, kun tänne pysyvästi muutimme, mutta mitä vielä. Tuolla saamme sitä norkoilla tyhjin toimin. Tai ei ihan tyhjin: on sentään antoisaa vaihtaa sanaa Taunon ja Hilkan kanssa, ja Auttilan Ristokin siinä reippaana koiran kanssa pyyhältelee. Pysymme kärryillä kylän asioissa ja muissakin.

Kun ei ole lehtiä (ei tietenkään Hesariakaan, se tulee samassa jakelussa), on naputeltava täällä yläkerrassa niitä näitä. Eilen kävimme kesän ensimmäisessä ensi-illassa: Komediateatteri esitti Ray Cooneyn farssin Riemurahat – Funny Money. Kun jotain oppii, sen osaa kanssa. Tämä Cooney on oppinut kirjoittamaan nokkelia ja nopeita farsseja, monia nähty Suomessakin. Parhaat ovat jo takanapäin. Tässä on väljähtynyt maku. Näyttelijät ovat erinomaisia (kuvassa Tom Lindholm ja Petra Karjalainen), Panu Raipian ohjaus varmaa työtä, meno sen mukaista, mutta ihan tyhjä juttuhan tämä on vai mitä. Parempi sentään kuin viimekesäinen puhelinluettelosekoilu. Naurujen kiskominen homoudesta lievästi sanoen vanhanaikaista. Mutta kansa nauraa  ja nauttii. Hyvin menee varmaan koko kesän armaan.

Komediateatterissa tapaa tuttuja ja saa hyvää kohtelua, se on jo puoli teatteria sekin. Viereeni istahti ihastuttava Anna-Elina Lyytikäinen, se jo korvasi komedian kolinan. Marjan kanssa ajeltiin kotiin, aurinko vielä korkealla.

Vuoden 1944 sotatapahtumat jylläävät lehdissä ja mediassa kaikkialla, minäkin niitä kääntelen Olavi Paavolaisen silmin vielä alkavan viikon ja senkin jälkeen. Seppo Hovin ja Lasse Lehtisen jutustelu sota-ajoista on oikein hyvä ja valaiseva ohjelma toisin kuin Leena Virtanen Hesarissa väitti. Olemme katsoneet tarkoin joka minuutin. Palaan sen antiin kunhan ehditään sodan jyriseviin loppuvaiheisiin. Aina sitä ihmettelee, kuinka ihminen on noistakin tulihelveteistä selvinnyt. Kaikki eivät selvinneet. Tarpeellinen ohjelma monin tavoin.

Olin harmissani unohtaa: heleätä helluntaita kaikille!

8.6. 2014