F. E. Sillanpää kuoli 50 vuotta sitten, 3. kesäkuuta 1964.
Hän nukahti hiljaa aamuyöstä Mehiläisen sairaalassa eikä enää herännyt. Vielä illalla hän iloitsi hoitajalleen siitä, että suvi alkaa ja pian on taas matka Hämeenkyröön, surujen ja ilojen Saavutukseen. Hän osasi valita lähtönsä ajankohdan, kesä oli kauneimmillaan. Elämän ja auringon kuvaaja.
Aina valpas Matti Kurjensaari riensi haastattelemaan yöhoitaja Lilja Johtimoa. Kuinka Taata kuoli? Kuulemansa perusteella hän tunnelmoi Suomen Kuvalehdessä: ”Hänellä oli sukat jalassa ja vanhan miehen yöpuku. Pää oli kallistunut oikealle ja musta kalotti oli pöydällä. Oli aivan hiljaista. Huoneen täytti varhainen aamuvalo. Hesperiankadulle antava ikkuna oli auki: sieltä kuului lintujen viserrystä. Luonto oli erittäin sillanpääläisessä tilassa. Ihminen suviyössä.”
Sillanpää oli jo voimainsa päivinä huolehtinut siitä, että hänet varmasti sitten haudataan valtion kustannuksella. Hän löi monia ystäviään olalle ja kehotti hoitamaan tämän tärkeän asian sitten, kun aika koittaa. Oli vähällä, ettei toive sittenkään toteutunut. Opetusministeri Oittinen ei esitellyt asiaa hallituksessa. Otavan Heikki A. Reenpää soitti Kustaa Vilkunalle, joka puhui presidentti Kekkoselle. Valtion hautaus järjestyi.
Olin töissä Ruotsissa, kun sain tiedon Sillanpään hautajaisista. Tulin lentäen Helsinkiin. Taata oli syksyllä täyttänyt 75 vuotta, olimme käyneet isäni kanssa häntä onnittelemassa. Se oli ikimuistoinen käynti, olin vasta aloittanut kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Taata oli loistavalla tuulella, kun hän sai runsaasti kakkua ja kahvia ja hyviä kuulijoita.
Ehdin juuri siunaustilaisuuteen Tuomiokirkkoon. Väkeä oli kirkko täynnä. Piispa Elis Gulin siunasi ja professori Rafael Koskimies piti hyvän muistopuheen. Presidentti Kekkonen laski seppeleensä. Vein oman kukkani viimeisenä mestarin arkulle. Se oli jännittävä hetki.
Raskas tammiarkku keikkui silmin nähden vaivalloisesti kirkon jyrkkiä ulkorappuja alhaalla odottavaan autoon. Veijo Meri on yhtenä kantajista kuvannut tuskien taivalta. Hän kamppaili liinan kanssa pitkien miesten välissä. Hänen parinaan oli Lassi Nummi, heiveröisissä kirjailijoissa ei ollut riittävää voimaa. Kärkipari oli Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna. Arkku oli väkisin liukua vanhojen herrojen käsistä. Viimeinen pari Jussi Talvi ja Tuomas Anhava saivat jarrutetuksi, vahinkoa ei tapahtunut.
Sillanpää saatettiin sitten Hämeenkyröön, missä itse hautaus toimitettiin. Rovasti Niilo Heikkilä piti puheen kirkossa. Haukijärven kansakoulun oppilaat oli puettu valkeisiin paitoihin ja tummiin housuihin. He muodostivat hautausmaalla kunniakujan. Päivä paistoi täydeltä terältä, syreenit kukkivat. Hämeenkyrön hautausmaalla ei ole koskaan ollut niin paljon väkeä. Kumpu täyttyi kukista. Se oli ihmeen kaunis tilaisuus, kuin Sillanpään itsensä loihtima.
Jykevä partaniekka Jarno Pennanen, joka vietti kesää lähistöllä, lausui haudalla muutaman ajatuksen. Paljon oli näinä päivinä lehdissä luonnehdittu Sillanpään taidetta. Viisaita esseitä, syvällisiä tulkintoja. Paras kommentti, josta mestari itse olisi nauttinut, kuultiin kylännaisten joukosta hautausmaan kiviaidan takaa:
”Oli se semmosta resuamista se elämä, oli juomista ja velkaa – mutta sai sentäs suurenmoiset hautajaiset…”
3.6.2014