Aina yhtä ihmeellistä. Kesä pääsi taas yllättämään. Saunaa lämmitin koko lauantaipäivän. Aurinko kilotti, järvenpinta tyven. Pari Maltan matkalaista kapusi illalla lauteille. Muisteltiin reissua, maisteltiin makkaraa. Järveenkin pulahdettiin, mutta vesi on on vielä pirun kylmää. Marja keitti kaminassa pannukahvit. Luoja helli meitä kaikin tavoin.
Linnunpöntöillä käy vilske. Sinitiaiset ja kirjosiepot taistelevat asumisoikeuksista. Helppoa ei siivekkäidenkään asuntopolitiikka. Käki kukkui hulluna Heinijärven suunnalta. Munii minne munii, ei huolia kämpästä hällä.
Pyöräilin taas Töllinmäkeen. Deutsche Rundfunkin kulturkanaalin toimittaja Jan Ehlert oli tekemässä reportaasia Suomen kirjallisuudesta. Esittelin museota ja puhuttiin syvällisesti Sillanpäästä, hyvin oli kaveri asiaan ennalta perehtynyt. Olisi hienompaa puhua saksaa, mutta englanniksi juttu kääntyi, ei riitä ruostunut saksantaito kirjallisiin termeihin. Frankfurtin syksyisiä kirjamessuja tässä valmistellaan. Ehlert ajeli ympäriinsä ihaillen sillanpääläistä maisemaa ja jatkoi sitten Nurmijärvelle ottamaan selvää semmoisesta Kivestä.
Keitä eläviä kirjailijoita pitäisi tavata? Toimittaja oli tavannut Sofi Oksasen, jonkun muunkin. Paasilinnaa pohti, mutta onkohan Arto enää haastattelukunnossa. Jan ei osaa sanaakaan suomea. Pyynnöstä luin nauhaan pätkän Elämän ja auringon alkulukua. Ihastelipa sakemanni kielen melodista rytmiä. Waltariinkin lupasi vielä palata.
Totta puhuen painan aamusta iltaan Paavolaista, mitään muuta en ehdi ajatella. Kun käy kertaalleen kirjoittamaansa tekstiä läpi, ihmeen paljon löytää korjattavaa, hiottavaa, poistettavaa ja lisättävää. Teksti ei koskaan pysähdy valmiiksi. Vielä painettuna sitä äsähtää, kuinka tuokin on tuolla lailla ilmaistu. Joskus taas on hyvinkin tyytyväinen eläviin kielikuviinsa, mukamas.
Tapasin muuten viikolla Café Engelissä pari nuorta väitöskirjan tekijää, jotka tutkivat Tulenkantajia tuorein silmin. Ihmeesti siinäkin liikkeessä riittää pengottavaa. Vaihdoimme näkemyksiä. Toinen toimii Turun yliopistossa, toinen Joensuussa, joten perästä kuulunee.
Ennen lähtöä Helsingistä ehdin vilkaista mainion näyttelyn Hakasalmen museossa, ”Rasvaletti” se on harhauttavalta nimeltään, mutta valokuvat 1950-luvun Helsingistä täyttä rautaa, muistorikkaita näkymiä hengästyksiin saakka. Tuollahan minäkin ongin skitareita Skattan rannassa. Juuri noilta läälautoilta plutattiin rantaveteen joka syksy ja kevät kuin Päntän äijä konsanaan. Lintsillä käytiin, vedenneitoja ihasteltiin. Noin tytöt silloin pukeutuivat, kymmenen vuotta nykyisiä lapsosia aikuisemman näköisiä. Noin köyhää, alkavaa, silti toivorikasta. Täyttä elämää. Kyllä heltyi mieli hyväksi, muistot vilisivät. Käykää ihmeessä katsomassa, ainakin te silloin eläneet suurten ikäluokkiemme onnelliset.
Mutta nyt ollaan maalla ja nautiskellaan tästä lämmöstä, valosta, näkymistä – aina milloin maltan piipahtaa ulkona koneen ääreltä. Kirjoittajan työssä on omat varjopuolensa, varsinkin kesällä. Heikki Turunen sanoi aikanaan, että ikävintä on kun täytyy istua sisällä ja polttaa tupakkaa. Onneksi en jälkimmäistä tarvitse. Joku kuten Waltari tarvitsi tupakkansa jo kirjoitusrytmin vuoksi.
Suomen häviö jenkeille lätkässä ei sureta yhtään. Sen sijaan oli hienoa katsella entisen työkaverin Jarmo Viljakaisen tekemää dokumenttia Björn Ahlholmin urasta sotaveteraanina ja diplomaattina. Suoraa puhetta, teräviä havaintoja. Kaikesta tuostakin on sentään läpikahlaten selvitty. Myös uusittu suomalais-venäläinen talvisodan dokumentti täydensi ansiokkaasti historiapainotteista iltaa.
Takaisin Paavolaisen. Tästä on nyt tultava selvä, viimeistä piirtoa myöten. Eikä se kuitenkaan koskaan valmiiksi tule. Jatkaa valmistumistaan toivon mukaan lukijansa päässä. Sen kesto koetellaan syyskuussa.
18.5.2014