Kun johonkin uppoutuu, kaiken ympärillä voi nähdä työnsä silmin.
Kävelin illalla Maximiin, suosikkileffateatteriini, ja näin Paolo Sorrentinon Fellini-mukaelman La grande bellezza – Suuri kauneus. Sain rentouttavan tilaisuuden vaellella yön ja loiston Roomassa parisen tuntia. Väljästi koostettu elokuva ei vaatinut suurta intensiteettiä katsojalta.
Ällistykseni oli joltinenkin, kun seurailin pääroolin esittäjää Toni Servilloa. Eikö hän muistuttanutkin erehdyttävästi Olavi Paavolaista! Yhteen kirjaan pysähtynyt menestyskirjailija, seurapiirien lemmikki, ikääntynyt dandy, naisten hurmaaja, väsähtänyt nautiskelija ja kauneuden palvoja. Kirjoituskammossaan hän tuli lähelle Paavolaisen viimeistä vuosikymmentä. Hän eli elämää, jollaista Paavolaisen olisi pitänyt elää, jos olisi voinut. Hänen salonkileijonan roolinsa oli kuitenkin loppuaikoina virttynyttä, alkoholisoitunutta, syrjäytyvää alamäkeä. Eikä Helsinki sitä paitsi tarjonnut Rooman kaltaisia kulisseja.
Nuoruutensa Pariisissa Paavolainen kuljeskeli yksinäisenä turistina, mutta loi kirjassaan Nykyaikaa etsimässä itsestään sujuvan maailmanmiehen kuvan. Tulenkantajat pysyivä’t omissa porukoissaan eivätkä luoneet kontakteja Pariisin vilkkaaseen kirjallisuus- tai taide-elämään. Kielitaitokin haittasi. Kyllä he yöbaareissa jaksoivat hillua ja kirjoittivat ahkerasti matkakirjeitä, Waltari läpimurtoromaaninsakin. Toni Servillon esittämän joutomiehen eleganssia ei suomalainen missään maailmankolkassa hevin tavoita.
Fellinin alkuperäinen La dolce vita oli muistaakseni kipeämpi ja mietteliäämpi elokuva kuin tämä visuaalista juhlaa tarjoileva kavalkadi. Mustavalkoisuus toi siihen särmikkäämmän sävyn. Anita Ekberg sai katsojan haukkomaan henkeään herkemmin kuin nämä nyky-Rooman kurvikkaat kaunottaret, joita Sorrentinon elokuvassa riittää. Suositeltava matkailuelokuva – paitsi että matkailija harvoin pääsee sellaisiin miljöihin, joissa kamera tässä herkuttelee. On siinä myös autenttisia yöllisiä katunäkymiä. Roomaan tekee heti mieli.
Mutta täällä sitä vain naputellaan. Eilen oli Vanhan Kirjallisuuden Päivien hallituksen kokous WSOY:n kabinetissa; 2,5 tuntia pohdittiin kohta avautuvan 30-vuotisjuhlakesän ohjelmaa ja kaukaisempaa tulevaisuutta. Hyvältä näyttää ensi kesän ohjelma, oikeastaan aika komealta. Odotan jo avajaisia, Timo Soinin löytöjä kirjahyllystään ja Jenni Haukion puheenvuoroa kirjan kunniaksi. Entäs seminaari, jossa Martti Häikiö, Eija-Riitta Korhola ja Tommi Melender puhuvat aiheesta ”Minä ja kirja”. Tai veteraanit Ele Alenius ja Kalevi Kivistö viisaiden tietokirjojen äärellä. Ylipäänsä kirjan muuttuva asema keskusteluttaa. Pääasiana tietysti ovat kukkuroillaan notkuvat kirjatiskit, joista voi vanhaan tapaan tehdä ihmeellisiä löytöjä. Jännevälejä Setä Topeliuksesta Satu Sopaseen; lauluja, runoja, lastenjuttuja, teltan tarjoiluja ym.
Kuten hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää päivien tunnelmia kuvailee: ”Kohtaamiset maan kirjapääkaupungissa Sastamalassa ovat antoisia: opettaja, työtoveri tai lapsuudenystävä vuosien takaa istuukin yllättäen samassa salissa tai hamuaa myyntipöydältä samaa kirjaa kuin sinä. Juttu jatkuu rennosti kahvikupin tai viinilasin ääressä.”
Mutta ensin on Paavolainen saatava selväksi. Tapasin hänen sukulaisiaan, ja siinähän juttu kulki vilkkaasti, juuriltaan karjalaisia kun ovat. Olavista riittää puhuttavaa, elävä legenda hän on edelleen. Elämäkerta kasvaa sivuja. Kohta on pantava piste, kerättävä kuvia ja huokaistava. Taas takana antoisa matka toisen kengissä. Persoonia sellaisia kuin Olavi Paavolainen ei pohjoinen maa usein synnytä. Olisi hän Roomassakin osannut elää ja nautiskella kuin Toni Servillon joutokirjailija, älykkäämpänä ja valppaampana vain, tuskaillen tutulla tyylillään maailman menoa.
8.5.2014