Savusaunakausi alkoi. Lämmitin sitä pitkän kauniin lauantain ja kuuntelin yhdellä korvalla vakavia keskusteluja radiosta. On ihailtava rohkeita kansalaisia, jotka muitta mutkitta laukovat mielipiteitä elämän syvimmistä kysymyksistä. Kuten vaikka Jeesuksen vallankumouksellisesta merkityksestä nykypäivänä. Itse en sellaiseen pystyisi enkä rohkenisi.
Mysteerin äärellä tällainen maan kulkija mykistyy. Mitä osaisin sanoa? En mitään. Ihmetellä osaan ja kyselläkin. Ja kuunnella viisaampia. Koko pääsiäisen sanomassa on jotain kauhistavaa ja samalla huimaavan toivorikasta. Mutta mitä? Olisiko tosissaan uskottava ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään? Liian suuria asioita.
Kun piispa Irja Askola juuri saarnaa aamuradiossa, hänpä kääntääkin pääsiäissanoman läheisiksi ja mukaviksi asioiksi: valoa ja lämpöä ja iloa ja toivoa… Mutta mitä? Mihin? Miksi kaikki tämä hyvyys oli saavutettava karmaisevan ja häpeällisen kuoleman kautta? Teologit tietävät kyllä, suotta tässä ällistelen.
Mika Waltari pysäytti minut aikanaan toteamalla, ettei hän soisi kenellekään niin hirveää kohtaloa kuin olla todellinen kristitty meidän aikanamme. Mitä hän tarkoitti? Liian vaativa kutsumus. Ei ihmisen järki ymmärrä. Ei pysty seuraamaan, vaikka tahtoisi. Vielä hän sanoi voivansa puhua avoimesti suhteestaan erotiikkaan, mutta ei uskontoon. Liian intiimiä.
Nyt juuri Askola avaa meille oven iloon ja luo siltaa menneen ja tulevan välille, vaikka kaikki oli aikanaan epävarmaa. Mutta sitten alettiin ajatella rohkaistuneesti. Ihmiset joutuivat yllätetyiksi. He kelpasivat! Heihin luotettiin ja heidät kutsuttiin viestinviejiksi. Samoin käy meille. Viesti kuuluu meille kaikille, jotka emme päässeet tulostavoitteeseen emmekä saaneet parisuhdetta säilymään. Oikein rohkaisevaa. Mutta mitä pirua se tähän ristinkuolemaan kuuluu?
Ehkä pääsiäisviesti täytyykin kääntää hyvin arkiselle kielelle, jotta jotain saisimme vajaisiin vastaanottolaitteisimme. Mutta onko syvin viesti edes tarkoitettu ymmärrettäväksi? Pitääkö se vesittää herttaisesti yleisen elämänuskomme vahvistimeksi? Jos joku nousee kuolleista ja antaa haudoissa oleville elämän, ei kai sitä meidän pikkuvaivojen lohdutukseksi tapahtunut? Että olisi kivempi elää.
Nyt lopetan teologisen pohdinnan tähän paikkaan. Se on kuten sanottu liikaa pienelle ihmiselle. Sauna lämpesi ihanasti ja nautimme hartaina kevään ensimmäisistä löylyistä. Kaikki mysteerit katosivat pääkopasta vilvoittavaan veteen, kun kävin heittämässä talviturkin.
Luettu pyhinä Hertta Kuusisen kirjeet Olavi Paavolaiselle (Hamlet ystäväni. 1999). Oli siinäkin aika mystinen suhde, kahden erilaisen aikuisen rakkaus, mutta se vaan kesti ja jatkui jälkimmäisen kuolemaan saakka. Hertasta tulee ihan toinen kuva kuin on se piinkova poliitikko, joka meillä on päällimmäisenä mielessämme. Kuinka syvästi ja viisaasti hän pohtiikaan rakkauden olemusta. Kuinka tuskallisesti yrittää päästä selville, miksi kaikki Olavin kanssa oli niin vaikeaa. Mikä on miehen perimmäinen ydin? Ehkä hän pohtii kirjeissään liikaa, analysoi suhteen moneen kertaan puhki. Varmaan mies siitä hermostui ja otti taas lisää ”hoolia”. OP ei kirjeisiin vastannut, mutta kävi öiseen aikaan selittämässä minäänsä, tulkitsemassa itseään. Olisipa joku salaa nauhoittanut. Mutta eihän Harri Kaasalainenkaan saanut radiossa koskaan lupaa nauhoittaa esimiehensä monologeja, niitä kuuluisia.
Kirjan toimittanut Marja-Leena Mikkola ei ole vaivautunut antamaan mitään selityksiä ihmisistä tai tapahtumista. Esipuhe tarjoaa yleisen kehyksen. Kirjeet puhukoot puolestaan. Olisi fiksua, jos olisi tarkempia selityksiä kirjeiden aikajanasta. Se on itse kehitettävä, mikäs siinä. Sen teenkin. Mutta kuinka moni viitsii lukiessa hankkia taustatietoja?
Tämä ei liittynyt pääsiäisen mysteeriin millään lailla, mutta työhön se liittyy. Se on kohta päättymäisillään, yhteen kertaan. Mysteerinsä oli Paavolaisellakin. Saanko niitä yhtään selvemmiksi?
22.4.2014