Esitelmöity parina päivänä, ensin Laulumiehissä Alkon ja Altian eläkeläisille ja sitten Vantaalla Foibe Akatemian sarjassa ”Miten kirjani syntyvät”. Siellä on ollut kovaa väkeä Kaari Utriosta ja Matti Klingestä alkaen. Oikein kirjoitin juttuni, mutta huomasin pian puhuvani vapaasti paperia vilkaisematta. Ihmeellisesti se elävöittää, vaikka esitelmänhän aina kirjoittaa jo valmiiksi puheenomaisesti rytmittyen.
Virkeät eläkeläiset ovat kiitollista ja vastaanottavaista yleisöä. En ole taas vähiin aikoihin saanut niin innostavaa kiitosta kuin näissä paikoissa. Yleisöä satamäärin salit täynnä. Foibe vaikutti hienolta hoivayhteisöltä kaikkine kuntosaleineen ja uima-altaineen. Laulumiehiin liittyvät monet muistot vaikka Eino Leinon Seuran takavuosien kiivaista keskusteluista. Pekka Parkkisella oli paras välihuuto, en muista kenelle: – Puhu älykkäämmin! Onneksi ei kukaan huutanut nyt niin minulle.
Olavi Paavolainen osallistui syksyllä 1943 Kulttuurirahaston suuriin kulttuuripoliittisiin neuvottelupäiviin Säätytalossa ja haukkuu Synkässä yksinpuhelussa kaikki puheenvuorot pystyyn, mutta vaikeni itse tiukasti. Ei sanaakaan. Hänellä oli julkisissa tilaisuuksissa kova ramppikauhu, hän alkoi helposti änkyttää ja menetti punaisen langan – yksityisesti joissakin spriinhehkuisissa sitseissä hän kyllä piti legendan mukaan lennokkaita ja spirituelleja monologejaan. Mitä hän siis olisi laukonut kulttuuripolitiikasta? Erityisen harmissaan hän oli siitä, ettei aktuellista sodasta puhuttu mitään. Hm. Neuvottelupäivät arvatenkin tähtäsivät juuri sotien jälkeiseen aikaan, josta ei vielä paljon tiedetty.
Miten kirjani siis syntyvät? Ei voi sanoa muuta kuin että kirjoittamalla. Nytkin tässä ovat paperit ja kirjat levällään, niitä tutkin, kirjastossa käväisen, arkistossa istun ja raplaan lukulaitetta, lähteitä tarkistelen, teen päätelmiä, ihmisiä vaivaan kysymyksillä. Ja sitten kirjoitan. Ei kai ole muuta metodia.
Aamulla törmäsin Paavolaisen päiväkirjassa Minna Canthin sitaattiin, jossa tämä radikaali tantta pelkäsi slaavilaisten kansojen perivän lopulta voiton ja Suomen jäävän ilman länsivaltojen tukea. Mitä ihmettä? Ajankohtainen näkymä, mutta mihin se liittyi? Paavolainen tietysti liitti sitaatin jatkosodan lopun pessimistisiin mietteisiinsä, mutta mihin Minna. Oli soitettava äskettäin kaimastaan Canthista väitelleelle Minna Maijalalle, joka heti vähän selvittikin kysymystä. Minna Canth tunnettiin Kuopiossa kärkevistä venäläisvastaisista mielipiteistään siinä sortovuosien kynnyksellä. Hänen taisteleva intentionsa oli toinen kuin Paavolaisen synkkä defaitismi, mutta kelpasipa sitaatti kuitenkin tälle murhemieliselle päiväkirjan pitäjälle. Lisäsin asiasta pari riviä tekstiini. Näin kirjat syntyvät
Kun tulin sieltä Foibesta Vantaan periltä, ajattelin etten viitsikään vaihtaa vaatteita, nyt voisi mennä jonnekin illalla. Ja tuossa on lähinä teatteri, jossa yllättävän harvoin käymme, nimittäin KOM, joka ohjelmistossaan antoi Mika Nousiaisen romaaniin perustuvan Vadelmavenepakolaisen. Sehän on mennyt jo pari vuotta ainakin suurella menestyksellä, ei se ihan huono voi olla. Sitä paitsi kun lähden kohta Tukholmaan, voisi olla kiva vilkaista mitä Nousiainen on näistä kansallissuhteistamme kehittänyt.
Sain jokseenkin viimeiset liput ja siellähän istuimme täydessä salissa. Ennen tässä oli Joukola, mukava leffateatteri, paljon ranskalaisia elokuvia, Chabrolia, Truffauta ja sellaista. Valokuva aulan seinällä palautti muistot 60-luvulta. Nyt teatteri on hallinnut tätä jo pitkään. Olin joskus valitsemassakin KOMia vuoden teatteriksi. Hyvä uudistaa siis suhdetta.
Paitsi että esitys oli lievä pettymys. Ehkä odotimme sähäkämpää ravistelua naapurisuhteista. Idea ruotsalaiseksi tekeytyvästä miekkosesta tuntui ensin keinotekoiselta, mutta loppu paransi vauhtia ja paljasti varsinaisen idean, joka ei ollutkaan hullumpi. Nyky-Ruotsin ongelmiin, Palmen idealismin romahdukseen ja perussuomalaisuuteen päästiin vain liian myöhään. Mutta hauska kiepsahdus joka tapauksessa. Kolme näyttelijää selvisivät hienosti nopeista muutoksista ja eri tyypeistä.
Joten kai tämä maineensa ja menestyksensä ansaitsee. Uskon silti, että romaani on parempi, jäänyt sekin lukematta. Yleisö muuten hohottaa meillä aina paitsi kirosanoille, myös yllättävän alkeellisille vitseille, en kehtaa toistaakaan. Oli myös teräviä ja huvittavia oivalluksia. Ei hukkaan heitetty ilta sittenkään. Ruotsi oli Paavolaisenkin suosikkimaa, sinne hän uhkasi jossain vaiheessa muuttavansa.
Ville Haapasalon toikkarointia udmurtien maalla vielä vilkuilin, rehevä ja luontainen juontaja on poika, mutta näkeeköhän yhtäkään selvää päivää noilla trahtamenteilla. Yli 20 päivää on jäljellä hänen kierroksellaan suomensukuisissa kansoissa, joten toivotaan että kunto kestää. Täällä Paavolainenkin kierteli kesällä 1939, vodka maistui hänellekin. Mutta ihmeen harvoin hän palaa Neuvostoliiton kokemuksiinsa päiväkirjassaan. Kaiketi hän uskoi vielä sen kirjan matkastaan kirjoittavansa.
Minä jatkan omaa kirjaani ja käyn taas arkistossa lukemassa Paavolaisen kirjeitä, joita totisesti riittää ja varsinkin kirjeitä hänelle, naisilta jos miehiltäkin. Hänen suhdeverkostonsa olisi oman tutkimuksensa aihe. Murheellista alamäkeä vain oli loppunsa, johon on kohta pelvotta sukellettava.
3.4.2014