Don Pablo oli hyvä tyyppi

Don Pablo

Hitonmoinen maaliskuu takana. Olemme olleet maalla yli kolme viikkoa. Varsinainen työleiri. Ylitin juuri 300 sivun rajapyykin Olavi Paavolaisen matkassa. Se oli tavoitekin. Sota  jatkuu kiivaasti, nimittäin tämä synkän miehen jatkosota. Lisäksi kaadettu kymmenen puuta ja katkottu, ei vielä pilkottu kuin osa. Eikä pidä unohtaa Marjan haravoimisurakoita ja sisätöitä. Puhumattakaan Maltan linnuston opiskelusta. Mustarastaita kotikuusissakin piipittelee.

Reippailla mielin taas Helsinkiin. On pari esitelmää ja loppuviikosta piipahdus Tukholmaan. Sylvi ja Anita kiertelevät Riksteaternin vieraina ja rakastavat kilpaa Kekkosta. Hallundassa on aiheesta keskustelutilaisuus. Mitäs, onhan siellä kohuttu kuninkaankin seikkailuista. Katsotaan kuinka näytelmä otetaan vastaan.

Katsoimme vakiintuneen tavan mukaan elämää Francon jälkeen. Tuli surusanoma, että Don Pablo on kuollut. Häntä on ollut jo jonkin aikaa ikävä. Hänen rakastettavat konnuutensa toivat aina sarjaan säpinää. Kuolemalla on selvä syynsä. Näyttelijä poistui sarjasta, koska on tehnyt kaiketi paremman sopimuksen toisen sarjan pääosasta.

Samana iltana alkoikin espanjalainen nykysarja Crematorio, pääroolissa häikäilemättömänä grynderinä sama José Sancho (kuvassa). Don Pablo on muuttunut kivikasvoiseksi liikehuijariksi, niin voisi alun perusteella olettaa. Huijasihan hän Antonio Alcantaraakin raskaimman kautta rakennusyrityksissä. Näyttelijä leimautuu roolihahmoikseen. Mutta tämä Rubén on huomattavasti ikävämpi ja kuivemman oloinen tyyppi kuin Don Pablo. Ei taida meistä tulla tämän sarjan ystäviä.

Francon aika ja Francon jälkeen eivät nimittäin ole vain jotain leppoisia perhesarjoja, kuten Leena Virtanen Hesarissa olettaa. Tai jos diktatuurin monet ilmenemismuodot ihmisten elämässä ovat jonkun mielestä leppoisia, niin olkoot. Myös diktatuurista vapautuminen on tuottanut jos minkälaisia ongelmia näiden tavallisten espanjalaisten pyrintöihin. Sarjan nerokkuus on poliittisen ja yhteiskunnallisen, usein taloudellisen todellisuuden taitava nivominen ihmisten arkeen. Emmepä tietäisi paljon Espanjasta ja sen lähihistoriasta ilman Alcantaran perheen opastusta.

Vielä tärkeämpiä tällaisessa sarjassa ovat elävät ja lämpimät, myös ajoittain raadolliset ihmisluonteet. Siis yksinkertaisesti elävät hahmot, kaikkien tunnistettavissa olevat San Genaron sankarit. Miltei aina heissä piilee jokin pohjimmainen, aurinkoinen hyvyys. Sekö sitten on leppoisaa?  Huumori on tärkeä ihmiskuvauksen väline. Olen aika heikosti seurannut, mutta minusta tuntuu, että nämä ominaisuudet on jokseenkin tarkkaan siivottu pois oman maan tv-elokuvien kotikatsomoista.

Onkohan ainutlaatuinen ilmiö, että tässä Alcantaran perheen ja sen riemukkaan naapuruston tarinaa on jatkettu jo ainakin pari vuosikymmentä, samojen näyttelijöiden luonnollisesti vanhetessa ajan myötä. Minusta se on ihmeellinen saavutus, kun muistan vanhoja aikojani MTV:n teatteritoimituksssa. Kuinka pysyvälle pohjalle ne ovat oikein solmineet sopimuksia siellä Espanjassa? Kuinka lojaaleja näyttelijöitä siellä on, kun pysyvät uskollisina tälle loputtomalle laatusarjalle? Eivätkö he jo muutu vapaa-aikanaankin roolihahmoikseen?

Vain Ines lähti häippäsemään kesken, mutta paikkaaja on hyvä ja saman oloinen, vähän vahvempi vain. Ja nyt siis Don Pablo luisti, mutta hänellä olikin yhä harvempia piipahduksia loistavine bisnesideoineen. Kaunista että hänestä jäi kumminkin hyvä muisto: Antonio saikin voittoa yhteisestä yrityksestä, joka oli edelleen toiminnassa. Itse hän ja me katsojat odotimme tietysti uusia kupruja Don Pablon perintönä, kaikki edelliset tempaukset hyvin muistaen.

Televisio tuottaa toisinaan elämyskokonaisuuksia, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin oma elämä ja saattavat korvatakin sen. Monella perheettömällä on tässä verraton sijaisperhe, jonka iloihin ja suruihin voi joka viikko eläytyä. Eikö se ole semmoista maanantain humanismia jos mikä.

Mutta nyt  me eläydymme paluumatkaan ja pian haukomme Helsingin katupölyä raikkaan maalaisilman puhdistamiin keuhkoihimme. Laukut on pakattu, ja Marjan huippusiistiksi siivoama Citikka odottaa. Iltapäivällä puhun jo Olavi Paavolaisesta Laulumiesten ravintolassa. Siitä se taas käyntiin pannaan.

Pitkon pakinatkin on sitten lopetettu tabloidiksi muuttuneesta Aamulehdestä… Aprillia! Jos se olisikin totta, lukijat taatusti pillastuisivat ja kutistunut lehti kaatuisi siihen paikkaan.

1.4.2014


PS Jorma Panula vasta rohkea mies on. Sanoa nyt tosta vaan, että nainen ei jossakin hommassa pärjää siinä kuin mies! Onneksi hänellä on ikää ja pohojalaanen luonto, joka ei vähästä säikährä.