Panu Rajala

Napautin viimeisen pisteen kirjan ja ruusun iltapäivänä  klo 17.15. Olavi Paavolainen näet kuoli, ei ole enää kerrottavaa. Paitsi vaihteleva jälkimaineensa. Sitten syvä hiljaisuus.

Kirja kiihtyy loppua kohden aina. Viimeiset päivät siinä kymmenen liuskan tahtia. Yleensä viisi on hyvä saavutus. Mutta nythän sitä on vasta ruvettavakin toimittamaan, tarkistamaan, kuvittamaan, kummastelemaan.

Oivalliseen rakoon tulee tässä pieni matka. Pää tuulettuu, ajatukset vilvoittuvat, saa pitää tauon. Kirjan aineisto kipinöi koko ajan päässä, hätkähtelee kun luulee huomaavansa puutteita, unohduksia, erehdyksiä, harhaan polkaisuja. Tauon jälkeen on hyvä lukea puhtain aivoin mitä tuli kirjoitetuksi.

Paras työtilanne on tämä, kun istun täällä yksin, Marja lähti jo Helsinkiin. Kuten monasti sanottu, ei ole muuta tekemistä kuin tää kirjoittaminen. Rannassa käyn välillä siivoamassa kaadettujen koivujen jätteitä juhannuskokkoon. Halkoja hakkaan. Ruumis tarvitsee vaihtelua. Ruutuun puutunut silmä lepää vastarannan näkymissä.

Katiskoissa ei ollut vieläkään mitään. Hauki nousee tietysti juuri kun olemme matkalla, näin on käynyt usein. Marja valmistaa ihanaa spelttihaukea. Minä kävin vaihdattamassa kesärenkaisiin. Tuolla on semmoiset Rengaspojat, että työ käy käden käänteessä. Monesti sanottu: maalla on parhaat palvelut.

Kumma tapaus eilen. Kun lenkkeilin saunalle, poliisi oli Sillanpääntiellä pysäyttänyt vilkkuvin valoin punaisen Audin. Sitä sitten tutkivat ja jättivät keskelle tienristeystä. Tuolla se auto on vieläkin liikenteen tukkeena. Mitä ihmettä on tapahtunut. Taunon kanssa tutkimme tapausta, kuulostelemme herkkinä johtolankoja.

Katselin onnellisen päivän päätteeksi vanhauskoisten juutalaisten naimaongelmista kertovaa elokuvaa. Erittäin kiinnostava kurkistus vieraaseen maailmaan. Hauska oli ikivanhan tapakulttuurin ja modernin kalustuksen rinnakkaisuus. Tooraa tutkittiin, messuttiin ja kännykkään pulistiin yhtä antaumuksellisesti. Vanhempien ja rabbin puuhailema avioliitto toteutui monien kiemuroiden jälkeen. Onnelliselta se ei näyttänyt vielä loppukuvassa.

Vähitellen pääsen normaaliin elämään. Kun kirja on menossa, ajatukset kiertävät aika ahdasta kehää. Kaikki mikä liittyy aiheeseen jännittää mielen, muu katoaa näkyvistä. Nyt voi taas katsoa maailmaa. Mitähän ne meinaavat EU-vaaleissa. Ja Vapaavuoriko maata pian hallitsee. Metsäteollisuuskin taas ryhdistäytyy ja Kone sen kun porskuttaa.

Kaikki siis kohtalaisen hyvin? Ihmiset jaksavat aina pyörittää tätä systeemiä, vaikka yksi täällä vain menneeseen hukuttautuu. Tänä aamuna Suvi Ahola jo Hesarissa ennakoi Paavolais-skabaa, kiva juttu. Täytyy ruveta jännittämään.

24.4.2014

Nyt ei kyllä Putinin joukkue kunnostautunut tv:n Venäjä-illassa. Se  oli lahjomaton tuomiomme Taunon kanssa aamulla postilaatikolla. Meni asiattomaksi huuteluksi ja naureskeluksi. Johan Bäckman, joka on oikeastaan tämän kylän poikia vähän kauempaa juontaen, palasi vanhaan rehvakkaan tyyliinsä, toisteli fraasejaan ja kiihtyi tolkuttomiin välihuutoihin. Kun joku puhui asiaa, Johan kääntyi pilkaten pölisemään takarivin taiteilijan kanssa. Ei näin ainakaan pisteitä kerry katsojilta.

Muuten kiintoisa ilta, parasta tv-viihdettä aikoihin. Uutisvuoto putoaa kauas jälkeen. Parodiaa tehtiin taas täysin tosissaan. Oli myös järkimiehiä, naisiakin: oli Kangaspuro, Koponen ja Kanerva, joka otti oikein valtiomiesmäisen roolin siellä piippuhyllyllä. Oli myös hauskasti viisaita murtava Polina, tämä toimittaja. Jukka Mallinenkin oli vedossa. Mutta miksi näin epätasaiset joukkueet, eikö parempia Venäjän ymmärtäjiä löydy kuin tämä kimittävä juristi tai sekoileva taiteilija? Missä oli Matti Klinge? Missä Pekka Pesonen?

Me jäämme pohtimaan suhdettamme Venäjään. Pitäisi edes kerran mainita klassinen kirjallisuus, katsoa mitä ennen on ajateltu ja sitten nyt. Mallinen oli ainoa, joka otti vähän vauhtia historiasta. Enemmän syvyyttä toivoisi tällaisiin keskusteluihin. Mutta silloinhan ne menee turhan vakavaksi vai mitä. Hurlumheitä pitää olla politiikan kommentoinnissa, siihen on viihdekansa totutettu.

En totta puhuen toivoisi, että näitä Vanajan ja Kierikkalan kylän taloja alettaisiin myydä venäläisille. Nytkin on kaksi taloa pian myynnissä, kun Myllyniemen Kaukokin kuoli. Vasta nyt Tauno kertoi, että Kauko tiesi tuon meidän entisen teollisuushallin eli Säleen asiat kuin omat taskunsa, oli siellä töissä kymmenvuotiaasta klopista. Olisinpa haastatellut miestä aikoinani. Kauko oli hiljainen kaveri, tuskin vaihdoin sanaa kanssaan. Olisi pidettävä vara muiden veteraanien kanssa, paljon muistitietoa vaipuu hautaan.

Täällä lännen mailla ei Venäjä suuremmin kiusaa,  eipä tuo rahojaankaan marketeihin. Hyvä naapuruussuhde pitäisi olla, kauppaa pitää käydä. Pitäisikö venäläisten rakentaa Tampereelle uusi jäähalli, että siitä tulisi jotain? Jos Tappara voittaa mestaruuden, jääpalatsi alkaa varmaan kohoilla rautatien ylle. Ja siihen tehdään Suomen pehmeimmät laidat. Vauhdin, massan ja rahasäkin kasvaessa pahat loukkaantumiset lisääntyvät. Kärpän toinen maali oli taiturien työtä!

Joskus vanha elokuva yllättää kuten Mikko Niskasen ohjaama Hopeaa rajan takaa (1963) tässä toissapäivänä. Sehän oli mainio mutkaton kuvaus eräästä reissusta, joka kaiken lisäksi päättyi hyvin. Minusta kuvaus oli niin aidon ryteikköistä, että luuli tosiaan liikuttavan rajan tuolla puolen. Leffa oli kuvattu Kirkkonummella ja Joutsenossa. Mikko oli vastaikään käynyt elokuvakoulua Moskovassa, jäljet näkyivät. Juttu perustui Esa Anttalan romaaniin. Muistan että Veikko Huovinen piti Anttalaa ainona rehellisenä kaukopartion kuvaajana. Anttala ei lisännyt jännitystä liiottelulla. Se näkyi tässäkin sympaattisessa seikkailussa.

Elokuvaa tehtiin ulkopolliittisesti arkana aikana. Honka-liitto oli vasta kukistunut. Yksi kohtaus leikattiinkin UM:n käskystä. Siinä West (jota esitti Pakkasvirta) karkottaa venäläisen rajavartijan pistoolilla uhkaamalla. Siihen aikaan oli liikaa, että Suomi-poika näin uhittelee. Muutenhan venäläisiä kuvattiin siinä huvittavina ukonkäppänöinä. Rajavartijat tulittivat häikäilemättä, se sentään sallittiin. Raunioiden kuvat olivat dokumenteista, hyvin solutettu mukaan kerrontaan.

Ukrainaa seurakaamme silmä kovana. Sota näyttää väistämättömältä. Kunpa EU olisi edes pikkuisen voimissaan, ettei tarvitsisi Yhdysvaltoja aina tänne komentelemaan. Hoitaisi Eurooppa oman tonttinsa. Äiti-Venäjä toimii isänmaansa kamaralla  ja pärjää varmasti, ei mitään huolta Putinilla. Paitsi että  miehellä on noin surkuteltavan heikot puoltajat täällä Suomessa kuin Tv2 näytti.

16.4.2013

PS  Juha Hietanen haastatteli äsken Katria asiallisesti ja koruttomasti, ilman mielistelyä. Ei sentään kriittisesti, sillä sehän ei ole mahdollista.

Kun työ nousee kiitoon ja loppu jo häämöttää, muut merkinnät tuppaavat jäämään. Mitähän muuta tässä onkaan tapahtunut. Otetaan viikko alusta saakka.

Maanantaina meillä oli raadin kokous Klubilla ilman Pirjo Sinkoa. Kirjoituskilpailun otsikoita sorvattiin kuntoon. Jäimme Pekan kanssa kuuntelemaan vielä Janne Virkkusta, joka kertoi kirjastaan Päivälehden mies, J-P. Pietiäinen haastatteli. Hankin kirjan, kun oli näin hyvä tilaisuus, ja olen melkein loppuun lueskellutkin. Kiinnostavampaa kuin luulin tämä Hesarin sisäinen ja ulkoinenkin elämä. Aatos Erkon henkilökuva vallankin kiinnosti, kun olin itsekin ministerin kanssa tekemisissä J. H. Erkkoa käsittelevän kirjani tiimoilta.

Tiistaina ei tapahtunut mitään. Kävin vaan jatkosotaa Paavolaisen rinnalla. Rauhanneuvotteluja jo tunnusteltiin, suurhyökkäys alkoi Kannaksella.  Synkkä yksinpuhelu synkkeni entisestään. Tuntuu toisaalta siltä kuin Paavolainen olisi nauttinut tappioista tyyliin: Mitäs minä sanoin? Tai niin kuin  Aapeli kirjoitti Paavolaista parodioiden: ”Tässä sitä ollaan, kun ei tehty niin kuin minä olin sanomaisillani jo 1937.” (Muistinvarainen sitaatti.)

Marja oli Turussa ja sitten käymässä Hämeenkyrössä, joten työ eteni entistä vinhemmin, kun ei ollut edes puhekaveria. Arkistossakin istuin, mikä on aina juhlaa: ei semmoista kertaa, ettei jotain uutta ja yllättävää ilmaantuisi paperien kätköistä tai mikrofilmien vilinästä.

Keskiviikkona ehdin justiin Waltari-henkiselle ratikka-ajelulle Helsingin ympäri. Anneli, Päivi ja Sirkku sitä vetelivät valituin sitaatein. Yksi kiintoisa idea nousi esiin: jokohan Helsinki saisi ensimmäisen kirjailijamuseonsa? Paikka olisi valmiina Tunturikadulla, jos vain asianomaiset tahot onnistuvat sopimaan käytännöstä. Halpa museo sikäli, että paikka ja tavarat ovat jo siellä –  jaa no perikunnalle pitää tietysti pulittaa kunnon hinta. Olisiko säätiö sopiva isäntä? Voi olla kaikkiaan vähän ennenaikaista puhetta, unohtakaa toistaiseksi.

Juttelin siinä kolinassa vierustoverin Ari Kallion kanssa Radioteatterin vaiheista. Pääsen kohta siihen kohtaan Paavolaisen elämässä. Arvovaltainen tutkija H. K.R. toteaa, että Paavolainen loi Radioteatterin tyhjästä, vaikka sillä oli yli kahden vuosikymmenen perinteet Markus Raution johdolla. Katsotaan mitä tulee vastaan.

Torstaina Marja oli taas kotona, ja heti mentiin oopperaan katsomaan ja kuulemaan La Bohémea, valloittava elämys, ei siitä voi muuta sanoa. Tosin surullinen juttu, mutta lyhyt, sekin on ansio. Lavastus oli erityisen hieno, mutta kansanjoukon karnevalismia vähän vierastin. Muistan tämän boheemitarinan köyhempänä, mutta nykyisin täytyy aina komeilla. Solistit loistavia, varsinkin se tenori Rodolfo, komea hongankolistaja Zach Borichevsky. Marjukka Tepponen oli ihana Mimi ja Mari Palo samoin upea Musetta.

Perjantaina muisteltiin Pirjo Sinkoa yli kahdensadan hengen voimalla Opetushallituksen ravintolassa. Harras, surunvoittoinen, kiitollinenkin tilaisuus. Meidän raatimme Suomalaiselta Klubilta oli paikalla melkein täysilukuisena. Pekka Rapila piti ytimekkään muistopuheen. Tilaisuus venyi lähes kuuteen tuntiin, kun niin monella oli sydämellään sanottavaa. Pirjon valoisa energisyys tuli monelta kannalta esiin. Jos yleensä on vielä kutsumusvirkamiehiä, niin Pirjo oli sellainen. Toivotin Matille voimia, sillä puolison menetys on kovimpia paikkoja miehen elämässä. Hyvät muistot kannattavat eteenpäin ja antavat ihmeellisesti valoa ja lämpöä, vakuutin.

Lauantaina Akateemisessa hulluilla päivillä, Katrikin siellä lauloi ja kertoi taivaallisia mietteitään. Ostin halvalla pari Jan Guilloun pokkaria ja kenraali Tuompon päiväkirjan Päämajasta 1941-1944. Se liittyy suoraan tekeillä olevaan työhön, antaa ylätason kehyksen Paavolaisen päiväkirjalle. Olen työssä saanut Vesalta kallisarvoisia viitteitä sotatapahtumista, joita Paavolainen sivuuttaa tai tulkitsee omalla tavallaan. Torjuntataisteluja kesällä 1944 hän näyttää tuskin huomanneen tappiomielialoissaan. Niinhän Linnakin ne kuittaa parilla lauseella Tuntemattomassa sotilaassa.

Ja nyt ollaan tässä. Eilinen kolean sateinen sunnuntai tarjosi hyvän kirjoitusrauhan, joten enää pari viikkoa raksuttelua, ja aineisto alkaa olla koossa. Sitten alkaa tulinen toimitustyö, mutta näinä kevään kiitävinä viikkoina sekin tuntuu jo lentoon lähdöltä. Aiheeseen sopi yllättävän hieno kotimainen tv-elokuva Hiljaisuus.  Kyllä täälläkin joskus onnistutaan. Leena Virtasen kommentit  Hesarissa käsittämättömiä siitä, että ihmisten pitäisi sodan aikana puhua kuten nykyihmiset! Ei siis ainakaan murretta! Jotain muutakin sosottelua siinä oli ohjaajalle ja käsikirjoittajalle, jotka tekivät kerrankin erinomaisen työn. Tällaisia kriitikoita saamme lukea. Ei turhaan saanut Joonas Saartamo pääosan Jussia.

Painellaan tästä maalle jatkamaan työtä ja valmistamaan pääsiäistä. Hyvää hiljaista viikkoa.

14.4.2014

Kova kuhina kävi Hallundassa. Tulimme Tukholmasta maanalaisella Suomen Instituutin johtajan Anders Erikssonin kanssa Riksteaternin halliin, jossa tuhatpäinen yleisö huljui teatterinjanoisena ja vähän janoisena muutenkin. Piknik-tunnelmaa oli jo pihamaalla ja terassilla. En yhtään aavistanut, että tämä on näin suuri tapahtuma! Riksteatern on varsinainen teatteritehdas, joka tuottaa ja kierrättää kymmeniä ellei satoja esityksiä ympäri maata.

Täällähän piti nyt esitettämän Helsingin Kaupunginteatterin ja meidän naisten näytelmää Sylvi och Anita ruotsiksi tekstitettynä. Kansaa oli kasapäin käytävillä odottamassa. Ensin oli yleisökeskustelu, johon minut oli haastettu ohjaaja Farnaz Arbabin kanssa puhumaan naisrooleista teatterissa, Suomessa ja Ruotsissa. Farnaz on tummahiuksinen  kaunis maahanmuuttaja, joka on ohjannut  mm. Mobergin Maastamuuttajia niin että niistä tuli nykypäivän maahanmuuttajia. Huomiota herättänyt esitys on vieraillut Espoon Kaupunginteatterissa. Ymmärsin että omaperäinen Farnaz on maineikkaan Unga Klaran uusi johtaja.

No mehän pyörittelimme tätä naisaihetta Farnazin kanssa Andersin johdatellessa puhetta. Lähdettiin tästä omasta vierailusta, Sylvistä ja Anitasta, naisten suhteesta samaan voimamieheen Kekkoseen ja naisten keskinäisestä suhtesta. Farnazia kiinnosti juuri tämä: kuinka kilpailevat naiset saattoivat olla ystäviä, kuten näytelmä haluaa lopussa osoittaa. Myös Kekkosen hahmo kiinnosti yleisöä. Miestä ei näy näyttämöllä, mutta hän on sitä vahvemmin läsnä kaiken aikaa, naisten puheissa ja ajatuksissa.

Keskustelu laajeni naisrooleihin yleensä. Voitiin havaita taas kerran, että Suomessa on tämä naisdramaatikkojen valtasuomi ihmeen voimakas, alkaen Minna Canthista, Maria Jotunista, Hella Wuolijoesta jne.  Uudemman polven edustajat Laura Ruohonen ja Leea Klemola tunnetaan Ruotsissakin. Puhuttiin Ruohosen Kuningatar K:sta ja Luolastosta. Farnaz ihaili vilpittömästi Suomen vahvoja naisia. Nyt en muista mistä maasta hän oli saapunut, mutta hänelle Suomen naiskirjailijoiden rintama oli ihme sinänsä. Hän ei tuntenut mitään vastaavaa.

Huomasin ettei ole ihan helppoa spontaanisti puhua fiksun nopean naisen kanssa teatterista ruotsiksi, vaikka kieltä uskoo osaavansa. Kumminkin selvisimme, ja yleisö kiitteli eloisasta  keskustelusta. Sanoipa joku ystävällinen daami, että ”din finsk brytning är mycket charmerande”. Sillä lailla. Anders piti jutun hyvin koossa.

Sitten päästiin jo katsomaan meidän omia ihania naisia, Eeva-Liisaa ja Heidiä. Leo Honkonen oli uusi täydentävä miesavustaja, reipas kaveri.  Kari Rentola oli joukkoineen laittanut esityksen kuntoon, tämä oli tavallaan yleisökenraali, seuraavana iltana varsinainen Ruotsin ensi-ilta. Yleisöä tuli miltei katsomo täyteen, enimmältä Ruotsin suomalaisia, mutta arvion mukaan neljännes riikinruotsalaisiakin. Tekstitys ruotsiksi kulki lavan yllä. Esitys kulki erinomaisesti, jotain pientä yliyrittämistäkin olin huomaavinani. Yleisö reagoi hereämmin kuin Suomessa. Naurettiin ja lopussa vakavoiduttiin, kuten pitääkin.

Hyvillä mielin kolkuttelin junalla takaisin Stockholmiin. Iltapalalla Stureplanin kulmalla äänekäs meininki, kaupungin täysimmät ja kalleimmat baarit. Yö rauhallisesti Chrystal Plazassa, jonka muistan entisinä aikoina Karelia-hotellina. Useinkin siellä tuli vierailtua, kun oli esitelmiä Suomi-talossa.

Lauantaina vapaa puolikas päivä, aurinkoista ja viileää. Kiva kävellä vanhassa tutussa Tukholmassa, aina siellä viihtyy. Tutkin taas Blå tornin Strindberg-museota, ihailin sitä väkevää monumenttia Tegnérlundissa, lounastin Rydbergs matsalissa, piipahdin Ruotsin suurimmassa kirjakaupassa ja kolkuttelin taas junalla Arlandaan. Hetkessä lensin Helsinkiin. Hauska kevyt reissu.

Sinne jäivät ihanat naiset kiertämään Ruotsia, näyttelevät 11 kertaa eri paikkakunnilla, aina Haaparantaan saakka. Tuleehan Suomen politiikka takavuosilta ja naisten kautta tutuksi. Ajankohtaankin iskeviä kohtauksia nähdään, esimerkiksi Prahan miehitys ja sen tuottama tuska Kekkoselle. Onhan tämä jonkunmoinen kruunu varsinkin Haimelinin pitkälle uralle. Menestystä ja intoa, Sylvi och Anita!

7.4.2014

Esitelmöity parina päivänä, ensin Laulumiehissä Alkon ja Altian eläkeläisille ja sitten Vantaalla Foibe Akatemian sarjassa ”Miten kirjani syntyvät”. Siellä on ollut kovaa väkeä Kaari Utriosta ja Matti Klingestä alkaen. Oikein kirjoitin juttuni, mutta huomasin pian puhuvani vapaasti paperia vilkaisematta. Ihmeellisesti se elävöittää, vaikka esitelmänhän aina kirjoittaa jo valmiiksi puheenomaisesti rytmittyen.

Virkeät eläkeläiset ovat kiitollista ja vastaanottavaista yleisöä. En ole taas vähiin aikoihin saanut niin innostavaa kiitosta kuin näissä paikoissa. Yleisöä satamäärin salit täynnä. Foibe vaikutti hienolta hoivayhteisöltä kaikkine kuntosaleineen ja uima-altaineen. Laulumiehiin liittyvät monet muistot vaikka Eino Leinon Seuran takavuosien  kiivaista keskusteluista. Pekka Parkkisella oli paras välihuuto, en muista kenelle: – Puhu älykkäämmin! Onneksi ei kukaan huutanut nyt niin minulle.

Olavi Paavolainen osallistui syksyllä 1943 Kulttuurirahaston suuriin kulttuuripoliittisiin neuvottelupäiviin Säätytalossa ja haukkuu Synkässä yksinpuhelussa kaikki puheenvuorot pystyyn, mutta vaikeni itse tiukasti. Ei sanaakaan. Hänellä oli julkisissa tilaisuuksissa kova ramppikauhu, hän alkoi helposti änkyttää ja menetti punaisen langan – yksityisesti joissakin spriinhehkuisissa sitseissä hän kyllä piti legendan mukaan lennokkaita  ja spirituelleja monologejaan. Mitä hän siis olisi laukonut kulttuuripolitiikasta? Erityisen harmissaan hän oli siitä, ettei aktuellista sodasta puhuttu mitään. Hm. Neuvottelupäivät arvatenkin tähtäsivät juuri sotien jälkeiseen aikaan, josta ei vielä paljon tiedetty.

Miten kirjani siis syntyvät? Ei voi sanoa muuta kuin että kirjoittamalla. Nytkin tässä ovat paperit ja kirjat levällään, niitä tutkin, kirjastossa käväisen, arkistossa istun ja raplaan lukulaitetta, lähteitä tarkistelen, teen päätelmiä, ihmisiä vaivaan kysymyksillä. Ja sitten kirjoitan. Ei kai ole muuta metodia.

Aamulla törmäsin Paavolaisen päiväkirjassa Minna Canthin sitaattiin, jossa tämä radikaali tantta pelkäsi slaavilaisten kansojen perivän lopulta voiton ja Suomen jäävän ilman länsivaltojen tukea. Mitä ihmettä? Ajankohtainen näkymä, mutta mihin se liittyi? Paavolainen tietysti liitti sitaatin jatkosodan lopun pessimistisiin mietteisiinsä, mutta mihin Minna. Oli soitettava äskettäin kaimastaan Canthista väitelleelle Minna Maijalalle, joka heti vähän selvittikin kysymystä. Minna Canth tunnettiin Kuopiossa kärkevistä venäläisvastaisista mielipiteistään siinä sortovuosien kynnyksellä. Hänen taisteleva intentionsa oli toinen kuin Paavolaisen synkkä defaitismi, mutta kelpasipa sitaatti kuitenkin tälle murhemieliselle päiväkirjan pitäjälle. Lisäsin asiasta pari riviä tekstiini. Näin kirjat syntyvät

Kun tulin sieltä Foibesta Vantaan periltä, ajattelin etten viitsikään vaihtaa vaatteita, nyt voisi mennä jonnekin illalla. Ja tuossa on lähinä teatteri, jossa yllättävän harvoin käymme, nimittäin KOM, joka ohjelmistossaan antoi Mika Nousiaisen romaaniin perustuvan Vadelmavenepakolaisen. Sehän on mennyt jo pari vuotta ainakin suurella menestyksellä, ei se ihan huono voi olla. Sitä paitsi kun lähden kohta Tukholmaan, voisi olla kiva vilkaista mitä Nousiainen on näistä kansallissuhteistamme kehittänyt.

Sain jokseenkin viimeiset liput ja siellähän istuimme täydessä salissa. Ennen tässä oli Joukola, mukava leffateatteri, paljon ranskalaisia elokuvia, Chabrolia, Truffauta ja sellaista. Valokuva aulan seinällä palautti muistot 60-luvulta. Nyt teatteri on hallinnut tätä jo pitkään. Olin joskus valitsemassakin KOMia vuoden teatteriksi. Hyvä uudistaa siis suhdetta.

Paitsi että esitys oli lievä pettymys. Ehkä odotimme sähäkämpää ravistelua naapurisuhteista. Idea ruotsalaiseksi tekeytyvästä miekkosesta tuntui ensin keinotekoiselta, mutta loppu paransi vauhtia ja paljasti varsinaisen idean, joka ei ollutkaan hullumpi. Nyky-Ruotsin ongelmiin, Palmen idealismin romahdukseen  ja perussuomalaisuuteen päästiin vain liian myöhään. Mutta hauska kiepsahdus joka tapauksessa. Kolme näyttelijää selvisivät hienosti nopeista muutoksista ja eri tyypeistä.

Joten kai tämä maineensa ja menestyksensä ansaitsee. Uskon silti, että romaani on parempi, jäänyt sekin lukematta. Yleisö muuten hohottaa meillä aina paitsi kirosanoille, myös yllättävän alkeellisille vitseille, en kehtaa toistaakaan. Oli myös teräviä ja huvittavia oivalluksia. Ei hukkaan heitetty ilta sittenkään. Ruotsi oli Paavolaisenkin suosikkimaa, sinne hän uhkasi jossain vaiheessa muuttavansa.

Ville Haapasalon toikkarointia udmurtien maalla vielä vilkuilin, rehevä ja luontainen juontaja on poika, mutta näkeeköhän yhtäkään selvää päivää noilla trahtamenteilla. Yli 20 päivää on jäljellä hänen kierroksellaan suomensukuisissa kansoissa, joten toivotaan että kunto kestää. Täällä Paavolainenkin kierteli kesällä 1939, vodka maistui hänellekin. Mutta ihmeen harvoin hän palaa Neuvostoliiton kokemuksiinsa päiväkirjassaan. Kaiketi hän uskoi vielä sen kirjan matkastaan kirjoittavansa.

Minä jatkan omaa kirjaani ja käyn taas arkistossa lukemassa Paavolaisen kirjeitä, joita totisesti riittää ja varsinkin kirjeitä hänelle, naisilta jos miehiltäkin. Hänen suhdeverkostonsa olisi oman tutkimuksensa aihe. Murheellista alamäkeä vain oli loppunsa, johon on kohta pelvotta sukellettava.

 3.4.2014

Hitonmoinen maaliskuu takana. Olemme olleet maalla yli kolme viikkoa. Varsinainen työleiri. Ylitin juuri 300 sivun rajapyykin Olavi Paavolaisen matkassa. Se oli tavoitekin. Sota  jatkuu kiivaasti, nimittäin tämä synkän miehen jatkosota. Lisäksi kaadettu kymmenen puuta ja katkottu, ei vielä pilkottu kuin osa. Eikä pidä unohtaa Marjan haravoimisurakoita ja sisätöitä. Puhumattakaan Maltan linnuston opiskelusta. Mustarastaita kotikuusissakin piipittelee.

Reippailla mielin taas Helsinkiin. On pari esitelmää ja loppuviikosta piipahdus Tukholmaan. Sylvi ja Anita kiertelevät Riksteaternin vieraina ja rakastavat kilpaa Kekkosta. Hallundassa on aiheesta keskustelutilaisuus. Mitäs, onhan siellä kohuttu kuninkaankin seikkailuista. Katsotaan kuinka näytelmä otetaan vastaan.

Katsoimme vakiintuneen tavan mukaan elämää Francon jälkeen. Tuli surusanoma, että Don Pablo on kuollut. Häntä on ollut jo jonkin aikaa ikävä. Hänen rakastettavat konnuutensa toivat aina sarjaan säpinää. Kuolemalla on selvä syynsä. Näyttelijä poistui sarjasta, koska on tehnyt kaiketi paremman sopimuksen toisen sarjan pääosasta.

Samana iltana alkoikin espanjalainen nykysarja Crematorio, pääroolissa häikäilemättömänä grynderinä sama José Sancho (kuvassa). Don Pablo on muuttunut kivikasvoiseksi liikehuijariksi, niin voisi alun perusteella olettaa. Huijasihan hän Antonio Alcantaraakin raskaimman kautta rakennusyrityksissä. Näyttelijä leimautuu roolihahmoikseen. Mutta tämä Rubén on huomattavasti ikävämpi ja kuivemman oloinen tyyppi kuin Don Pablo. Ei taida meistä tulla tämän sarjan ystäviä.

Francon aika ja Francon jälkeen eivät nimittäin ole vain jotain leppoisia perhesarjoja, kuten Leena Virtanen Hesarissa olettaa. Tai jos diktatuurin monet ilmenemismuodot ihmisten elämässä ovat jonkun mielestä leppoisia, niin olkoot. Myös diktatuurista vapautuminen on tuottanut jos minkälaisia ongelmia näiden tavallisten espanjalaisten pyrintöihin. Sarjan nerokkuus on poliittisen ja yhteiskunnallisen, usein taloudellisen todellisuuden taitava nivominen ihmisten arkeen. Emmepä tietäisi paljon Espanjasta ja sen lähihistoriasta ilman Alcantaran perheen opastusta.

Vielä tärkeämpiä tällaisessa sarjassa ovat elävät ja lämpimät, myös ajoittain raadolliset ihmisluonteet. Siis yksinkertaisesti elävät hahmot, kaikkien tunnistettavissa olevat San Genaron sankarit. Miltei aina heissä piilee jokin pohjimmainen, aurinkoinen hyvyys. Sekö sitten on leppoisaa?  Huumori on tärkeä ihmiskuvauksen väline. Olen aika heikosti seurannut, mutta minusta tuntuu, että nämä ominaisuudet on jokseenkin tarkkaan siivottu pois oman maan tv-elokuvien kotikatsomoista.

Onkohan ainutlaatuinen ilmiö, että tässä Alcantaran perheen ja sen riemukkaan naapuruston tarinaa on jatkettu jo ainakin pari vuosikymmentä, samojen näyttelijöiden luonnollisesti vanhetessa ajan myötä. Minusta se on ihmeellinen saavutus, kun muistan vanhoja aikojani MTV:n teatteritoimituksssa. Kuinka pysyvälle pohjalle ne ovat oikein solmineet sopimuksia siellä Espanjassa? Kuinka lojaaleja näyttelijöitä siellä on, kun pysyvät uskollisina tälle loputtomalle laatusarjalle? Eivätkö he jo muutu vapaa-aikanaankin roolihahmoikseen?

Vain Ines lähti häippäsemään kesken, mutta paikkaaja on hyvä ja saman oloinen, vähän vahvempi vain. Ja nyt siis Don Pablo luisti, mutta hänellä olikin yhä harvempia piipahduksia loistavine bisnesideoineen. Kaunista että hänestä jäi kumminkin hyvä muisto: Antonio saikin voittoa yhteisestä yrityksestä, joka oli edelleen toiminnassa. Itse hän ja me katsojat odotimme tietysti uusia kupruja Don Pablon perintönä, kaikki edelliset tempaukset hyvin muistaen.

Televisio tuottaa toisinaan elämyskokonaisuuksia, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin oma elämä ja saattavat korvatakin sen. Monella perheettömällä on tässä verraton sijaisperhe, jonka iloihin ja suruihin voi joka viikko eläytyä. Eikö se ole semmoista maanantain humanismia jos mikä.

Mutta nyt  me eläydymme paluumatkaan ja pian haukomme Helsingin katupölyä raikkaan maalaisilman puhdistamiin keuhkoihimme. Laukut on pakattu, ja Marjan huippusiistiksi siivoama Citikka odottaa. Iltapäivällä puhun jo Olavi Paavolaisesta Laulumiesten ravintolassa. Siitä se taas käyntiin pannaan.

Pitkon pakinatkin on sitten lopetettu tabloidiksi muuttuneesta Aamulehdestä… Aprillia! Jos se olisikin totta, lukijat taatusti pillastuisivat ja kutistunut lehti kaatuisi siihen paikkaan.

1.4.2014

PS Jorma Panula vasta rohkea mies on. Sanoa nyt tosta vaan, että nainen ei jossakin hommassa pärjää siinä kuin mies! Onneksi hänellä on ikää ja pohojalaanen luonto, joka ei vähästä säikährä.