Joskus on hauska mennä teatteriin ihan noin vaan. Tampereella teatterissa käynti oli toistakymmentä vuotta työtä. Kun olin Teatterikerhon puheenjohtaja ja istuin eri johtokunnissa, toimin yliopistolla teatterin tutkimuksen professorina ja kirjoitin kummankin suuren teatterin historiaa, oli pikku pakko nähdä suurin piirtein koko ohjelmisto. Arvostelujakin kirjoitin aikoinani Aamulehteen ja muuallekin.
Nyt voi mennä vain, jos huvittaa. Ystävällisesti kutsuvatkin vielä ensi-iltoihin, ja kun ne eivät aina Helsingistä katsoen sovi ohjelmaan, voi esityksiä parsia haltuun myöhemmin. Ainakin pysyy vielä kärryjen laidoissa kiinni.
Eilen katsoimme missä mitäkin menee, kun olemme täällä maalla tiiviisti kuhkineet kahdestamme koko maaliskuun. Parhaat olimme jo nähneet, mutta sitten kekkasin tuon Hiljaiset sillat TTT-Kellariteatterissa. Mitäs siitä voisi sanoa. Marja oli sekä lukenut Robert Wallerin romaanin että nähnyt Clint Eastwoodin elokuvan aiheesta, minä en kumpaakaan. Ainakin on hyvä tarina, sanoi hän. Näin syntyi kivuton konsensus: mennääs katsomaan se. Rakkausaihe sopi sitä paitsi kihlajaisillan muistoihin.
Eikä hullumpaa. Onneksi en voinut vertailla elokuvaan, joten minuun upposi melko täydestä. Seija Holma oli sovittanut näppärästi, vaikka pääelementti – se kuuluisa katettu silta, josta Marja minua valisti – jäi pakosti jokseenkin vaatimattomaksi. Teatterissa pitää aina käyttää enemmän mielikuvitusta. Mutta itse tarina puhutteli ja suorastaan liikutti lopussa.
Ja kas ihmettä, Teija Auvisesta on kuoriutunut ihan hieno näyttelijä. Aina kiitollista huomata tällaisia hypähtäviä kehityksiä taiteilijoissa. Hän esitti Francescan aran tutustumisen, empimisen ja räjähdyksenomaisen rakastumisen, myös vaikean luopumisen varsin vakuuttavasti. Auvo Vihro ei voi mitään sille, ettei ole suorastaan romanttista tyyppiä, mutta karun miehekkäästi siinä kuitenkin tämä valokuvaajakin naisen tunteiden myllerrykseen osallistui. Hänhän niitä oikeastaan herättelee, niin ainakin pitäisi.
Täytyy kunnioittaa näyttelijöiden rohkeutta, kun antautuvat monille katsojille vertailuun Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin kanssa. Oikeastaanhan ei pitäisi suosia maineikkaiden elokuvien teatteriversioita, jotka aina jäävät elämyksinä jälkeen esikuvasta. Emmi Kaislakari ja Samuli Muje täydensivät sopivasti nelikkoa. Milko Lehto oli ohjannut ja Markus Tsokkinen lavastanut ja puvustanut, missä ei ollut suurta vaivaa. Jääkaapin ovi aukeili itsekseen, mihin Vihro sitten keksikin keinon.
Kun lähtee ihmisten ilmoille, myös tapaa ihmisiä. Seija Holma oli katsomassa vielä kerran sovitustaan. Esitys on mennyt noin 40 kertaa ja loppuu pian, hän kertoi. Vanhan päänäyttämön katsomoon suuntasi Jussi Niilekselä vaimoineen. Siellä Esko Roine näkyi hauskuuttavan Mielensäpahoittajana, moneen hänkin ehtii. Tulipa Kellariteatterin lämpiössä tutun näköinen naishenkilö muistelemaan niinkin kaukaista asiaa kuin luokkatoverini Riku Rinkaman hautajaisia. Siitähän on ainakin 30 vuotta.
Istahdimme vielä läheiseen, ihmeen tyhjään Franklyyn mietiskelemään tätä rakkauden olemusta. Pidimme Francescan ratkaisua oikeana. Jos hän olisi lähtenyt miehen matkaan, intohimo olisi aikaa myöten kulahtanut ja syyllisyys perheen jättämisestä kasvanut. Näin rakkaus säilyi ikuisesti tuoreena muistoissa. Näytelmää, joka antaa keskustelun aihetta, ei ole ihan turhaan katsottu. Tämän ravintolan paikalla oli ennen tavallinen kuppila, jossa kävin joskus hotkaisemassa lounaan, kun tutkin Työväen Teatterin vaiheita heidän arkistossaan. Oi niitäkin aikoja.
Päätöslausunto: kannatti mennä kihloihin yhdeksän vuotta sitten. Kumpaakaan ei ole kaduttanut, päinvastoin kiitimme kuluneesta, tuleviin aikoihin tähyillen.
28.3.2014